Spe modo vivitur et Sion angitur a Babylone.
Nunc tribulatio, tunc recreatio, sceptra coronae.
Kamariherra Ludvig Björnsköld oli tavoilleen uskollisena ollut
kaupungissa yli vuosineljännesvaihteen ja istui tänä kauniina,
lämpimänä heinäkuun päivänä ison kirjoituspöytänsä ääressä
työhuoneessaan, jonka avonaisista, markiiseilla suojatuista ikkunoista
hän saattoi nähdä Nybrovikenin lianvihreän veden ja saada pilkahduksen
Skeppsholmenin ja Djurgårdenin tummasta keskikesän vihannuudesta.
Mutta ei Strandvägenin haloillalastatut jaalat, saarien vihreys
tai raitiotievaunujen kilinä ja ratasten räminä kadulta saaneet
minkäänlaista vastavaikutusta aikaan kamariherran silmissä tai
korvissa, hänen hitaasti kääntäessään pienen, numeroilla täytetyn
muistiinpanokirjan lehtiä.
Kapea, ohut vartalo oli moitteettomasti mustiin puettu. Varhain
harmaantunut, suorajakauksinen ja syntymästä asti harva tukka ei
pystynyt peittämään sangen huomattavaa kaljupäisyyttä, ja istuessaan
nyt siinä taaksepäin nojaten syvässä kirjoitustuolissaan, olisi
syrjäinen katselija epäilemättä luullut häntä kuudenkymmenen korvilla
olevaksi mieheksi. Ja kuitenkin täyttäisi kamariherra vasta tänä vuonna
neljäkymmentäseitsemän, ja hänen vanhanmiehen ulkonäkönsä oli, kuten
sekä samanaikaiset ystävät että kadehtijat usein olivat todenneet,
synnynnäinen.
Kukaan hänen polvestaan ei ollut nähnyt häntä nuorena. Ludvig
Björnsköldillä oli nuorena lakitieteen ylioppilaana Upsalassa ollut
sama arvokas ja hillitty käytös, sama työssä ja numeroiden parissa
vanhentuneen, ylhäisen kanslianeuvoksen ilme kuin nytkin. Hän ei ollut
koskaan pillastunut, ei koskaan häpäissyt itseään, hän oli aina ollut
moitteeton, mutta oli samalla osannut varjella itseään pienimmästäkin
velttouden, ikävyyden, viekastelun tai kiipeilyn pilkahduksestakin.
Ei, päinvastoin — hän oli ollut hyvä ja kunnioitettu toveri,
joka alun pitäen oli saanut osakseen monien luottamuksen — joka
oli auttanut hyvillä neuvoilla enemmän tai vähemmän vakavien
rettelöiden ja ristiriitojen sattuessa ja joka jo oman polvensa
ylioppilaitten keskuudessa oli tehnyt itsensä tunnetuksi välittäjän
ja rauhanrakentajan ihanteena — henkilönä, joka pehmeimmällä kädellä
ja pettämättömällä tahdikkuudella osasi selvittää kiusallisimpiakin
tilanteita ja vakavimpiakin ikävyyksiä ja joka mielellään otti
hoitaakseen sangen arkaluontoisia ja vaikeasti käsiteltäviä asioita.
Ludvig Björnsköld oli varhain ymmärtänyt herättää aikalaisissaan suurta
arvonantoa ja hämmentämätöntä kunnioitusta ja vakiinnuttaa heissä
kaikissa sen ihmisen menestykselle suuriarvoisen käsityksen ja luulon,
että hän oli »tulevaisuuden mies», »henkilö, joka on pääsevä pitkälle».
Sentähden olikin herättänyt suurta huomiota ja hämmästystä, että
hän aikaisin suoritetun hovioikeustutkinnon ja varatuomarinarvoa
varten suoritettujen käräjätehtävien jälkeen ei ollutkaan mennyt
hovioikeuteen, tuomarinuralle eikä mihinkään keskusvirastoon, vaan
oli tyytynyt jäämään Tukholmaan jonkinmoiseksi »praktiseeraavaksi
juristiksi» — asianajajahan oli vallan liian pahakaikuinen sana,
jotta sitä olisi voitu käyttää niin säädyllisestä, hienosta ja
moitteettomasta miehestä — sillä välin kuin hän helposti ja luontevasti
vähitellen oli saanut haltuunsa isänsä, varatuomari Hjalmar
Björnsköldin monet kummalliset ja yksityiset luottamustehtävät ja
sihteerinvirat, niin että hänellä kolmenkymmenen ja neljänkymmenen
iässä oli jo monia tuottavia asiamies-, toimitsija-, tilintarkastaja-
ja johtokunnanjäsenyystoimia säätiöissä ja rahastoissa, vanhoissa,
arvokkaissa yhtiöissä ja liikeyhtymissä sekä suuri praktiikka sekä
suurten että pienten omaisuuksien omistajain neuvonantajana. — Sillä
kamariherra ei suinkaan väheksynyt vähätuloisia asiakkaita eikä
vähäisiä tulolähteitä: juriidinen neuvo, pesäluettelo jonkun vanhan
herran tai naisen parikymmentuhantisen pääoman pesässä antoi myöskin
varman palkkionsa. Hänen avioliittonsa yhteydessä ent. maaherra ja
ensimmäisen hovimarsalkan von Wernerin ainoan tyttären kanssa hankittu
kamariherranarvo oli vahvistanut ulkomaailmalle kumoamattomasti sen
tosiasian, että Ludvig Björnsköld oli »homme arrivé», samalla kun ei
kenenkään päähän olisi pälkähtänyt vähimmässäkään määrässä tehdä häntä
epäilyksen alaiseksi tai syyttää hänen olevan kiipeilijän, onnenonkijan
tai kylmän, häikäilemättömän maailmanorjan.
Päinvastoin, vanhempien ja samanaikaisten toverien piirissä, joista ei
kyennyt intohimottoman viisaasti ja hienovaistoisesti tajuamaan sitä
yhteiskunnallista ja taloudellista mullistusta, jonka läpi ruotsalainen
yhteiskunta kaikessa hiljaisuudessa parastaikaa kävi, oli alusta pitäen
ollut se tietoisuus, että Ludvig Björnsköld oli ollut vaatimaton ja
syrjäänvetäytyvä, niin, suorastaan melkein sielullisesti liian ylhäinen
halutakseen heittäytyä ankaralle ja kovalle virkamiesuralle, vaan oli
tahtonut mieluummin vaatimattomammissa paikoissa ja enemmän syrjässä
käyttää eittämättömiä ja harvinaisia lahjojaan.
Ainoa todella »julkinen» tehtävä, jonka hän oli ottanut vastaan,
oli sekin aikaisin saatu kaupungin valtuusmiestehtävä, sillä välin
kuin yksityiset ja puolijulkiset tehtävät vuosittain olivat tulleet
yhä lukuisammiksi ja tuottavammiksi. Hänen kamariherran arvonsa ja
hänen asemansa ent. maaherra von Wernerin vävynä ja perillisenä oli
tehnyt hänestä useitten suurtilanomistajien ja tehtaanpatruunain
luotetun »homme d'affaires'in», samalla kuin hänen asiamies-,
hallituksenjäsenyys- ja tilintarkastajatehtävänsä kaikenlaisissa
laitoksissa, hypoteekkikassoissa, henkivakuutusyhtiöissä ja muissa
yrityksissä olivat tehneet hänestä verrattoman kiinnitysvälittäjän ja
pääomainsijoittajan.
Vuosien vieriessä ja hänen ikätoveriensa niin vähitellen noustessa
askelelta toiselle, palkkausasteelta toiselle virkavaltaisilla ja
yhteiskunnallisilla Jaakopinportailla, oli kamariherra Björnsköld
kaikessa hiljaisuudessa neljälläkymmenelläseitsemännellä ikävuodellaan
mies, josta kaikki olivat vakuutetut, että hän on varakas, mutta
josta kukaan ei aavistanut, että hän jo kauan sitten oli sivuuttanut
senaikaisiin ruotsalaisiin olosuhteisiin nähden hämmästystäherättävän
ensimmäisen miljoonan ja että hän pian oli saavuttanut toisenkin.
Mutta kulissien takana kyllä yksi ja toinen tajusi hänen mahtinsa ja
merkityksensä ja koetti saada omiin yrityksiinsä ja harrastuksiinsa
hänen korkeasti kunnioitetun nimensä tai hänen kallisarvoisen
työkumppanuutensa, ja niin hyvin hän oli luovaillut tässä kovassa ja
vihamielisessä, juorunhaluisessa ja kateellisessa maailmassa, että
tästä huolimatta yleisenä mielipiteenä yhtäkaikki oli se, että Ludvig
Björnsköld oli harvinaisen hieno ja viisas ja virheetön ja vaatimaton
ja miellyttävä ihminen, erikoisen tunnollinen ja luotettava auttaja,
neuvonantaja ja välittäjä. Ja näkyvänä ilmaisuna siitä luottamuksesta,
jota hän antoi ja sai, oli hän vuosi tätä ennen monien muokkaamisten
jälkeen suostunut vastaanottamaan ensimmäisen kamarin jäsenyyden,
vaikkei hän millään muotoa ollutkaan puolueihminen, joskohta hänen
mielipiteensä pohjaltaan — sehän hänen täytyi luottamuksellisesti
myöntää — täydellisesti sopivat yhteen...
Niin — kenen ja minkä kanssa — niin, hän ei tietenkään koskaan lausunut
julki senkaltaista — siihen oli hän vallan liian varovainen — mutta se,
jonka kanssa hän puhui, erosi hänestä aina vakuutettuna siitä, että
hän kyllä sisimmässään oli samaa mieltä juuri hänen kanssaan, joskin
hänen asemansa, hänen vaatimattomuutensa, hänen rauhallisuutensa, hänen
rajaton objektiivisuuden tunteensa, ja hänen monet arkaluontoiset ja
monimutkaiset luottamustehtävänsä tekivät hänet haluttomaksi millään
tavalla astumaan esiin ja avaamaan suutaan, kun hän kerran saattoi
antaa paljon vakavampaa ja varmempaa apua kaikessa hiljaisuudessa
kulissien takana.
Omistaen tämän syvän, varman vaiston Ludvig Björnsköld oli
niinollen ennen viittäkymmentä täytettyään päässyt pitemmälle kuin
hän milloinkaan oli uneksinut ja pitemmälle kuin useimmat hänen
aikalaisistaan milloinkaan saattoivat aavistaa. Ja jos voisi sanoa,
että hänellä jossakin asiassa on todella ollut huono onni, niin ei
kumminkaan kukaan muu kuin hän itse tietänyt, missä se huono onni oli:
kamariherran surunlapsi oli ollut eräs vanha talo jättiläismäisine
tontteineen, jota hän appi-isänsä oikullisten testamenttisäädösten
tähden ei voinut sen mahdollisuuksien mukaan käyttää hyväkseen. Mutta
koska hän kykeni hiljaisesti ja levollisesti odottamaan ja malttamaan
mielensä, kyky, joka oli ollut yhtenä perussyynä hänen menestykseensä
tässä elämässä, osasi hän hillitä ja salata surunsa: ihmisethän eivät
voi iankaiken elää — ei edes vanhat naiset, vaikka toisinaan saattoikin
siltä näyttää — ja tänä päivänä oli hän tyynellä mielin lukenut
Stockholms Dagbladista pikku-uutisen leskirouva Marie-Louise Almgrenin
hautauksesta.
Niin, nyt oli kaksi jäljellä. Jos aikaa kuluisikin, niin nousisihan
kuitenkin Nelosen tontin arvo vuosittain.
Ludvig Björnsköld hymyili itsekseen hiljaista, leppoisaa hymyä ja pani
pois pienen kirjan monine numeroineen: kymmenessä vuodessa olivat
Malmberginkadun neljän ostotarjoukset huomattavasti kohonneet. Kukapa
tietää, kuinka olisi laita kymmenen vuoden kuluttua. Ei mitään pahaa,
jossa ei jotakin hyvää.
Ovelle koputettiin, ja mustapukuinen, pitsimyssyinen palvelijatar hiipi
sisään:
— Siellä on eräs vanha nainen.
— Mitä hän tahtoo — kerjääkö hän?
— Ei, kamariherra — lieneekö ehkä hakemassa jotakin
ritarihuone-eläkettä — hän mainitsi nimen, luulen, että se oli
Himmelstjerna.
— Pyydä häntä tulemaan sisään, Lotten — ja ilmoita aamiainen kymmenen
minuutin kuluessa!
— Hyvä on, kamariherra.
* * * * *
Ovesta purjehti hikisenä ja mustapukuisena pieni, siro nainen, joka
kaikkein rakastettavin virnistys kuumenneilla kasvoillaan selitti
olevansa neiti Emma Wigelstjerna.
Wigelstjerna — se hullu Fabian — kapteeni Thure, hullu hänkin —
maltapas, nyt hän sen varmaan keksi — rouva Almgren oli ollut omaa
sukua Wigelstjerna — pääsotakomisariuksen tytär.
— Millä voin palvella neitiä — aikani on hyvin vähissä — olkaa hyvä ja
istukaa!
Vanha nainen istui ilmeisin, tuolin hienoudesta johtuvin mielihyvän
tuntein kamariherran nojatuoliin vastapäätä kirjoituspöytää ja
siloitteli hameensa kainosti ja totisena.
Hänessä on köyhän tuoksu, ajatteli kamariherra — varmaan ritarihuoneen
eläkkeestä — ja kohteliain ilmein — kohteliaisuus kuului hänen
ulkonaiseen esiintymiseensä, hän hymyili rohkaisevasti ja
rakastettavasti.
— Nii-in, sanoi pieni nainen ja näytti hyvin päättäväiseltä ja varmalta
ja vakavalta, olen Marie-Louise Almgrenin — oikeusneuvoksettaren —
lähin sukulainen — kamariherra tietää — niin, hän otettiin meiltä nyt —
Herra antoi ja Herra otti.
— Niin, minä näin sen — Herran tiet eivät ole meidän teitämme, neiti
Wigelstjerna — kamariherra hymyili lempeästi ja taitavasti — millä saan
palvella?
— Niin, olen tullut tänne pyytämään oikeutta — vain pyytämään
yksinkertaista oikeutta.
Vanha nainen kiikutteli päätään edestakaisin sivullepäin ja niisti
äänekkäästi ja uhkaavasti isoa nenäänsä.
— Saanko pyytää neiti Wigelstjernaa esittämään asian suoraan — neiti
voi täysin luottaa — aikani on hyvin täpärällä — joka hetkeni on
edeltäkäsin varattu.
— Niin, kamariherra tietää, että Marie-Louise Almgren-vainaja
disponeerasi — (se oli hieno ja hyvä sana) — kahta huonetta Nelosessa.
— Kyllä, sen tiedän.
— Niin, nyt ne tahtovat ottaa ne minulta pois!
— Kutka ne?
— Rosalie Pistolschiöld ja Diken Berg.
Kamariherran ohuille, verettömille huulille tuli kova piirre. Hän
muisti, kuinka hän vuosia sitten oli turhaan tarjonnut heille
kokonaisen kerroksen eliniäksi toisessa talossa, jos he vain
sovinnolla tahtoivat myöntyä Nelosta koskevan testamenttimääräyksen
kumoamiseen. Pari itsepäistä ja yksinkertaista härkäpäätä naista, joita
ajattelemasta ja tapaamasta hän oli välttynyt enemmän kuin yhteen
vuosikymmeneen ja joilta hänen varaisäntänsä neljä kertaa vuodessa otti
vuokran vastaan — henkilöitä, jotka todellakin olivat saaneet kirkas-
ja selväjärkisen ihmisen sapen kiehumaan. Kamariherran ääni kävi
kuivaksi, melkein töykeäksi:
— Niin, nimet ovat kyllä tutut — mutta minä en oikein ymmärrä neiti
Wigelstjernaa — tahtovatko ne ottaa huoneet teiltä?
— Kyllä, voiko kamariherra ajatella sellaista — ne tahtovat, että Clara
Almgren saisi ne.
— Clara Almgren — oliko oikeusneuvoksettarella tytär — sitä en saata
muistaa.
Kamariherra tunsi kylläkin testamenttilisäykset ulkoa, mutta
säännöllisenä ja huolellisena ihmisenä hän meni heti kassakaapilleen,
avasi sen ja otti eräästä lokerosta esille käärön.
— Ei — Marie-Louisella ei ollut lapsia — ei kylläkään — ei, se on
Marie-Louisen langon leski — se oli joku renttu, joka ryypiskeli ja
kuoli Linköpingissä.
— En tunne.
Kamariherra luki: »Elvira Rosalie Anastasia Pistolschiöld, Marianne
Christina Eurydike Berg, o.s. Stellenius — Marie-Louise Almgren o.s.
Wigelstjerna — tässä ei ole muita.
— Ei — sitä en uskokaan — ja kumminkin ne tahtovat ottaa huoneet
minulta joka tapauksessa.
— Missä neiti Wigelstjerna asuu?
— Missä minä muka asun — Nelosessa tietysti.
— Vai niin — missä siellä?
— Huoneistossa tietenkin — minähän sain Marie-Louiselta haltuuni pienen
huoneen, jota hän ei lainkaan tarvinnut — hänellähän oli alkujaan kolme.
— Kas vain — koska se oli?
— Oi — siitä on kauan — luulen, että se oli vuonna
kahdeksankymmentäkuusi — äitini kuoli Kristina Nilsson-onnettomuudessa.
Pikku Emma piti muutamia sekunteja nenäliinaa hienotunteisesti ja
moitteettomasti silmiensä edessä, joka vielä enemmän esti häntä
näkemästä ja vielä vähemmän ymmärtämästä tutkivaa, kamariherra
Björnsköldin pienien kirkkaitten silmien selvää, miettivää katsetta.
— Vai niin — mitä neiti maksaa vuokraa?
— En minä maksa mitään vuokraa.
— Vai niin — vai ei — asuu ilmaiseksi — vai niin — ne eivät ole
ottaneet minkäänlaista vuokraa!
— No, se vielä puuttuisi.
— Eikö neiti millään tavalla ole suorittanut minkäänlaista korvausta?
Pikku Emma melkein suuttui, kun tuollainen pikku seikka ilmeisesti
saatettaisiin lukea heidän hyväkseen.
— Niin, olenhan minä ollut sangen ystävällinen heille — heillähän on
aika ahtaat olot — ja minähän sain koko lailla periä isältäni — mutta
ne tahtovat nyt, että Clara Almgren poikineen pääsisi sinne asumaan ja
sehän ei voi olla oikein.
— Ei — siihen ei heillä ole oikeutta.
Kamariherran kasvot näyttivät umpimielisiltä ja miettiväisiltä.
— Heillä ei mitenkään voi olla oikeutta siihen — heillä ei ole oikeutta
huoneistoon muuta kuin itseään varten.
— Niin, sitähän minä sanoin heille, ja he eivät tahtoneet uskoa minua!
Pikku Emman kasvot kirkastuivat voitonriemusta, kun ovelle koputettiin
ja sitä raotettiin:
— Aamiainen on katettu, kamariherra!
— Niin, neiti Wigelstjerna saa suoda minulle anteeksi — minä tulen
kyllä palaamaan asiaan.
— Mutta mitä minä sanon heille?
— Minä kyllä puhun itse heidän kanssaan.
— Kiitos, kiltti kamariherra — ja anteeksi, että olen vaivannut — mutta
katsokaas, minun täytyi puhua tästä — oli niin epäoikeutettua —
— Hyvänen aika — oli vallan erinomaista, että neiti tuli — hyvästi!
Kamariherra Björnsköld söi tänä päivänä aamiaisensa aivan erikoisen
levollisessa ja onnekkaassa mielentilassa ja antoi tarjota kahvin
työhuoneessaan, jossa tavallista vahvempi ja hienompi aamiaissikari oli
tämän hyväntuulen näkyvänä merkkinä.
Hyvä suunnitelma, hieno suunnitelma kypsyi kamariherran päässä, sitä
punnittiin, harkittiin ja käänneltiin savupilvien kohotessa kattoon.
Tässä oli joka tapauksessa pienoinen mahdollisuus, jota hyvällä onnella
ja diplomaattisella tahdikkuudella saattoi käyttää hyväkseen.
Nyt aikoivat nuo kirotut mamsellit ilmeisesti antaa Almgrenin huoneet
tuolle sukulaiselle: — heillähän ei ollut mitään oikeutta vuokrata
huoneita — tai antaa niitä pois — huoneistoa saivat vain he käyttää,
mutta ei kukaan muu. Jos hän nyt uudistaisi vanhan ehdotuksensa, että
he saisivat toisen yhtä ison huoneiston, johon he voisivat ottaa rouva
Almgrenin — sen rouvan he ilmeisesti haluavat saada, koska olivat
niin riidelleet — korvaukseksi siitä, että suostuisivat julistamaan
testamenttilisäyksen mitättömäksi. — Ei, ensin on paras uhata heitä —
oikein säikyttää — ei ole mitään, jota vanhat naiset niin pelkäävät
kuin lakia — oikeudenkäyntiä ja poliisia. Sehän oli yksinkertaisesti jo
testamenttirikos, että he olivat pitäneet luonaan tuota vanhaa neitiä,
joka haisi niin ummehtuneelta. — On parasta takoa silloin kuin rauta on
kuuma.
Hänen on todella jäätävä kaupunkiin vielä pariksi päiväksi — tässähän
on mahdollisuuksia. Niin, enemmän kuin mahdollisuuksia. Hän tunsi sen
ilmassa, hän tiesi, että hän onnistuisi.
Kevyinä ja ilmavina kuin kamariherran ajatuksetkin liukuivat savupilvet
ikkunasta loistavan sinisiin äärettömyyksiin. Ludvig Björnsköld oli
nyt onnellinen mies. Hänen hyvinhoidetuilla, hienoilla vanhanmiehen
kasvoillaan oli nautintorikkaan rauhan kevyt loiste: pulma, joka
vuosikymmenien ajan oli kiusannut häntä, lähestyi äkkiä ja odottamatta
ratkaisuaan. Riemun tunne melkein värisytti häntä: hän tunsi huumausta
kärsivällisen odotuksen hitaasta, varmasta voittokulusta — intohimoisen
kalastajan tunnetta sinä hetkenä, kun kala nykäisee koukussa.
Pikku Emma Wigelstjernakin oli tänä päivänä onnellinen, voitonriemuisa
olento. Nelosen pienessä kyyhkyslakassa, joka lähes viikon oli ollut
melkein sudenpentujen pesänä, hän ei kauemmin voinut pitää iloaan
salassa. Hänen täytyi puhua Rosalielle ja Dikenille, vaikka he olivat
sopineet keskenään, etteivät puhu sanaakaan toisilleen. Nyt heidän
täytyi joka tapauksessa saada tietää, että hänellä oli ollut oikeus
puolellaan — että hän saisi Marie-Louisen huoneet.
Hän tapasi heidät Eurydiken huoneessa, ja syvässä, valtavassa,
huonekaluilla täytetyssä huoneessa, jossa Kristuskuvat puhuivat
näkyvää kieltään, ja jossa ilma oli hiljainen ja puhdas lukemattomista
rukouksista, hän seisoi kaikesta piittaamatta — lujana, voitonvarmana
ja kovana aivan kuin Ludvig Björnsköld konsanaan.
— No, pikku Emma — sinä olet kuin takiainen — täytynee varmaan lakaista
sinut pihalle — eikö ole mahdollista saada olla rauhassa.
— Sen tulette varmasti saamaan, rakas Rosalie, niin paljon kuin suinkin
tahdotte, mutta pidin velvollisuutenani kertoa teille, että olen tänään
ollut kamariherran luona ja puhunut hänelle — — —.
— Mitä tarkoitat?
— Niin, sitä tarkoitan, ja niin olen tehnyt, ja sanon teille, että
hän sanoi minun olevan oikeassa — eikä teillä testamentin mukaan
ole vähäisintäkään oikeutta sallia Clara Almgrenin asua täällä — ei
— ja hän oli muuten ihastuttavan rakastettava — oi, niin hieno ja
miellyttävä mies — ja niin aistikasta oli kaikki — tiedättekö, siellä
oli hienon hieno nahkanojatuoli ja siihen hän pyysi minun istuutumaan:
istukaa ja levätkää vähän, kiltti neiti Wigelstjerna, neiti näyttää
olevan niin kuumeissaan, saako olla vähän mehua ja vettä — ja seinällä
oli iso, kuningasta esittävä maalaus — ja hänen kirjoituspöydällään
oli kuninkaan kabinettikuva, johon oli kirjoitettu Oskar — omakätinen
nimikirjoitus — ja niin rakastettava hän oli, että kysyi, missä minä
asuin ja kuinka viihdyin — se on oikea hoviherra se — ja kuningattaren
valokuva myös nimikirjoituksineen — ja marmoriportaita ja matto
messinkitankoineen ylös asti — ja hän sanoi, että hän tulee puhumaan
teidän kanssanne — teillä ei ole minkäänlaista oikeutta määrätä
Marie-Louisen huoneista — teillä ei ole mitään oikeutta pitää ketään
asumassa täällä.
Pikku Emma syventyi jälleen kuvailemaan kamariherran asuntoa
mykistyäkseen ja jäykistyäkseen äkkiä kokonaan Rosalie Pistolschiöldin
vastauksesta:
— Niin, rakas Emma, ellei meillä ole oikeutta ottaa Clara Almgrenia
asumaan tänne, niin totta totisesti ei meillä ole suurempaa oikeutta
antaa sinun asua täällä.
— Mitä — Rosalie — tarkoittaa?
— Ei saa uhata — Rosalie-kulta — oi ei, ei — ei — ei aiheuttaa enempää
pahaa — ei enää — Rosalie — Jumala ei siedä kaikkea tätä vihaa ja
riitaa — Rosalie, pyydä häntä vain menemään.
— Mitä Rosalie oikein tarkoittaa?
— Voit mennä huoneeseesi ajattelemaan sitä hetkeksi — tule, menkäämme
minun puolelleni, Diken.
— Hyvänen aika, hyvänen aika — en enää häiritse teitä.
Pikku Emma meni ulkonaisesti reippaana ja arvokkaana ovelle, samalla
kuin pienoinen ajatus kasvoi hänen aivoissaan äkkiä lähenevän
ukkospilven hirvittävällä nopeudella. Kun hänen kätensä oli ennättänyt
ovenlukkoon, oli se jo aika isona ja raskaana hänen tietoisuudessaan,
ja hän käänteli ja väänteli lukkoa saadakseen syyn jäämiseen ja
selvityksen saamiseen.
Toisten vaikeneminen ärsytti ja kiusasi ja härnäsi häntä aivan
erikoisesti — siinä oli jotakin luihua ja kavalaa — jotakin
vihamielistä ja pahaenteistä — yksinkertaisesti jotakin uhkaavaa. Mutta
pikku Emma ei totisesti ollut niitä, jotka ensi hädässä antautuvat,
ja joka ei ainakaan voinut päästää käsistään tilaisuutta kiusoittavan
vastauksen antamiseen Rosalie Pistolschiöldille:
— Niin, tahdon vain sanoa sinulle, pikku Rosalie, että kamariherra
sanoi nimenomaan, että minä saan huoneet.
Ja tyytyväisenä valheeseensa ja vastaukseensa hän jätti oven raolleen
saadakseen iloita Rosalien vastauksesta. Sitä ei tullutkaan, ja
pikku Emman täytyi hitaasti ja vastahakoisesti painua pimeään ja
hiljaisuuteen ja tyhjyyteen. Mutta huoneensa hiljaisuudessa kasvoi
pikku Emman sydämessä suuri hätä:
— Mitä Rosalie oikeastaan oli tarkoittanut?
Hän ei tahtonut ajatella ajatusta loppuun — siinä oli jotakin mustaa
ja ilkeätä ja likaista, joka oli ylen vastenmielistä, niin, jopa
jäätävääkin. Ja hänen pienen mehiläissielunsa ajatukset vaihtuivat ja
häntä alkoi kovasti kiusata ja surettaa Dikenin ja Rosalien rajaton
julmuus ja pahuus: tämä äkillinen, selittämätön kiukku kilttiä,
sävyisää pikku Emmaa kohtaan, joka niin arvoituksellisesti oli
vallannut heidät Marie-Louisen kuoleman jälkeen — niin, eikä hän voinut
liioin ymmärtää, kuinka Marie-Louise oli voinut olla niin sydämetön ja
ajattelematon häntä kohtaan, että oli tahtonut jättää huoneet Clara
Almgrenille.
Niin, eikö ollut aivan kuin koko maailma olisi liittoutunut häntä
vastaan — molemmat hänen vanhat ystävänsä olivat pettäneet hänet —
molemmat — kaikki tahtoivat tehdä hänelle pahaa — kaikki tahtoivat ajaa
hänet ulos — ei kukaan ollut hyvä hänelle — ei kukaan — ei kukaan.
Pikku Emma alkoi itkeä hillittömästi hämärässä sohvannurkassaan —
varmasti syvempiä ja todempia kyyneliä kuin koko elämässään. Hän tajusi
äkkiä huimaavan tuskallisesti, kuin olisi hän pudonnut pohjattomiin
syvyyksiin, oman sielullisen yksinäisyytensä — jäätävän kodittomuuden
tunteen, jonka pohjalta nousi salaperäinen, vertahyydyttävä,
arvoituksellinen kysymys:
Kuka olen ja miksi istun tässä ja itken aivan yksin pimeässä?
Hänen sydäntään kouristi. Entäpä, jos hän on tulemaisillaan sairaaksi!
Mitäpä, jos ne eivät tulekaan sisään kysymään hänen vointiaan.
Totisesti, kun he olivat sairaina, meni hän heidän luokseen makeisineen
— mutta he — ajoivat hänet ulos, kun hän oli sairas — melkein työnsivät
hänet ovesta. — —
Nyt pikku Emma itki hillittömästi ja kuolemaan saakka epätoivoissaan.
Mutta Eurydike Bergin huoneessa loistivat kynttilät Kristuskuvien
alle sytytettyinä, Rosalie Pistolschiöldin istuessa nurkkasohvassa
etäisimmän ikkunan luona, jossa kierrekaihdin oli vielä alasvetämättä
suojelevien kukkaruukkurivien eteen.
— Minun mielestäni Jumala on julma meitä kohtaan — minun mielestäni Hän
on tarpeettoman kova — olemmeko sinun mielestäsi todella ansainneet
tämän — tämänkin viimeisen?
— Oi, rakas Rosalie — mitäpä ihminen ei ansaitsisi? Katsos, ihminen on
niin heikko ja unohtavainen, ettei hän koskaan muista, kuinka syntinen
hän on — ei ole yleensä mitään, joka niin unohdetaan kuin omat synnit.
Etkö koskaan ole tuntenut, että olemme aina Jumalan velallisia? Olemme
synnin ja surun lapsia — mutta olemme ostetut ja lunastetut Hänen
jumalallisen Poikansa veren kautta — rajattoman ja sanomattoman tuskan
uhrin kautta. Etkö koskaan ole tuntenut ääretöntä Golgatan tuskaa —
etkö koskaan ole kauhistunut ja vavissut ja tuntenut itseäsi särjetyksi
tämän tuskan painon ja hillittömyyden alla. — Oi, tunnen sääriäni
murskattavan ja jäseniäni raadeltavan — koko maailma on mustana varjona
tämän tuskan alla — mutta tämä kaikkien rikosten rikos — häpeällisin,
kauhistuttavin, sen antoi Hän tapahtua Pojalleen, jotta maailmalla,
jotta jokaisella ihmisellä olisi mahdollisuus pelastukseen —
sovitukseen — vapahdukseen — jotta sinulta ja minulta ja pikku Emmalta
ei hetkeksikään puuttuisi kättä nojataksemme, ystävää johdattajaksemme.
Ajattelepas, että koko maailman koottu synti ja häpeä voidaan pestä
puhtaaksi tämän veren yhdellä ainoalla pisaralla. Oletko koskaan
käsittänyt sitä rajatonta ihmettä, joka Meidän Herramme Jeesus Kristus
on? — Salli minun huutaa Sinun rajatonta armoasi — miksi Sinä et
antanut minulle ääntä julistaakseni ja puhuakseni maailmalle — kaikelle
kansalle?
Ylenmääräisessä liikutuksessaan Eurydike oli heittäytynyt
rukousjakkaralle hopeakrusifiksin eteen yhä uudelleen ja uudelleen
toistaen ristiinnaulitun pyhää nimeä sammaltelevin, uskonpalavin
huulin. Pistoolin suun ja silmien ympärillä värähteli ja nyki, ja
hän käänsi pois kasvonsa liikutuksen vallassa; rajaton ujous ja
hellyys taistelivat hänen vaistomaisen uskonnollista hurmostilaa
vierovan tunteensa kanssa, koko hänen karmean luonteensa puritaanisen
vastenmielisyyden ja kiihtyneiden tunteitten epähienoa häpeämättömyyttä
kohtaan tuntemansa vihan kanssa. Mutta hän hymyili hymyä, joka oli niin
rakkauden täyttämää, niin tuskan painamaa, niin nöyryyden läpitunkemaa,
että se vielä tuomiopäivänä muistetaan!
— Niin, rakkaani — minä olen kyllä niin kova ja kiivas, etten koskaan
voi ymmärtää anteeksiantamuksen ihmettä — silmä silmästä ja hammas
hampaasta, niin ajattelen — ja sitten olen tehnyt syntiä kuten esim.
sinua kohtaan — ajatuksin ja tuntein — näinä päivinä — enkä ole edes
sitä ajatellut — saatikka sitten surrut, vielä vähemmän katunut — mutta
toisille mittaankin kukkuramitoin.
— Tiedätkö — kun palasin takaisin Ruotsiin — silloin — jäljestäpäin —
silloin oli minulla tuska, joka mielestäni oli aivan liian julmaa ja
kohtuutonta Herramme puolelta — ja se oli se, että olin tullut melkein
sokeaksi ulkona merellä auringonpaisteessa — en voinut lukea — niin,
tuskin nähdä — ja minähän olin rakastanut kaikkea kaunista maailmassa
— minähän saatoin unohtaa surun kauniin kukkasen nähdessäni. Niin,
se oli vaikeaa — mutta se opetti minua katsomaan itseeni — se opetti
olemaan unohtamatta syntiä kauniin näköalan edessä — katsomaan itseeni
joka päivä. Ja tiedätkö, siten sain nähdä paljon enemmän — ja sitten
tulivat silmäni koko hyviksi — mutta ne eivät enää estä minua näkemästä
sisimpään — ne eivät hämmennä.
— Mutta, Diken-pieni, sano minulle eräs asia — Jumalahan tietysti antoi
meille järkemme, jotta käyttäisimme sitä: miten ajattelet ja uskot
meidän nyt täytyvän tehdä. Ajattele joka tapauksessa, miten vaikeaksi
Emma on tilanteen tehnyt — emme luonnollisesti voi ottaa Clara
Almgrenia ja hänen poikaansa tänne — tuo Björnsköld on aivan oikeassa —
ja kuinka hän voikaan rettelöidä kanssamme.
— Lupasin Marie-Louiselle, että pidämme huolen Clarasta ja pojasta — ja
se lupaus minun tietysti on pidettävä.
— Niin, tietysti — mutta ellei meillä nyt ole laillista oikeutta ottaa
häntä tänne?
— Niin, mutta olen luvannut huolehtia Clarasta ja pojasta!
Rosalie Pistolschiöldin sulkeutuneille kasvoille levisi väkinäisesti
hiljainen, hellä hymy. Hänestä tuntui niin äärettömän koomilliselta,
että Eurydike Berg huolehtisi Clara Almgrenista — sokea karitsan
kaitsijana.
— Ja sinä käsität, että kun on luvannut jonkin asian, täytyy lupaus
täyttää — muutenhan kadottaisi kaiken uskon itseensä.
— Niin — niin — mutta otaksu nyt, että on kuten hän sanoi — testamentti
ei salli meidän ottaa häntä tänne asumaan: kuinka tahdot menetellä?
Voit olla varma, että Ludvig Björnsköld tulee tänne poliisin kanssa ja
häätää hänet ja ehkäpä meidätkin — siitä pojasta uskon mitä tahansa.
— Niin, silloin muutan.
— Muutatko sinä?
— Kyllä, sen teen.
Rosalie tajusi äkkiä, voimatta salata hämmästystään, että Eurydike Berg
oli hänelle tuntematon olento — ihmeellisen rohkea ja päättäväinen
olento — harvinaisen arkailematon ja tarmokas ihminen. Hän ymmärsi,
että tällä lempeällä ja vienolla äänellä puhui järkähtämättömin
vakavuus ja arkailemattomin päättäväisyys. Ja hän sai sanotuksi
ensimmäisen vastaväitteen pikemmin saadakseen huoahtaa kuin itse
omaksuen sen:
— Mutta onko sinulla todella varoja siihen — sehän maksaa paljon rahaa!
Eurydiken silmissä välähti ja sammui veitikkamainen ja ovela hymyn
häive.
— Oi, sinä rakas — olen tuntenut, että jotakin tällaista tulee
tapahtumaan — jo useita päiviä — niin olen ajatellut asian
valmiiksi samalla kun kuulin pikku Emman ilmoituksen. Näetkös,
se antiikkikauppias Janson on juossut täällä melkein joka päivä
kuolemantapauksen jälkeen, ja hänhän tahtoo ostaa kaiken, mitä hän
näkee, ja mitä jyrkemmin sanoo ei, sitä korkeampia hintoja hän tarjoo.
— Niin, mutta, Diken-pieni — tarvitaan paljon rahaa.
— Oi, tiedätkö, hän on tarjonnut minulle niin paljon, ettet ikinä voi
uskoa. Tuosta pienestä kirjoituspöydästä esim. — sen on tehnyt eräs
puuseppä, jonka nimi on Haupt ja joka eli Kustaa III aikana — siitä hän
on tarjonnut minulle 500 kruunua.
— Viisi — sataa — kruunua.
— Niin kyllä — ja noista isoista, itäintialaisista maljakoista —
tuhannen kruunua, Rosalie-pieni, ja hän alkoi sadalla. — Niin,
tiedätkö, olen laskenut, että voisin kyllä saada huonekaluistani
melkein kymmenentuhatta kruunua — ja kuitenkin jää minulle vuode
ja kirjahylly ja pesupöytä jäljelle. — Niin, krusifiksejahan en
milloinkaan myy.
— Onko todella mahdollista, että hän on tarjonnut viisisataa kruunua
tuosta pienestä kirjoituspöydästä — mutta, Diken-pieni, ei hänellä ole
varaa maksaa sitä — hänhän on niin kehnosti puettu — varo vain, ettei
hän petkuta sinua!
— Ensin maksu, sitten tavarat!
Rosalie Pistolschiöld unohti sulasta suurien summien herättämästä
hämmästyksestä kerrassaan ihmetellä Dikenin päättäväisyyttä ja
rohkeutta. Niin, oikeastaan hänellä ei teoreettisesti ollut mitään
muistutettavaa hänen ajatuksenjuoksuaan vastaan. Dikenhän oli
luvannut — ja niinpä — —. Maailmallisesti katsoen sellaiselle
Donquixote-luonteelle kuin Pistoolin — s.o. turmeltumattomalle
ja moraalisesti terveelle luonteelle — ei Eurydike Bergin
ajatuksenjuoksussa ja julkilausumassa päätöksessä sinänsä ollut
mitään liioiteltua tai haaveellista. Koko Rosalien ensimmäinen
epäilys koski nyt vain antiikkikauppias Jansonin vakavaraisuutta ja
maksukykyä suorittaakseen käyvällä rahalla mielettömät lupauksensa ja
tarjouksensa. Kummallakaan vanhalla naisellahan ei ollut kaukaisinta
aavistustakaan siitä, että antiikkikauppias Janson kerran myisi
Eurydike Bergin pienen kirjoituspöydän tulevalle Ruotsin kuninkaalle ja
että se lopettaisi päivänsä Tukholman linnassa.
Mutta Ramsjöbergin tytär ei mietiskellyt enää niin turhanpäiväisiä
asioita kuin huonekalujen myyntiä ja rahasummien maksamisia:
— Näetkös, Rosalie, muitten virheitten ohessa on meillä ollut se
virhe — ettemme ole koskaan valmistautuneet lähtemään täältä pois —
olemme asuneet täällä kuin saisimme asua täällä ikuisesti — ja tämähän
on vain telttamaja — tilapäinen lepopaikka matkan varrella — mitä
ovat Ramsjöberg ja Sainte-Marie-aux-Magnolias ja Nelonen muuta kuin
majapaikkoja — joihin mennään lepäämään yöksi tai pariksi — mutta
niihin ei ole pysähdyttävä — sielun täytyy eteenpäin, sielu ei saa
koskaan pysähtyä — korpivaellus luvattuun maahan, sitä on elämän oltava.
— Mutta näetkös, kun on sen unohtanut ja kuvittelee löytäneensä oikean
kodin — kun on heittäytynyt lepoon ja unohtanut päämääränsä, silloin
ojentaa Jumala kätensä ja panee suuren onnettomuuden tai vaikean
valinnan ihmisen tielle ja sanoo: Muista päämäärää — valitse nyt.
Ja silloin on valittava — jäädäkö paikalleen ja kuolla maallisen
asumuksen pirstaleiden alle, kun Hän kumminkin sen kerran murskaa — tai
tarttuako Hänen käteensä ja kulkea eteenpäin läpi vaivojen, jotka eivät
vaivoja olekaan, kunnes Hän ehkä suo uuden lepopaikan tai sallii päästä
luoksensa kotiin.
Rosalie Pistolschiöld hymyili:
— Rakas ystävä — ei minulta ole täällä Nelosessa puuttunut
koettelemuksia eikä kärsimyksiä eikä huolia. — Minun mielestäni on
ollut kylliksi työtä ja vaivaa täällä elääksemme — ja tulematta aivan
liiaksi poljetuiksi.
Mutta hymy syveni ja kävi katkerammaksi ja raskaammaksi Pistoolin
huulilla, tunteitten noustessa yhä rajumpina hänen sydämeensä ja
ajatusten yhä rauhattomampina kasvaessa ja vuorotellessa hänen
aivoissaan.
Heräsi tuskallinen tietoisuus, katkera tunne siitä, kuinka
käsittämätöntä ja vähäarvoista kaikki hänen uhrautuva työnsä Nelosen
tulevaisuuden hyväksi oli ollut Eurydiken kaltaiselle luonteelle, ja
kuinka merkityksettömäksi ja tarkoituksettomaksi tämä vuosikymmenien
työ kävisikään, jos tämä maailma nyt lyötäisiin pirstaksi ja luhistuisi
kokoon.
Hän ei kuitenkaan voisi tuntea niinkuin Eurydike Berg. Hänelle eivät
Refvelstan linna ja Rauhankadun koti tai Nelosen neitsytkammio
olleet tilapäisiä asuntopaikkoja, telttamajoja, jotka pystytettiin
yöksi purettaviksi aamulla liikkeelle lähtiessä, hänelle ne olivat
olleet valtakuntia ja linnoituksia, joita piti puolustaa viimeiseen
veripisaraan asti, ja joitten kadottaminen oli tappio ja nöyryytys ja
häpeä — sielullisia alusmaita, joiden menettämistä hänen urhoollinen
ja muistava sydämensä aina surisi ja tuskittelisi, ja joihin hän
oli kiinnitetty kamppailun ja työn ja vuosikautisten huolehtimisien
tuhansilla ja taas tuhansilla katkeamattomilla siteillä.
Ja hänen lahjomaton todellisuudentajunsa, hänen tämän maailman
olemuksesta ja laadusta niin syvästi tietoinen sielunsa näki samassa
edessään sen alastoman totuuden, ne pääsemättömät tosiasiat, jotka
olivat Eurydike Bergin palavien ja värisevien sanojen takana. Hän näki
Nelosen hävitetyt ja tyhjät huoneet, hän näki rakkaat huonekalut ja
koruesineet, koko elämän läpi seuranneet toverit, kautta sukupolvien
periytyneet, uskolliset palvelijat, jotka nyt vaelsivat vankeuteen
ja alennukseen, panttilainastoon tai antiikkitavarainkauppaan. Hän
näki niitten vaeltavan nälkäisinä ja kodittomina syyssateessa pitkin
valaistuja katuja — hän näki aterian köyhyyden ja mustan kylmyyden
jonkin vuokrakasarmin parissa huoneessa — hän tunsi nöyryytykset — hän
kuuli pistosanat — hän punastui naurun kaikuessa.
Hän näki kaikki uhrin seuraukset, ja nähdessään ne selkeästi ja
leppymättömästi ja asiallisesti, hän näki myös katkeran selvästi kuinka
kevyeksi kaikki tämä kävisi hänen ystävälleen, kuinka rajattoman vähän
Eurydike Berg ymmärsi ja tulisi ymmärtämään, mitä kärsimyksiä tämä uhri
toisi Rosalie Pistolschiöldille, ja hän kuunteli melkein halveksien
ystävättären sanoja:
— Niin, sinähän olet työn tehnyt, Rosalie — mutta me muut olemme
eläneet kuin Gosenissa — mehän olemme eläneet itsellemme ja säästäneet
itseämme ja olleet mukavuutta rakastavia. Mutta nyt tulee Jumala
rajattomassa armossaan ja antaa meille päämäärän ja tehtävän —
tilaisuuden lyhentää vähän syntivelkaamme: tässä köyhä leski poikineen
— pitäkää huoli heistä.
Eurydike Bergin kasvoille syttyi syvä, kirkas valo, ja suuret, mustat
silmät loistivat säteilevän kirkkaina ja näkyjä näkevinä:
— Tiedätkö, ehkäpä Jumalalla on jokin aivan erikoinen tarkoitus sen
pojan suhteen — ehkä Jumala tahtoo hänestä jotakin suurta — että juuri
me saisimme antaa hänelle mahdollisuuden tulla joksikin suureksi.
Ja silloin me emme ole turhaan eläneet, ja tuomiopäivänä, jolloin
tuskanhiki valuu yli ruumiimme, voimme kumminkin Kaikkivaltiaan
kasvojen edessä sanoa: mekin olemme hoitaneet leskiä ja isättömiä —
mekin olemme koettaneet uhrautua toisille.
Pistooli käänsi hitaasti kasvonsa ystävään ja katseli hievahtamatta
ja tutkivasti valoisia, säteileviä kasvoja, jotka nyt loistivat kuin
sädekehän hohteessa. Raskaasti ja hapuillen ja hämärästi heräsi ja
liikkui hänen sisimmässään sumunomainen, epämääräinen mielikuva —
valtaava ajatus taisteli siellä valoon, selvyyteen ja tietoisuuteen
päästäkseen. Ehkäpä Diken oli oikeassa! Ehkäpä tämä oli oikea tie!
Taistella pojan puolesta hänen tulevaisuutensa luomiseksi Ehkä taistelu
Nelosen puolesta olikin ollut vain taistelua heidän itsensä ja
muistojensa puolesta — menneisyyden puolesta. Mutta tässä oli paljon
suurempi ja valtavampi tehtävä — taistelu, jolla on oleva vaikutuksensa
ja tuloksensa kauas heidän itsensä yläpuolelle, kauas tulevaisuuteen —
Sten Almgrenissa he taistelivat tulevaisuuden puolesta — »me voisimme
antaa hänelle mahdollisuuden tulla joksikin suureksi».
Pistoolin sydän jyskytti raskaasti, niin että hän oli kuulevinaan sen
lyönnit, sillä välin kuin hän yhä selvemmin tajusi, että jotakin suurta
ja todellisen tärkeätä tulisi nyt tapahtumaan.
— Mutta sehän ei muuten olekaan mikään uhri — sehän on vain iloa...
saada tehdä Jumalan tahdon mukaan. Oi, kuinka äärettömän hyvä Jumala on
— kun antaa ihmisen tehdä sitä mitä Hän toivoo. Rosalie — miksi en minä
saa julistaa Jumalan ihmeellistä armoa maailmalle — herättää ihmiset
näkemään ja ymmärtämään — avata heidän silmänsä — kolkuttaa heidän
sydämelleen.
Etkö sinä kuule, Rosalie, että Jumala tällä hetkellä kolkuttaa
sydämellemme?
— Kyllä, uskon sen, Diken — ainakin kun sinä sen sanot. Mutta miksi hän
ei kolkuta pikku Emman sydämelle samalla — se ei ehkä olisi pois tieltä
— ja olisi niin hurjan hauskaa saada nähdä mikä, seuraus siitä olisi.
— Oi, rakas ystävä, etkö koskaan ole käsittänyt Natanin nuhdesaarnaa?
Rikkaalla oli lampaita ja karjaa, mutta köyhä ei omistanut mitään muuta
kuin pienen karitsan, jonka hän oli ostanut ja kasvattanut, ja se
kasvoi hänen lastensa rinnalla ja se söi hänen leipäänsä ja joi hänen
pikaristaan ja nukkui hänen sylissään ja oli kuin hänen tyttärensä.
Mutta rikas mies otti köyhän miehen ainoan karitsan.
— Niin, hän tekee sen aika usein ja rankaisematta!
— Oi, rakas Rosalie, rikas mies-parka saa totisesti rangaistuksensa!
— Mutta olisi koko hauskaa joskus saada nähdä sitä — saada olla sen
täytäntöönpanon todistajana. Kun olin lapsi, saivat ihmiset mennä
katsomaan mestauksia, jotta kansa oikein pääsisi selville siitä, että
rikos on jotakin hyvin epäterveellistä. Olisi hauskaa, jos Meidän
Herramme...
— Hyi, Rosalie!
Eurydiken väriseville kasvoille ilmestyi äkkiä suuri, raskas,
sisäänpäinkääntynyt tuska. Valo häipyi, varjot tihenivät!
— Etkö tiedä, kuinka Jeesus kärsii jokaisesta syntisestä? Jokainen
ihmissielu, joka lähtee Hänen luotansa, täyttää Hänet samalla
tuskalla, kuin me tuntisimme, jos elävä jäsen reväistäisiin meistä.
Jokaisen syntisen, jokaisen synnin tähden kärsii Hän uudelleen kaikki
ristin tuskat. Oletko milloinkaan käsittänyt sitä? Etkö tiedä, että
Vapahtajamme pesi opetuslapsien jalat, ja kun tuli Juudaksen vuoro,
Vapahtaja itki kumartuneena hänen jalkainsa yli ja suuteli niitä
suullaan — mutta Juudas ei edes nähnyt sitä, sillä Jeesuksen kiharat
olivat valahtaneet alas ja peittäneet hänen kasvonsa pettäjältä. Mutta
Jeesus ei kärsinyt näin siksi, että Hänet petettäisiin, vaan tuskasta,
siksi, että tämä sielu oli riuhtaissut itsensä irti Hänestä ja tulisi
tuomituksi. Ja Vapahtajamme rukoilee vieläkin joka päivä taivaassa,
että Hänen Isänsä antaisi anteeksi niille, jotka pettivät Hänet.
Sellaiset olivat rakkaan Vapahtajamme tunteet Juudasta, pettäjää
kohtaan — ja sinä, Rosalie — sinä vihaat pikku Emmaa siksi, että hän
on antanut meille tilaisuuden palvella Jumalaa teoilla ja vaivoilla —
tehdä Hänen tahtonsa — heittäytyä lujemmin Hänen käsivarsilleen.
Rosalie Pistolschiöldin sydäntä värisytti tällä hetkellä valtava,
koko hänen olemustaan nostattava uhrimieli. Hän ei ymmärtänyt
ystäväänsä, mutta hän ymmärsi itseänsä, ja siksi että hänellä oli
enemmän uhrattavaa ja vaikeampi uhrata, ymmärsi hän voimakkaammin
ja tietoisemmin kuin ystävä Ristin todellisen merkityksen,
rajattoman, jättiläismäisen, maailmaavoittavan sankaruuden todellisen
kristinuskon olemuksessa: että Golgatan uhrityö oli sankarityö, jonka
rinnalla kaikki muut teot kävivät itsessänsä merkityksettömiksi,
ja merkityksellisiksi vain sikäli kuin ne olivat olleet sen hengen
läpitunkemat. Hän tunsi nyt äkkiä riemuitsevin, uhmailevin, ylpein
mielin, että Jeesus Kristus oli sankarien sankari — että Jumalan
Poika oli myös Ihmisen Poika — ihminen, joka Getsemanen tuskanyönä
sai voiton kaikesta inhimillisestä synnistä ja heikkoudesta, ja joka
uhrikuolemallaan vahvisti tämän riemuvoittojen riemuvoiton ja vahvisti
sinetillä sen, että tämä oli totuus, että tämä oli ihmisen ainoa tie
maailmassa ja maailmasta: taistelu ja uhri — voittaa itsensä ja uhrata
itsensä.
Suurena ja pitkänä ja majesteetillisena nousi Rosalie Pistolschiöld
paikaltaan ikkunan äärestä ja meni ystävänsä luo:
— Olen liian iso ja kömpelö ja vanha ja tottumaton langetakseni
polvilleni — mutta sensijaan tahdon juuri nyt kiittää sinua, Diken —
ja anna minun suudella sinua — poskelle ja molemmille poskille — ja
otsallekin.
Pistooli ei onnistunut koettaessaan estää ivallista hymyä leviämästä
kasvoilleen. Isot, valkoiset, raskaat imperaattorinkasvot värähtivät,
ja muutamia kyyneliä vierähti hitaasti ryppyisiä poskia pitkin.
— Sinä ja minä, Diken — nyt olemme yhtä — me huolehdimme pojasta ja
Clarasta — me kaksi.
Nyt hänen onnistui vihdoinkin hallita tätä vihattavaa, sopimatonta,
hillitsemätöntä hämmennystä ja vääntää kasvonsa hymyilyyn:
— Niin, sanon, kuten kreivi Lichtone Yxtabergissä sanoi varsalle, kun
hänen lempitammansa kuoli neljäntenä päivänä varsomisen jälkeen —
»äitiä ei pikku elukalla ole, mutta isän se saa minusta» — sen sanon
minäkin pojasta.
Mutta hänen täten hymyillessään täytti hänet samalla sisäinen
riemuntunne. Aitoprotestanttisessa selkeässä ja karmeassa sydämessään
hän tunsi salaista tyydytystä siitä tietoisuudesta, että Herra
ikäänkuin lohdutukseksi ja kehoitukseksi oli antanut hänen yhdessä
ainoassa kohden nähdä syvemmälle Hänen salaisuuksiinsa kuin armoitettu
Eurydike oli saanut nähdä: sillä hän tahtoi ja hänen täytyi todeta,
että hän syvemmin kuin ystävätär tunsi ja käsitti äärettömän
inhimillisyyden Vapahtajan olennossa ja teoissa, käsitti, että Hän ei
ollut ainoastaan tosi Jumala, vaan myös tosi ihminen ja sen ohessa myös
tosi sankari — oikea sankari — ainoa oikea sankari.
Ovelle koputettiin.
* * * * *
Ääni, joka äkillisen kovalla todellisuudellaan sai heidät molemmat
jäykistymään miltei mystillisestä kauhusta: Kolkuttiko — Herra — ovelle?
— Sisään, sanoi Rosalie pitäen vielä Eurydiken käsiä
kouristuksentapaisesti omissaan.
Mutta kynnyksen yli astui pikku Emma, kalpeana ja hätääntyneenä ja
epätoivoisena, hänen kasvonsa olivat kuin raivokkaan ja mielettömäksi
pelästyneen lapsen kasvot.
— Oi, olen niin sairas — niin sairas — miksi olette minulle niin
häijyjä — oi, luulen, että kuolen — sydämeeni niin koskee.
— Sydämeen?
Pistoolin sotapäällikönkasvoille levisi valkea viha, ja hän heitti
niskojaan ruhtinaallisen inhon elein, kun hän äkkiä tunsi Eurydiken
kädet rukoilevina omissaan.
Tuli muutaman sekunnin äänettömyys, josta tuli Rosalie
Pistolschiöldille yhtä monta tunteitten ja elämysten ja ajatusten ja
päätösten ja selvyyden iäisyyttä, ja sitten hän käänsi katseensa pikku
Emmasta ja katsoi syvälle Eurydike Bergin silmiin, ja hän kumarsi
päänsä aivan kuin jotakin totellen — ensi kertaa — ja hän puhui hieman
katkonaisesti ja työnnähtäen — katsoen pikku Emman pään yli — kauas
pimeään toisella puolen:
— Tulemme kohta, pikku Emma — sinun luoksesi — jos olet sairas, on
parasta, että menet vuoteeseen.
Mutta nyt oli Eurydike-pieni irroittanut kätensä Rosalien käsistä ja
pannut ne sensijaan Pistoolin olkapäille, ja nyt hän oikaisi itsensä ja
painoi hänen molemmille poskilleen pienoisen, nopean linnunsuudelman,
ja tämä kaikki näytti ymmärtämättömästä katselijasta oikeastaan
samanlaiselta kuin pienen mäyräkoiran osoittaessa ystävällisyyttä
isolle bernhardilaiskoiralle.
Mutta hetkistä myöhemmin hän oli jättänyt ystävän kantaakseen sydämensä
ylitsevuotavassa, myrskyisessä kiitollisuudessa ja ilossa kiitos-
ja ylistysuhrinsa Kaikkivaltiaalle, joka oli lahjoittanut heille
tämän tämän rajattoman ja sanomattoman armon ja autuuden, joka oli
antanut heidän sydämensä ja sielunsa yhtyä tämän teon lupauksessa ja
päätöksessä — tuntien tarvetta saada Iäisyyden sinetti tälle heidän
sopimuksellensa kutsua Jumala todistajaksi tähän heidän sydämensä
valaan.
Ja ojennetuin käsin ja kohotetuin päin rukoili hän Jumalan Pojan
kuvan edessä, ylväänä ja riemuitsevana, äänin, joka oli niin autuuden
läpitunkema, että se Rosalie Pistolschiöldin mielestä oli pikemmin
enkelin kuin ihmisen ääni:
— Herra, Herra — tämän uhraamme Sinulle — tämän pienen, köyhän,
poloisen tekomme — Getsemanen verihiestä — sotamiesten ruoskaniskuista
— päätäsi ympäröineestä orjantappurakruunusta — ruumiisi haavoista —
tuskasta ristillä — Herra, Herra!
* * * * *
Ei voi kieltää, että se kohtaus, johon Ludvig Björnsköld oli kutsunut
rouva Eurydike Bergin ja neiti Rosalie Pistolschiöldin ystävänsä
varatuomari Ursellin konttoriin, oikeastaan oli kamariherralle
jonkinlainen laskuvirhe ja pettymys.
Koko hänen hyvin suunniteltu sotasuunnitelmansa meni heti alussa
pirstaksi, hänen hyvin viritetyistä satimistaan ei ollut mitään hyötyä.
Nämä kaksi vanhaa, hieman kummallista naista selittivät jo alussa,
etteivät he koskaan olleet ajatelleetkaan rikkoa hyväntekijänsä
maaherra von Wernerin testamenttia, ja että he aikoivat jo syksyksi
muuttaa pois Nelosesta. Ja kun he täysin mielettömässä hupsuudessaan
olivat allekirjoittaneet selityksen, että he vapauttivat kamariherran
täyttämästä maaherra von Werner-vainajan testamenttimääräyksen 11
pykälää, ja Ludvig Björnsköld, joka oli sekä oikeamielinen että
hieno ja ylen moitteeton mies, vapaaehtoisesti tarjosi heille
samasta vuokrasta, jonka he Nelosen huoneistossa olivat maksaneet,
käytettäväksi kolme huonetta ja keittiön eräässä kamariherran talossa
Hantverkarekadulla, vastasi tuo pieni, kalpea, mustasilmäinen rouva
Berg, joka silloin totisesti vaikutti kypsältä Konradsbergiin:
— Ei kiitos, kamariherra — teidän ja meidän välillämme on olemassa
kuilu — pitäkää lahjanne!
Ja me emme olisi antaneet todellista kuvaa kamariherra Björnsköldin
olemuksesta, ellemme lisäisi, että tämä selitys suuressa määrin
esti häntä perästäpäin nauttimasta tuomari Ursellin rajattomista
onnitteluista ja kateellisen ihailevista selityksistä, että jos kuka
tämän maan päällä oli onnen lellilapsi, niin oli sitä totisesti Ludvig
Björnsköld.
Kesti päinvastoin kokonaisen viikon, ennenkuin hänen onnistui unohtaa
tämän kohtauksen epämiellyttävä vaikutus, siitä huolimatta, että niin
arvossapidetty ja suuren oikeamielisyytensä ja moitteettomuutensa
tähden yleisesti kunnioitettu mies kuin tuomari Ursell monta
monituista kertaa oli sanonut hänelle, että hän oli esiintynyt täysin
virheettömästi ja hienon miehen tavoin tässä tapauksessa, ja ettei
kukaan ihminen, jonka kunniaa ja arvostelukykyä pidettiin arvossa,
olisi toisin menetellyt.
Olihan tavaton häpeä, taivaaseen asti huutava rikos, että
Malmberginkadun 4 kaltainen tontti makaisi käyttämättömänä
vuosikymmeniä. Meidän pääomista köyhässä maassamme oli suorastaan
kansallinen rikkomus, rikos yhteiskuntaa kohtaan, että sellainen on
tapahtunut, ja se, mitä kamariherra Björnsköld nyt toteutti, oli
aivan yksinkertaisesti kansalaisvelvollisuus, kun hänen niin monen
vuoden rappiotilan jälkeen vihdoin viimein onnistui tehdä tämä kuollut
jättiläispääoma hedelmääkantavaksi.