Illan tullen rupesivat huonekalut haastelemaan, kertoilemaan
muistojaan, vaihtamaan kokemuksiaan. Kasvot ja hahmot, joita
vanhat sohvat ja tuolit vuosia ja vuosikymmeniä olivat kantaneet,
syleilleet ja lohduttaneet, joiden soinnin ja vivahtelut ne olivat
oppineet ymmärtämään elämän surun ja ilon, tottumuksen ja uudistuksen
vaihteluissa, kaikki aivankuin irtaantuivat, tiivistyivät, tulivat
eläviksi olennoiksi ja puhuviksi ääniksi huoneen hiljaisuudessa.
Nojatuolissa soikean mahonkipöydän ääressä luki oikeusneuvoksen ääni
ääneen: »Världsmarknadenia», ja vanha piispatar Almgren istui suorana
ja soreana keskellä isoa sohvaa, stramaljikirjailun kukkien kasvaessa
hänen lujien, kerkeitten sormiensa välissä, ja taempana lautapelipöydän
ääressä oven luona istui Ludvig Almgren ja virnisteli kaikessa
hiljaisuudessa alamaisesti oikeusneuvoksettarelle ilmaistakseen, että
nyt olisi totiveden juhlallisen sisälletuomisen aika — niin hauskoja,
pieniä, avuttomia ja kunnioittavia virnistyksiä, että Marie-Louise
Almgrenin melkein täytyi ääneen nauraa, maatessaan kuumeisena ja
voimattomana isossa mahonkivuoteessa.
Mutta nyt nousi piispatar sensijaan, laski kädestään stramaljikehyksen,
suoristi pukunsa laskokset, istuutui jälleen, pani ristiin isot,
hyvinmuodostuneet kätensä, joissa raskaat kultasormukset kiiluivat, ja
luki kirkkain, rauhaisin ääniin tavallisen iltarukouksensa:
»Oi, Herra, kaikkien sydänten tutkija, joka tutkit sydämet ja
munaskuut. Sinä tiedät kuinka epävakaiset ovat ihmisten sydämet ja
aivoitukset, paljon häälyvämmät kuin vedet, joita tuuli häälyttää. Oi,
anna minulle hartautta, etteivät monenkaltaiset aatokset kuljettaisi
minua sinne tänne. Oi, Sinä voit pitää sydämeni laivan hiljaa, Sinä
voit kiinnittää sen ja ohjata sitä paljon paremmin kuin minä itse.
Nouse, Herra, nuhtele sydämeni myrskytuulta ja rauhatonta merta, jotta
se olisi hiljaa ja lepäisi Sinussa, esteettömästi katsoisi Sinuun ja
pysyisi Sinuun yhtyneenä. Vie minut hengellisiin autiomaihin, jossa en
kuule enkä näe mitään, mikä maailmallista on, vain Sinua yksin, jotta
Sinä puhuisit minulle yksinäisyydessä, että minä halulla suutelisin
Sinua, eikä kukaan näe sitä ja pilkkaa minua. Uudista sydämeni,
luontoni ja mieleni! Sytytä Sinun valosi minussa, jotta se valaisisi
niin, että sydämessäni syttyisi ja palaisi Sinun rakkautesi ja
hartautesi.
Ota pois kivisydän, että tuntisin Sinun henkesi liekin, rakkauden,
lohdutuksen ja ystävällisen vastauksen!»
Ja oikeusneuvos oli kumartunut syvään äidin käsien yli ja suudellut
niitä, ja hänen kirkkaassa, viisaassa äänessään oli ollut totisin ja
syvin sointunsa:
— Hyvää yötä, rakas äiti, älä milloinkaan unohda rukoilla Jumalaa
puolestani — muista, että sinun esirukouksesi ovat ainoat saatavat,
mitkä minulla on siellä ylhäällä — ainoat saatavat — mutta tietenkin
hyvin suuret ja kallisarvoiset saatavat — joita kukaan ei voi minulta
hävittää — joita kukaan ei voi minulta pois ottaa.
Marie-Louise oli näkevillään, että pari isoa, kirkasta kyyneltä putosi
piispattaren käsille, ja että hän nosti ne siunaten pojan kumartuneelle
päälle, ja valkoiset kädet olivat käyneet läpinäkyvän hohtaviksi -kuin
olisivat nämä silmäävät valkokädet olleet pari vedenkirkasta jalokiveä
— ja Marie-Louisen täytyi huudahtaa:
— Oi, Gerhard, älä itke — ethän itke minun tähteni, Gerhard — rakas,
rakas, Gerhard!
Mutta valkoinen, kirkas hohde piispattaren käsistä kasvoi ja
täytti huoneen ja kohosi valoisan, laskevasta hämärän auringosta
vielä loistavan pilven lailla kattoa kohden ja vei muassaan hänen
näkyvistään kaikkien rakkaitten ja poismenneitten hahmot ja äänet.
Ja jälleen seisoivat huonekalut isoina ja hiljaisina, raskaitten
varjojen levitessä seinille ja permannolle yksinäisestä, Marie-Louisen
yöpöydällä palavasta kynttilästä.
Oikeusneuvoksettaren väsyneeseen sydämeen ja raskaaseen päähän tuli
ihmeellisen suuri ja suloinen ja valoisa varmuus. Hän risti ohuet,
laihat kätensä rinnan yli ja huoahti syvään, syvään.
Niin, niin — nyt hän sen tiesi, niin hyvin, niin hyvin. Hehän
rukoilivat hänen puolestaan — he odottivat häntä. Rajattomassa
laupeudessaan ja käsittämättömässä hyvyydessään oli Jumala antanut
heidän sielujensa pukeutua poispantuihin maallisiin hahmoihinsa, jotta
he voisivat hakea hänet, lohduttaa häntä, tukea häntä, varoittaa ja
valmistaa häntä.
Tuolla ulkopuolella pimeässä odottivat he nyt häntä, odottivat, että
taivaallinen liekki erkanisi maallisesta kuorestaan, ja yhdessä —
yhdistetyin voimin — kantaisivat he hänen valonsa omassa valossaan ylös
iäisen valon porteille.
Kunpa hän vain ei kävisi heille liian raskaaksi, kunpa hän vain ei,
maallisten syntien kuonan painamana, vajoaisi syvyyksiin ja kuiluihin,
alas kuolemaan ja yöhön — jospa heidän esirukouksensa antaisivat heidän
käsivarsilleen voimaa kantamaan häntä — heidän siivilleen voimaa
nostamaan hänet!
Jälleen tunsi hän puolison läheisyyden, ja hän hapuili yöpöydältä
norsunluukantista virsikirjaa, jonka hän oli saanut häneltä
kymmenentenä hääpäivänään — siihen hän oli kirjoittanut joitakin
englantilaisia runosäkeistöjä — tuossa — tuossa.
Marie-Louisen kuumeisten, kömpelöitten sormien onnistui avata hakaset —
kirkkailla, laajenneilla silmillä hän joi sanat ja kuuli hänen äänensä
— oli kuin hänen äänensä, hänen rakastettu äänensä olisi lausunut ne
hänen omilla uskollisilla, muistavilla huulillaan:
We two will stand beside that shrine,
occult withheld, untrod,
whose lamps are stirred continually
with prayer sent up to God;
and see our old prayers, granted, melt
each like a little cloud.
We two will lie i' the shadow of
that living, mystic tree,
within whose Secret growth the Dove
is sometimes teit to be,
while every leaf, that this plumes touch
saith His Name audibly.
Voimattomat, väsyneet kädet päästivät kirjan luisumaan peitteelle.
Marie-Louisen sormet hapuilivat hermostuneesti, kuin pari sokeata,
pienoista eläintä lakanan pitseillä — rauhattomasi — etsien —
neuvottomina.
Gerhard. Gerhard.
Hyvä Jumala, saisiko hän todella nähdä hänet jälleen? Oliko se
mahdollista, suotiinko hänelle tämä onni — suotiinko hänelle todella
tämä onni — oliko hän todella sellaisen onnen arvoinen?
Oi, hänhän oli elänyt kaikki nämä vuodet ajatellen saavansa nähdä
hänet jälleen, saavansa yhtyä hänen kanssaan jälleen. Joka aamu ja
iltahan hän oli rukoillut hänen puolestaan ja puhunut hänen kanssaan
rukouksissaan. Mutta nyt tunsi hän äkkiä kuin ei hänen rukouksissaan
ja hänen uskossaan sisimmältään ja pohjimmaltaan olisikaan koskaan
ollut oikein elävää voimaa. Ne olivat olleet enemmän kevyitä, arkoja
unelmia ja haavekuvia kuin todella elävää, sytyttävää, uskonvarmaa
voimaa: rukoukseen järjestettyjä sanoja, mutta ei yhteen muurattuja
kuin, kivet hengen temppelissä, joka voi kaiken, joka yksin voi kaiken.
Heijastuskuvia olivat ne olleet, ei itse todellisuus.
Tämä hänen uskonsa jälleennäkemiseen ja yhtymiseen vainajan kanssa
oli ollut enemmän ikäänkuin mielikuvituksen leikittelyä lohdun ja
unohduksen saamiseksi kaikista päivän vaivoista, neulanpistoista ja
huolista, kuin kirkkaille, tietoisille, uskonvarmoille silmille alati
näkyvissä oleva päämäärä. Mutta nythän hän tiesi melkein peloittavan
selvästi, että juuri tämä lohduttava haave ja houkutteleva kangastus
oli alaston, pääsemätön todellisuus.
Tuolla oven ulkopuolella — kuolemanyön pimeydessä — siellä odotti häntä
se, josta hän oli uneksinut niin monissa, häälyvissä, toivottomissa
unelmissa. Hän tunsi melkein kuin se olisi ollut hänen huoneensa
oven takana — kuin olisi kylmä, outo, jäätävä viima uhonnut sen
raoista kuoleman ja iäisyyden avaruuksista. Ja juuri tämä varmuus,
että vuosikymmenten haaveet ja heijastuskuvat olivat pääsemätöntä
todellisuutta, täytti hänen sielunsa hämärällä, herpaannuttavalla
hädällä.
Sillä nyt hän äkkiä tiesi, että hän itse istui tuolla ulkopuolella
kylmässä, mustassa pimeydessä, että hänen raihnaisen, maallisen
vaatetuksensa ylle lankesi jäätävän kylmä sade, että hänen sielunsa
istui yksin ja vilussa värjöttäen yössä raskaan, suljetun oven takana,
joka vei tuomion, paratiisin ja iäisyyden valtakuntiin. Sillä välin
kuin sisäpuolella valossa olivat rakastetut edesmenneet, odottaen
häntä valkein, lämpöisin vaattein, jotka olivat rukouksista kudotut,
rakkauden kyynelillä puhtaaksi pestyt.
Mutta sinne vei tie vain Hänen kauttaan, joka on tie, totuus ja elämä,
sielun Ylkä, ristillä vertavuotava maailman Vapahtaja.
Ja henkisen maailman läheisyydestä, henkielämän pääsemättömästä
todellisuudesta kasvavan tietoisuuden ohella kasvoi hänen sielussaan
tietoisuus siitä maailmasta, siitä elävästä todellisuudesta, joka
kantoi nimeä Marie-Louise Almgren — siitä, että hän oli aivan erikoinen
ihminen, ihmissielu, jolla oli juuri se nimi, jonka tuli tehdä tili
Kaikkinäkevän ja Kaikkivoivan kasvojen edessä — jonka tuli vastata
siitä, mikä oli hänen huostaansa uskottu. Elämähän ei loppunut
kuolemassa, mutta niin ei myöskään elämän hedelmät, ihmisen teot: —
Minä — Marie-Louise Almgren — saan vastata kaikesta — unohdetusta ja
laiminlyödystä kuin myöskin rikkomuksista.
Rajaton ja nimetön hätä tunkeutui hajottavana koko hänen olentoonsa,
ruumiiseensa ja sieluunsa — se oli sitä rajatonta tuskaa, joka
vapisuttanee kasvia, kun sen juurisäikeet temmataan mullasta, jossa
se on kasvanut kautta vuosien — hätä, joka vihloi kuin ruumiillinen
tuska mielipuolisuuteen ja menehtymiseen asti. Ja melkein huutona hänen
särkyvästä sydämestään puhkesivat hänen huuliltaan rukouksen sanat:
»Jumala — Jumala — Herrani ja Jumalani — pyydän Sinulta armoa —
minä tiedän sen, minä tiedän sen — minä olen aivan arvoton Sinun
armoasi saamaan — en ansaitse pienintäkään ropoa Sinun armostasi
— olen huonompi maan matosta, Herra — sillä se ei koskaan noussut
Sinua vastaan tottelemattomuudessa ja synnissä — Herra, tee kanssani
mitä tahdot — olen koiraa kehnompi, sillä se on kuitenkin uskollinen
herralleen — Herra, Herra, Jeesuksen Kristuksen tähden — armoa, armoa!»
Ei, hänen täytyi saada joku luokseen — hänen täytyi saada Eurydike
rinnalleen — Eurydike, joka tiesi kaiken, joka ymmärsi kaiken — joka
tunsi taivaalliset salaisuudet.
Marie-Louise nosti heikon, väsyneen kätensä ja löi sillä seinään viisi
lyöntiä: Dl I! K! E! N! — ja jälleen viisi lyöntiä: D! I! K! E! N!
Oi, jospa Jumala olisi armollinen! Antakoon Hän Eurydiken kuulla ne —
antakoon Hän hänen ymmärtää ne.