Hellästi rakastettu vaimoni vaipui horroksiin puoli kuuden paikkeilla,
ja hänellä oli lähes parin tunnin lepo. Vähän yli seitsemän seuduilla
väreili kirkastunut hymy hänen huulillaan, aivankuin hän olisi nähnyt
Taivaallisen Isänsä käden ojentuvan häntä kohden, ja hän antoi Hänelle
henkensä. Me lankesimme kaikki polvillemme hänen ympärillään ja
rukoilimme Korkeuksien Herraa.
Meidän sydämessämme ei ole enää mitään muuta kuin sanomatonta
rakkautta, pyhää iloa. Me emme suinkaan etsi kuolleitten parista
häntä, joka elää. Hän on mennyt, kuten hän itse sanoi, vähitellen,
vähitellen, Jeesuksen käden taluttamana, juomaan elävistä
vesilähteistä. Ei, kuolemalla ei ole otaa, sillä ei ole voittoa.
Voitto on meillä. On vain rauhaa ympärillämme, on vain siunausta.
Taivaan portit ovat jääneet ikäänkuin raolleen hänen jälkeensä, joka
jo on päässyt sisään. Olkoon meillä nämä portit aina päämääränämme, ja
olemme kokevat, että taivaallinen rauha tunkeutuu meidänkin sydämeemme.
Hjulshammar 14 heinäkuuta 1837.
Hänen kuolemansa vuosipäivä. Oi, Jumala, anna hänen muistonsa tulla
pyhityksen välikappaleeksi, joka Pyhän Henkesi kautta valaisee minua
tielläni ja uudistaa elämäni. Sillä tuskien vuoteella, jolta hän nämä
uskon, toivon ja rakkauden sanat puhui, jotka näillä lehdillä olen
tallettanut, oli sen ristin muoto, jolle Sinä itse olit naulittuna.
»Täytyy olla rakastava, hyvin rakastava», toisteli hän lakkaamatta.
Oi, Herra, olkoon tämä kaunis kehoitus aina elävänä edessäni! Kun
minun on kestettävä hyökkäyksiä toisten taholta, kun kärsimättömyyden
tai vihan tunne hiipii sydämeeni, oi, jospa silloin hänen kanssaan
toistaisin: »Täytyy olla rakastava, sangen rakastava. »Älköön tämä
usko, jonka hän piti kuolemaan asti, ja joka teki hänet valkeaksi
kuin lumi, milloinkaan lakatko muistuttamasta minua siitä, että Sinun
verelläsi, oi, Jeesus, on voimaa pestä minut puhtaaksi kaikista
synneistäni. Antakoon varmuus Sinun suuresta uskollisuudestasi minun
viime hetkilleni suuren voiman muistuttamalla kaikkea sitä, mitä Sinä
olet ollut ja tehnyt rakkaalle puolisolleni.
Se mikä aina oli hänen toiveittensa esine, sen hän nyt näkee — mitä
hän aina on anonut, sen hän nyt omistaa. — Minä — — minä en vielä
näe, minä en vielä omista. Oi, Herra, auta minua elämään uskossa,
vyöttämään kupeeni, pitämään öljyä lampussani, aina, oi, Herra Jeesus,
ilolla odottamaan sitä siunattua hetkeä, jolloin Sinä olet tuleva —
jolloin Sinä olet muuttava tämän raihnaisen majan kunnian asunnoksi ja
vievä meidät Sinun valtakuntaasi jäädäksemme siellä iäiseen autuuteen.
Kuin kaksi kirkasta, hiljaista tähteä lempeän elokuun yön pimeässä
loisti Marie-Louise Almgrenin silmäpari sanomattomassa ja rajattomassa
rauhassa. Oli kuin nämä tähtisilmät näkisivät kaiken, maailman
ja iäisyyden, Hänen haavojensa läpi, Hänen, jonka kuva täynnä
yliluonnollista voimaa ja puhtautta seisoi hänen edessään vuoteella.
— Kuinka Jumala onkaan hyvä — määrättömän ja rajattoman hyvä — Hän kun
antoi sinun tulla luokseni tuo kirja mukanasi juuri tällä hetkellä
— juuri se kirja, jota tarvitsen. Katsos, Diken, on ollut vallan
erikoisen ihmeellistä ja vahvistavaa kuulla näistä ihmisistä, jotka
ovat eläneet, joitten nimet ovat tunnetut — ja jotka ovat osanneet
kertoa, kuinka he ovat ajatelleet ja tunteneet, ja että he ovat
ajatelleet ja tunteneet juuri tällaista — jota me kaikki luonnollisesti
sisimmässämme tunnemme, vaikkakin niin heikosti ja kalpeasti ja
pelokkaasti — ja jota me tuntisimme niin voimakkaasti ja varmasti ja
valtavasti, jos me saisimme puhua juuri näiden kanssa, jotka ovat
ajatelleet ja tunteneet samoin kuin me, mutta voimakkaammin kuin me.
Tiedätkö, Diken pieni, en tiedä mitään niin raukkamaista ja heikkoa ja
häälyväistä ja epäluotettavaa kuin minä itse. On ihmeteltävää, että
Jumala todellakin voi ja tahtoo auttaa tällaista. Ajattelehan, ettei
milloinkaan voi antaa Hänelle edes murto-osaa siitä rakkaudesta, jota
Hän lahjoittaa, jota Hän tuhlaa kehnoimmalle ja kurjimmalle meistä.
Tietysti olen uskonut Jumalaan ja pitänyt Hänen isällistä armoaan
kunniassa — ja kaikkea sitä, mitä on sanottu ja uudelleen sanottu
vuosisadasta vuosisataan, suvusta sukuun — mutta kuinka, Diken
— ja kuinka usein ja kuinka kauan. — Tiedätkö, miten minä olen
Jumalaa rakastanut? Niin, aivan kuten rikas ja huomattava, kiltti ja
hyväsydäminen, korkea henkilö kohtelee köyhää sukulaistaan: joskus
kun on aikaa ja todella tahtoo tuntea olevansa hyvä ja kelvollinen ja
vanhurskas, kutsuu hänet luokseen yhtenä päivänä vuodessa pienoiselle
päivälliselle ja on ystävällinen hänelle ja antaa hänen lähteä
kotiin iltapäivällä ja menee itse illalla teatteriin mitä syvimmin
tuntien turvallisuutta, tyydytystä, omantunnonrauhaa ja autuaallista
itsetyytyväisyyttä.
Juuri niin olen kohdellut Taivaallista Isäämme — Häntä — joka antoi
ainosyntyisen Poikansa orjantappuroin kruunattavaksi ja ristiin
naulittavaksi meidän syntiemme tähden — minun syntieni tähden —
minun heikkouteni tähden ja minun raukkamaisuuteni tähden ja minun
penseyteni tähden. — Sillä luonnollisesti tahdoin olla Jumalan lapsi
ja tulla sellaisena palkituksi ja päästä taivaan ihanuuteen, mutta
en todellakaan tahtonut nähdä vaivaa sen takia — vaivasta tahdoin
päästä. Oi, Gerhard toisti usein erään vanhan englantilaisen sanoja:
»Taivaaseen tahtoisi jokainen koira tahraisine käpälineen mielellään
päästä.» — Ja niin se juuri on — emme puhdista itseämme — emme pese
pois kaikkea syntiä ja likaa ja häpeätä ja himoja ja mukavuutta
ja oikkuja, vaan menemme suoraan sisään tahraisine käpälinemme ja
ryvettyneine karvoinemme ja kieriskelemme isolla, valkoisella, suloisen
pehmeällä matolla kaikkein kauneimmassa huoneessa — — — juuri sellainen
on ihminen — juuri sellainen olen ainakin minä.
— Muista Jesajaa, Marie-Louise -pieni: Jos teidän syntinne veriruskeat
olisivat, jos te taivutte ja kadutte, niin niiden pitää lumivalkeiksi
kuin villa tuleman. Sillä pahan nielee Jumalan viha kuolemassa; ja hyvä
orastaa kuin taimi viljelemättömässä maassa.
— Oi, sinä pieni, rakas, suloinen lapseni — jos olisin ollut niin
viisas ja hyvä kuin sinä — niin lähellä Jumalaa! — Kuinka toisenlaista
olisikaan silloin kaikki tänä yönä ollut...
Se Eurydike Berg, joka nyt istui Marie-Louise Almgrenin sairasvuoteen
ääressä, oli hiljainen, viisas ja syvä nainen, jonka tummissa,
raskaissa silmissä paloi koko hänen sielunsa loistaen kirkkaana,
keskitettynä liekkinä, jota ei mikään tunnelmien tuulenviima tai
ulkomaailman myrskytuuli enää voinut saattaa levottomaksi tai
häälyväiseksi:
— Et tiedä miten minua pilkkaat — et tiedä kuinka häpeän sanojesi
edessä — et tiedä kuinka nöyryytät minua. Olen kyllä monta kertaa
kertonut sinulle kantaisästäni laivalla — kuinka hänen jälkeläisensä
sukupolvittain ovat eläneet lähellä Jumalaa — meillä oli Ramsjöbergissä
useita heidän jättämiään rukouskirjoja — joihin he olivat kirjoittaneet
rukouksiaan, rukouksia, joita he olivat oppineet, ja rukouksia, joita
Henki oli antanut heille rukoiltavaksi — hehän olivat kantaisältäni
laivalla saaneet monta kaunista rukousta, joita hän oli keräillyt
ja oppinut Saksassa oleskellessaan. Äitini opetti sangen varhain
minulle useita niistä — äidilläni oli pieni rukousjakkara juuri tämän
ristiinnaulitun kuvan edessä, ja siinä sain polvistua hänen edessään ja
niin opetti hän minulle rukouksia — toisinaan rukoilimme vuorottain —
toisinaan rukoili hän minun puolestani — joskus taas rukoilimme yhdessä
kädet yhteen ristittyinä — silloin olivat rukoukset niin väkeviä ja
palavia, että sulin ja vapisin ja unohduin niihin — toisia rukoilimme
ikäänkuin tutkistellen — koska tahansa. Istuessamme käsitöinemme ulkona
puistossa, saattoi äiti äkkiä panna työnsä pois ja rukoilla tuollaisen
pitkän, suloisen rukouksen — oi, Marie-Louise — oli kuin olisi äkkiä
lämpöinen, tuoksuva tuuli tullut jostakin, ja kukkien värit kävivät
kauniimmiksi, eivätkä milloinkaan puut olleet niin vihreät ja taivas
niin sininen kuin juuri äidin rukoillessa ja lukiessa sillä tavalla.
Oi, äitini, äitini — tiedätkö, hän saattoi katsoa jotakin niin, että
se tuli kauniimmaksi — hän saattoi hymyillä ihmiselle niin, että se
ihminen näytti hyvältä ja oli hyvä sillä hetkellä. Ajattele sitä
Jumalan käsittämätöntä, rajatonta rakkautta, että on saanut omistaa
sellaisen äidin. Ja tiedätkö, en muista häntä milloinkaan vihaisena,
mutta hän osasi nauraa niin, että tahtoi tanssia päiviä perästäpäin
— tiedätkö, hänellä oli sellainen erikoinen kyky ymmärtää ihmisten
naurettavia puolia — ei käynyt päinsä valehdella hänelle.
On niin hyödyllistä ja opettavaista saada nähdä kaikki sielun suuret
juhlapäivärukoukset kirjoitettuina. Niistä voi ikäänkuin lukea, kuinka
korkealla on, kuinka lähellä Jumalaa on. On aikoja, jolloin aivan
pohjia myöten ymmärtää jokaisen yksityisen sanan syvän merkityksen
niissä, jolloin ne ovat niin eläviä voimasta, että ne ovat kuin oman
sydämen huutoja, kirjoitettuja omalla sydänverellä — että ne kantavat
siipien lailla, että on niiden kautta kuulevinaan ylienkelien siipien
suhinan. Mutta sitten voi tulla aikoja, jolloin ne ovat aivan kuin
sadun kulta — muuttuneet — ikäänkuin kuiviksi lehdiksi — pelkiksi
kuiviksi lehdiksi — niin että melkein tahtoisi hymyillä niille — ja
hymyillä omalle, sokealle typeryydelleen. — Ja niin oli minun laitani,
vaikka en silloin edes ajatellut sitä.
Sillä ajattelehan, että minä, joka olin hänen jälkeläisensä, josta
luimme — minä, kaikkien näitten rukousten lapsi, minä kuljin niin kauas
pois Jumalasta — minä elin niin syvällä ja kaukana maailman pimeydessä,
niin heidät unohtaen, että Jumalan täytyi kuolettaa kaikki se, jota
minä maailmassa rakastin, jotta minä voisin tulla takaisin Hänen
luokseen. Ajattelehan: Hän otti isäni kodin ja puolisoni kodin — Hän
otti puolisoni ja isäni — Hän otti tyttären ja Hän otti pojan — sitten
otti Hän terveyteni ja maallisen voimani. Ja vasta kun Hän oli ottanut
minulta kaiken tämän, vasta silloin heräsin — vasta silloin ymmärsin,
että olin kulkenut eksyksissä maailmassa aina kuoleman ja helvetin
porteille saakka — ja niin tulin takaisin omieni luo ja löysin Jumalan
jälleen. — — — Ja sitten sinä tahdot ylistää minua ikäänkuin jotakin
erikoisen hyvää ja kunnollista ihmistä.
— Kerro enemmän, Diken — tahdon kuulla kaiken — sinun sanoistasi lähtee
voimaa ja rauhaa ja lepoa ja siunausta.
— Oi, rakas, pieni Marie-Louise — on sinun ansiotasi, että tänä iltana
näen niin selvästi! Taivaan portit ovat jo puoliavoimina — on niin
totta se, mitä oli äidinisän päiväkirjaan kirjoitettuna — ja mitä
lähemmäs Jumala minua lähestyy, sitä kirkkaammaksi ja viisaammaksi ja
vanhemmaksi minä tulen.
Tiedätkö, kun ajattelen itseäni siinä veneessä — niin selvästi en
ole koskaan nähnyt elämää, nähnyt itseäni — en aikaisemmin enkä
myöhemmin. Siinä oli pieni vene ja siinä rannaton, ääretön valtameri,
jonka yllä polttavankirkas tuliaurinko hitaasti vaelsi äärettömällä
taivaalla — ja tällä pienellä puupalasella keskellä tätä meren ja
taivaan loputtomuutta Eurydike Berg alastomana Jumalan silmäin edessä.
Tiedätkö, oli vuorokausia, jolloin täydellisesti tunsin, kuinka Jumala
katsoi minuun — voin vieläkin tuntea sen heikkona aavistuksena. Oli
kuin olisin ollut neulaan pistetty hyönteinen tutkijan suurennuslasin
alla — niin piti Hän minua silmäinsä alla — kuin olisi Hän ollut
leikkuupöydän ääressä oleva lääkäri, joka kumartuneena sairaan yli
ajattelee vain: leikkaanko vielä syvemmältä — vielä yksi leikkaus — vai
onko jo kylliksi?
Niin istuin yötä päivää Laupiaan silmäin alla — ja käsi Hänen kädessään
astuin alas pohjattomiin syvyyksiin — astuin kuoleman valtakuntaan —
ja palasin — puhdistuakseni ja jalostuakseni — vieläkin arvottomaksi
löyttynä.
Oli kuin olisi Eurydike Berg hiljaa sammunut — kuin olisi hänen
sielunsa liekki kutistunut — kuin olisi hänen sielunsa vetäytynyt
kokoon kuin väsynyt ja auringonpaahtama kukkanen yönviileyden tullessa,
ja ääni, joka puhui, sai äkkiä väsyneen keskustelusävyn:
— Kyllä on ihmeellistä, kun ajattelee, että minä, joka tässä
istun, olen ajelehtinut seitsemäntoista päivää Intian valtamerellä
perämiehen, kolmen malajilaisen ja neekerikeittiöpojan seurassa.
— Niin, niin — voit käsittää, että sellaisessa syntyy omituisia
tilanteita ja mutkallisia kysymyksiä, jotka täytyy ratkaista. — Oi,
niin, on ihmeellistä miten luonnollisen häveliääksi, luonnollisen
yksinkertaiseksi ja luonnollisen arvokkaaksi ihminen voi tulla — oi,
niin, voi olla yksinäisenä ladynä veneessä haaksirikkoutuneitten
merimiesten kanssa, mutta pikku Emman kainous Christina Nilsson
-onnettomuudessa, se täytyy panna pois — se on oikeata paholaisen
kainouden ivailua — katsos, ei ole olemassa ainuttakaan hyvettä, jota
ei paholainen koettaisi matkia — ja siitä tulee vain pilakuvia. — —
Älä sano mitään pahaa Emmasta nyt — sehän on minun syyni, että hän
tuli tänne — koeta sietää häntä minun tähteni — Clara Almgren saa
luonnollisesti huonekalut ja kaikki — kaikki. — Eurydike — eikö hän
voisi saada asua täällä poikineen — kun minä nyt menen pois.
— Hän on saava asua täällä, Marie-Louise — hän ja poika — ole varma
siitä, että minä ja Rosalie huolehdimme siitä kaikesta.
— Lupaatko sinä sen todella?
— Sen lupaan sinulle, Marie-Louise, että me pidämme huolen heistä!
Oli kuin olisi tuli hänen sisimmässään äkkiä leimahtanut uudella
voimalla ja väkevyydellä. Eurydike pani kätensä ristiin polville, ja
laajenneina ja kirkkaina koettivat hänen silmänsä jälleen ikäänkuin
kannattaa ja nostaa kuolevaa ystävää, niin täynnä voimaa, täynnä
viisautta, täynnä armahtavaista laupeutta:
— Katsos, Marie-Louise — olen kaiken tiennyt, kaiken aavistanut — olen
tuntenut, että tämä kaikki on tapahtuva — että sen täytyisi tapahtua. —
Jumala vaatii meiltä uhria — ja mitä me olemme uhranneet näinä vuosina?
Emme mitään — emme kerrassaan mitään. Minä en ainakaan tiedä mitään.
Nyt särkee Hän piirimme koetellakseen meitä jälleen ja karkoittaakseen
meidät jälleen rannattomalle merelle — jälleen ovat myrskyt vinkuvat
ja aurinko pistävä kuumuudellaan, ja suuri hätä on meillä oleva, mutta
myös suuri rauha ja ilo hengessä.
Ihminen on niin heikko, niin pelkurimainen ja unhoittavainen! Hän
huutaa häpeämättömässä sielussaan: Herra, ei täten, Herra, ei juuri
nyt! Herra, minähän olen jo kärsinyt niin paljon.
Oi, Marie-Louise — minä, joka olen levännyt Hänen sylissään ja jota
Hänen käsivartensa ovat kantaneet — minä, joka olen tuntenut Hänen
sydämensä sanomattoman, pohjattoman rakkauden — kuinka pelottoman ja
lujan minun tulisikaan olla. Ja minä pelkään kaikkea — minä pelkään
toimeentuloani ja minä pelkään terveyttäni. Minä pelkään kaikkea —
minä pelkään miestä, jolla on häijyt silmät, ja hevosta, joka nousee
takajaloilleen kadulla. Minä parun ja huudan sydämeni lamauttavassa
kauhussa: Anna minun olla onnellinen vielä, Herra, vain hetkinen vielä!
Ruumiini on särjetty ruoko, sydämeni on tuskan asumus, mutta henki
minussa voi aina ja sen tulee aina huutaa yli tuskien ja hälinän:
Tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun!
Oi, minä, joka olen tuntenut ja maistanut Hänen rakkautensa
sanomattomia, ihmeellisiä salaisuuksia — kaikkea sielun salattua iloa,
joista Hän on kieltänyt meitä puhumasta ja ilmaisemasta kenellekään —
minä olen pelkuri, minä olen heikko — minä säikyn ihmisiä. Olen vaha
maailman käsissä: jokainen käsi voi muovailla minua! Olen hauras korsi:
jokainen tuuli taivuttaa minua. Mutta henkeni on iäisesti sidottu Hänen
rakkautensa kallioon — olen Hänen nöyrä orjattarensa, ja Hänen suloisia
kahleitansa en ole milloinkaan murtava — en ole milloinkaan kykenevä
murtamaan.
Kaukaa etäisyyksistä ja tuntemattomista avaruuksista kuului äkkiä
Marie-Louise Almgrenin kirkas ja heleä ääni:
— Näetkö — kynttilä on palamaissaan loppuun — rukoile kanssani —
kynttilä palaa loppuun!
Mutta Eurydiken oli tuulenviima jo nostanut pois avaruuksista ja
syvyyksistä ja hän makasi polvillaan vuoteen vieressä:
— Oi, Herra Jeesus, jää Sinä luoksemme ja sydämeemme ja opeta meitä
ajattelemaan, että elämämme ilta on joutumassa. Ole sinä kanssamme
tiellä ja johdata meitä kotiin Sinun luoksesi.
Oi, Herra, Sinä kaikkein pyhin valo. Anna mieleni asua Sinun
esikartanoissasi, että se riemuitsisi siitä loisteesta, joka Sinusta
virtailee. Anna sen iankaikkisesti pysyä Sinussa, ja johda ja vie se
pyhien enkelien yhteyteen.
Lupaukseesi vajoan, rakkauteesi sulaudun, veressäsi pelastun.
Herra — valo valossa — valo valosta — minä olen Sinun — iäisyydestä
iäisyyteen — Sinun!
— Lue Raamatusta — Raamatusta.
— »Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän
kruunun.
Älä pelkää, sillä minä olen sinut lunastanut, minä olen sinut nimeltäsi
kutsunut, sinä olet minun. Jos sinä vesissä kuljet, niin minä olen
sinun kanssasi, ja jos virtain kautta, niin eivät ne sinua hukuta; jos
käyt tulen läpi, niin et sinä pala, eikä liekki sinua sytytä.
Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, vaikka
olisi kuollut, ja jokainen, joka elää ja uskoo minuun, hän ei kuole
iankaikkisesti.»
Marie-Louise oli äkkiä noussut silmät kiinnitettyinä ristiinnaulitun
kuvaan, ja huoneen läpi, avaruuksien läpi, Iäisen sydämelle asti
tunkeutui hänen riemuitsevan uskonvarma äänensä:
— Herra! En päästä Sinua, jollet siunaa minua!