Päivä on ollut tyyni ja hiljainen. Hän teki lopputilin itsensä kanssa,
tutkisteli mennyttä elämäänsä, tunsi ja tunnusti syntisyytensä, mutta
hänen katumuksensa oli Jumalan hyvän lapsen katumusta: »En ole ollut
Herran palvelijatar — ei, minä en saa omistaa sitä nimeä.» Kuitenkin
hän rauhoitti sydäntään toistamalla sanoja: »Jos teidän syntinne
veriruskeat olisivat, niin heidän pitää lumivalkiaksi tuleman.» —
»Oi», sanoi hän, »tämä on kylliksi, tämä on riittävästi, tämä on
kaikki, mitä minä tarvitsen. Tahdon nähdä Vapahtajan, tahdon nähdä
Jeesuksen — en voi sanoa itseäni Jumalan palvelijattareksi, mutta olen
kumminkin Hänen lapsensa.»
Tämän päivän iltana ollessamme ulkona puistossa, jonne hän kulki
käsivarteeni nojaten, horjuen ja heikkona, toisti hän vielä tätä
kohtaa: »Jos minun syntini veriruskeat olisivat — — —.» Olemme
alkaneet lukea Hebrealaiskirjettä. Varsinkin nämä sanat lohduttivat
häntä: Taivaat ja maa pitää hukkuman, mutta sinun sanasi ei pidä
hukkaantuman.
Eilen hän puhui tunnin Ingeborgin kanssa — vakavasti ja lempeästi
— ja pyysi, ettei hän milloinkaan unohtaisi Kristusta: »Sinun
täytyy pysytellä Vapahtajan luona, lapseni, on niin hyvä olla Hänen
käsivarsillaan».