Hän tunsi tuskanhien jäätävän otsalla.
Isoon huoneeseen vievä ovi aukeni äkkiä — äänettömästi — ja
Marie-Louisesta tuntui kuin olisi kuolema astunut hänen kynnyksensä
yli pimeästä, joka ammotti mustana ja tyhjänä tuolla puolen. Mutta
se olikin Eurydike, joka liukui esiin läpi huoneen hämyisän, heikon
valaistuksen, ihmeellisen hauraana ja ylimaallisena. Valkoinen tukka
otsan yllä loisti sädekehän lailla, ja hänen suurissa, syvissä
silmissään oli lempeitten, viileäin kesäöitten vilpoisuutta, ja se ei
ollut enää ihminen, vaan ihmisen elävä sielu, joka kumartui kalpean,
voimattoman Marie-Louise Almgrenin yli.
— Marie-Louise -pieni — älä ole levoton — kuulen sinua, kuulen sinua
niin hyvin. — Jumala on kanssamme, rakkaani — Jumala on luonamme. Oi,
pieni sisareni, älä sure, älä sure — Kuinka voit surra, kun on olemassa
Jumala. Ei ole olemassa surua, onhan vain Jumala.
Marie-Louisen ääni kuului käheältä ja heikolta kuivilla huulilla,
kaukaiselta kuin hukkuvan ääni suurten, hiljaisten vetten yllä:
— Olen niin hädissäni, Diken pieni — olen niin levoton. — Voi,
jospa tietäisin, että saan anteeksi — Eurydike — miksi, miksi olen
laiminlyönyt mennä ripille niin pitkään aikaan. Tahtoisin niin
mielelläni mennä ehtoolliselle — nyt — nyt — mutta on liian myöhäistä —
liian myöhäistä. Tahtoisin niin mielelläni kuulla sinun lukevan minulle
jotakin — jotakin sinun esi-isistäsi — niistä, jotka todella ovat
eläneet — olleet ihmisiä kuten mekin — mutta voittaneet.
Raskaat, kuumat kyynelet polttivat kuin sulava, kalvava lyijy
oikeusneuvoksettaren poskilla.
Nyt vastasi Marie-Louiselle sellaisen suvun jälkeläinen, joka kautta
sukupolvien on elänyt yläpuolella kaikkien kirkkojen, Jumalan
välittömässä läheisyydessä, ihmeellisen levollisella ja hymyilevällä
äänellä, viileästi ja virkistävästi kuin lempeä iltatuuli, viisaasti ja
ylimielisesti kuin salaisiin tietoihin vihitty ja kätketyillä voimilla
varustettu:
— Oi, rakas, Marie-Louise -pieni — kenen papin luulet tulevan yöllä
köyhän, tuntemattoman naisen luo — keskellä yötä. Tiedätkö miten hänet
saisi hereille? — Onko heillä yökelloja kuten lääkäreillä? — Oi, ei,
Marie-Louise, sinun täytyy mennä Jumalan luo ilman välikäsiä — — —.
— Eurydike — sinulla on niin kaunis ristiinnaulitun kuva sohvasi
yläpuolella — tahtoisin niin mielelläni katsoa sitä — nyt — pitää se
luonani — tässä vuoteella — katsoa sitä — katsoa sitä — koskea Hänen
jalkoihinsa — vain kevyesti koskettaa Hänen jalkojaan — Jeesuksen
jalkoja.
* * * * *
Marie-Louisesta tuntui kuin olisi Eurydike nopeammin kuin hänen
sanansa kadonnut ja tullut takaisin, ja sijoittanut pystyyn pehmeälle,
punaiselle silkkityynylle seinän ja vuoteen väliin kellahtavan
norsunluukrusifiksin hänen eteensä — hänen silmiensä näkyville,
kättensä ulottuville.
Valkoisista jäsenistä levisi valkea, pehmeä hohde, kuin jostakin
juoksevasta ja kuitenkin hienon hienosta tomuhiukkasista kokoonpannusta
aineesta — kuin juoksevasta, valkeasta harsovirrasta — kuin miljoonista
himmeistä heikosti, heikosti hopeahohtoisista säkenistä — tulesta —
eikä kumminkaan tulesta — aineesta ja kumminkin hengestä. Ja valkeat
aallot leijailivat pehmeästi hyväillen Marie-Louisen koko olentoon ja
olemukseen, nostivat hänet, kantoivat häntä, täyttivät hänet. Mutta
väräjävän, valkoisen hiljaisuuden läpi lankesi Eurydiken ääni hänen
luokseen kuin jostakin kaukaisilta viileiltä kukkuloilta:
— Otin mukaani pienen kirjan, jota sain lukea ääneen äidilleni hänen
viimeisen sairautensa aikana se on äitini isän kirjoittama — hänen
päiväkirjansa äidinäitini viimeisen sairauden ajoilta — hän omisti
Hjulshammerin Västmanlannissa — hän ja äidinäitini olivat serkuksia
— he olivat molemmat nimeltään Ehrencreutz — se oli yksi äitini
lempikirjoista — ja luen sitä itse hyvin usein.
Eurydike piti ristityissä käsissään ohutta, kapeata ja pitkänomaista
nidosta, joka oli sidottu hopeanharmaalla silkkinauhalla — kirja, jota
hän kaiken muun lisäksi rakasti siksi, että se ikäänkuin jollakin
salaperäisellä tavalla oli omistettu hänelle niiden sanojen kautta,
jotka olivat kirjoitetut sen ensimmäiselle sivulle: Tämä kirja
omistetaan rakkaalle tyttärelleni, jalosukuiselle rouva Ingeborg
Stelleniukselle o.s. Ehrencreutz tänä 22. maaliskuuta 1848, jolloin
hänen esikoisensa vietiin kasteelle ja sai nimen Marianne Christina
Eurydike.
— Lue sinä, rakkaani — jospa tietäisit kuinka olen tyyni nyt — kuinka
hyvä sinä mahdatkaan olla, Diken pieni, joka voit tuoda sellaisen
rauhan tullessasi. Kuinka lähellä häntä lienetkään — sinä rakas pieni,
kuinka hyvä sinä olet minulle — kuinka hyvä Jumala onkaan, joka salli
sinun tulla minun tyköni tänä yönä.
Oi, kuinka olen levollinen — Herra Jeesus Kristus — niin levollinen,
niin rauhallinen — Sinun läheisyydessäsi, Herra!
Lue minulle, Diken! Haluan niin saada kuulla niistä, jotka todella
ovat olleet olemassa — jotka tuntee tai tunsi — sinun oma äitisi ja
äidinäitisi. — — —
Ja Marie-Louisen silmien levätessä Vapahtajan kärsivillä kasvoilla, ja
hänen käsiensä ollessa ristissä Hänen puhkaistujen jalkojensa ympärillä
luki Eurydike Berg äidinisänsä päiväkirjaa kuolinvuoteen tuskista ja
iäisyyden autuaallisuudesta kirkkain, hiljaisin äänin, joka oli kuin
tuhansien pienten, hauraan kirkkaitten hopeakellojen kaukainen kaiku.
Marie-Louisen valtasi suuri, melkein horrosmainen rauha ja oli kuin
hän olisi kuullut vain osia luetusta — mutta juuri nämä osat hän
kuuli ja ikäänkuin näki ja eli äärettömän selvästi — sillä välin
kuin hän jälleen pitkät ajat ikäänkuin vapautui ja unohti kaiken
vaikeitten, kärsivien kasvojen edessä, jotka niin tutkivina mutta
rakkaudentäyttäminä katsoivat häneen alas ristiltä.
»Toivoni on tämän kirjan avulla saada tytärtäni ja hänen
jälkeentuleviaan varten säilytetyksi ne ajatukset ja sanat, jotka
vaimoni sairautensa aikana puhui. Hänen lempeän äänensä sointua,
jota tuskat eivät milloinkaan pystyneet kärjistämään, on minun ollut
mahdotonta saada näihin lehtisiin. Vahvistakoon tämä yksinkertainen
kertomus hänen kärsimystensä vuoteelta niitten uskoa, joilla on hänen
vertaan sydämessään.
En ole voinut nähdä Jumalan hengen niin ilmeisellä ja näkyvällä
tavalla vaikuttavan rakastetun puolisoni kidutettuun ja kuihtuneeseen
ruumiiseen — en ole voinut kuulla niitä autuuden sanoja, joita Henki
pani hänen huulilleen kesken kauhistuttavinta hätää ja kuolemantyötä,
näkemättä näissä, epäilemättä hengellisissä tapauksissa voimakkaimpia
todistuksia ylösnousemuksesta ja iäisestä elämästä.
Hjulshammar 8 kesäkuuta 1836.
Rakkaan vaimoni tila huononee. Sisäelimissä piillyt paha nousee yhä
ylemmäksi. Hän tuntee itsensä sangen raukeaksi, ja ensi kertaa hän
puhui avoimesti kanssani pikaisesta lähdöstään: »Herra kutsuu minua —
olin toivonut saavani jäädä luoksenne vielä kauaksi aikaa. Ingeborg
on niin pieni — rakasta ja hoida häntä hellästi — häntä täytyy ohjata
rakkaudella. Meidän täytyy olla rakastavia.»
Neljäntenä päivänä hän kirjoitti lapsuudenystävättärelleen Clementine
de Landas Wyborghille Amsterdamiin — hän kuuluu sukuun, joka on ollut
meille läheinen kautta sukupolvien.