Illan tullen alkoivat tuskat uudelleen entistä ankarampina. Toisinaan
tuntuu hänestä kuin kulkisi tulivirta hänen ruumiinsa läpi, toisinaan
ikäänkuin viillettäisiin hänen ruumistaan molemmilta puolilta
partaveitsillä; mutta kesken kaikkien näitten kauheitten tuskien
ei hänen huuliltaan kuule vähäisintäkään nurinaa. Eilen illalla
tuskien ollessa niin vaikeita, että hänen huuliltaan pääsi useita
tukahdutettuja huudahduksia, hän sanoi: »Rukoilkaa puolestani,
minulla ei ole voimia rukoilla». — Ja siitä huolimatta hän huudahti
kohta senjälkeen hirvittävimmän ahdistuksen aikana: »Oi, Jeesus,
Vapahtajani, armahda minua, ota minut käsivarsillesi.» — Hän sai
hetkiseksi rauhan, mutta heti palasivat tuskat uudella voimalla
jälleen: »Näen tässä Jumalan käden, mutta se pitelee veistä kuin
Abraham uhratakseen lapsensa.»
Luin hänelle 22 psalmin.
Illalla hän kutsui Ingeborgin sisään, puhui kauan hänen kanssaan
Jeesuksen iäisestä ja ihmeellisestä armosta, sekä ripusti lopuksi
hänen kaulaansa hopearistiketjun, Ehrencreutzien morsiuskoristeen,
jonka äitivainajani yksitoista vuotta sitten kyynelehtien kiinnitti
Mariannen kaulaan — meidän hääpäivänämme. Saatoin tuskin hillitä
liikutustani — meidän hääpäivämme. Mutta hän painoi vain Ingeborgin
rintaansa vasten ja sanoi: »Katsos, näin kantaa Hän pieniä
karitsoitansa.» Ajattelin sitä tunnuslausetta, jonka isoisäni isä oli
antanut Ehrencreutzeille: »Mein' Ehr' ein Kreutz.»