Marie-Louise Almgren yski ja oli kuumeessa. Viimeksimainittu seikka
oletettiin siitä, että hänen kätensä tuntuivat niin kuumilta ja että
hän valitti palelevansa. Niin maallinen esine kuin kuumemittari oli
tuntematon ilmiö Nelosen pienessä maailmassa, eikä ollut aikaisemmin
eikä nytkään varaa kutsua lääkäriä eikä sitä edes ajateltukaan.
Sairauden tullessa vanhojen neitien kotiin oltiin vuoteessa, kunnes
parannuttiin.
Ja nyt makasi Marie-Louisekin siinä vuoteessa, jossa hän oli nukkunut
siitä asti kuin hänestä oli tullut oikeusneuvos Almgrenin puoliso,
isossa, valtavassa mahonkivuoteessa, jonka pääty oli korkea; hänen
ruumiinsa oli vajonneena sen pehmeisiin patjoihin raskaitten
peitteiden, aamunutun ja talvitakin painamana. Kadulla loisti paahtavan
kuuma keskikesän aurinko, joka täytti huoneen kirkkaalla valollaan,
mutta jonka raskas lämpö ei kyennyt karkoittamaan vilunväristyksiä
Marie-Louise Almgrenin hennoista, väsyneistä jäsenistä.
Pistooli istui keskellä huonetta syvässä lepotuolissa ja
oli vastikään lopettanut Stockholms Dagbladin liitelehden
ääneenlukemisen. Iso seinäkello löi kaksi raskasta, kaikuvaa lyöntiä,
ja pieni, toogapukuisella roomalaisella koristettu pöytäkello
Marie-Antoinette-kuvastimen alla kilahdutti perässä pari kimeätä
läppäystä.
Oikeusneuvoksetar hymyili väsyneesti ikäänkuin jollekin epäselvälle,
sekavalle muistolle, jonka kellojen lyönnit muutamiksi hetkiksi olivat
hänen tietoisuuteensa elvyttäneet, jatkaakseen heti unohtunutta
keskustelunaihetta:
— Ajatteles, että näyttelyssä tulee olemaan halpahintaisia päiviä —
olisi hauskaa päästä sinne — ja todella saada nähdä — — —
Pistooli puhisi halveksien:
— Rakas. Marie-Louise, se on papier-mâché'ta kaikki tyyni, ja se voi
olla hyvää lapsille ja piioille ja tukkukauppiaille, mutta ei siitä
ole meille. Muistan totta totisesti Pariisin näyttelyn 67, kun isä oli
siellä. Hänellä ei ainakaan ollut siitä minkäänlaista iloa — yhtä vähän
kuin keisari Napoleonillakaan — isä myi Refvelstan ja keisari menetti
sekä kruunun että Elsass-Lothringin perästäpäin — niin että minä olen
saanut kylläkseni näyttelyistä. Näyttelyt ovat pelkkää ylpeyttä.
Kunniallisia ihmisiä ja hyviä tekoja ei milloinkaan aseteta näytteille,
mutta papier mâché'ta täytyy tyrkyttää.
Vanha nainen hymyili isossa mahonkivuoteessa hiljaista, kirkasta
hymyään, ja äkillinen ivallinen pilke välkähti ja katosi väsyneissä,
akvariininsinisissä silmissä:
— Mutta, Rosalie-kulta, siitä näyttelystähän on jo kolmekymmentä
vuotta; olet sinä jo tällä ajalla voinut tulla hiukan uteliaaksi.
Etkö koskaan ole utelias? Minusta oli aina hauskaa nähdä, ottaa
selkoa uusista asioista. Gerhardilla oli aina tapana sanoa: mikään ei
ole uutta auringon alla, mutta on sangen hyödyllistä, että ihmiset
ottavat selvän siitä, kuinka vanhaa niin sanottu uusi on. Ja minä
olen samaa mieltä kuin Gerhard. Olisin niin mielelläni tahtonut nähdä
ympärilleni maailmassa, matkustella vähän. Ison vierashuoneen seinillä
Hallituskadulla oli koko rivi kauniita italialaisia kivipiirroksia
— olisi ollut niin hauskaa, kun olisi saanut käydä siellä — Ludvig
varmaan taisi ne saada Gerhardin kuoltua. Minusta kuului aina niin
kauniilta: Isola Bella, Isola Madre, Borromeon saaret. — Luulen, että
Ludvig sai ne — olisi ollut niin hauskaa maata ja katsella niitä nyt —
ne olivat värilliset — ne olivat hyvin kallisarvoiset ja harvinaiset
— niissä oli taivas niin sininen ja aurinko niin lämmin — aivan kuin
kultaa.
— No, mitä aurinkoon tulee, emme voi valittaa tänään — on 27 astetta
varjossa, Marie-Louise -pieni.
— Niin, ajattelehan mikä onni, että sairastuin keskellä kesää —
ajattelehan, kuinka olisin palellut, jos se olisi tapahtunut talvella.
Ihminen ei todellakaan ole koskaan Jumalalle mistään kiitollinen.
— Jumala on hyvä, Marie-Louise, sitä hän todellakin on — sitä olen
viimeisenä kieltämässä. — Hän on kylläkin ollut hyvä meille — mutta
— ei erikoisen tuhlaavainen — Marie-Louise — sangen säästeliäs
— mutta tietenkin siksi, että saisimme huoahtaa sitten — varsin
syvään ja pitkään. En valita, Marie-Louise, tiedät, että inhoan
kaikkea marinaa (Pistooli rummutti pärryytyksen polvellaan olevalle
sanomalehdelle). Päinvastoin, päinvastoin — mutta mielestäni on aivan
liian monta, joilla on paremmat olot kuin meillä, ilman mitään syytä —
rankaisematta. En ole tyytymätön, Marie-Louise — hyvilläni osastani,
kuten vanha maaherra Kraemer sanoi — mutta joskus täytyy verrata —
joka tapauksessa on sirotesokerilusikoissa jotakin vikaa, toisinaan
on niissä liian pienet ja toisinaan liian suuret reiät, ja muutamat
saavat osansa kaikkein suurimmista rei'istä, vaikka syövätkin leivoksia
puutarhamansikkahillon ja vaahtokerman kera, sillä välin kuin toinen
saa jonkin vaivaisen murusen ruisjauhopuuroonsa.
Marie-Louise Almgren hypisteli mietteissään ja hämillään laihoilla,
ohuilla sormillaan päällyslakanan hienoja, nyplättyjä pitsejä:
— On paljon sellaista, jota tulee ajatelleeksi, kun täten makaa
ja odottaa — on kuin kaikkien todella hyvien, kaikkien todella
vanhurskasten tekojen täytyisi aivan erikoisesti tulla rangaistuiksi
— juuri siksi, etteivät ne olleet läpeensä hyviä ja vanhurskaita
— siksi että ihminen, jolle Jumala antoi juuri suuren hyvyyden ja
oikeamielisyyden kyvyn, kaikkein parhaimmissa ja vilpittömimmissä
teoissaan antoi oman inhimillisen turhamielisyytensä olla
myötävaikuttamassa.
Ajattelen Gerhardia, kun hän tahtoi tuomita tuon päätullinjohtaja
von Morianin viranmyynnistä. Gerhardhan oli aivan oikeassa — oikeus
oli hänen puolellaan — hän oli oikeamielisyyden puhetorvi siinä
tapauksessa — aivan yksinkertaisesti oikeamielisyyden puhetorvi.
Mutta samalla ärsytti häntä itseään kovin se, että hän tulisi olemaan
ainoana vastalauseentekijänä osastossaan — hän, joka muuten aina ilman
vastaansanomista saneli päätökset — niin että hän melkein liioitteli
omia näkökohtiaan. Ja uskon toisinaan, että juuri harmi, loukattu
ylpeys ja itserakkaus panivat hänen ottamaan eron, kun hänen ei
onnistunut saada tahtoansa läpi.
Ja ellei hän olisi ottanut eroa, olisi minulla
leskioikeusneuvoksettarena eläke, ja meillä olisi aivan toisenlaista
täällä Nelosessa — ja olisin voinut tehdä enemmän Claran ja pojan
hyväksi. Mutta Herramme rankaisi häntä, koska hän, joka oli
oikeamielisyydellä armoitettu, antoi henkilöllisen ylpeyden olla
myötävaikuttamassa. Herramme tahtoi antaa vanhurskautensa urkujen
soida, mutta Gerhard tahtoi itse laulaa mukana, ikäänkuin antaa
urkujen olla hänen pienen äänensä säestyksenä — ja niin rankaisi
Meidän Herramme häntä siitä pienestä heikkoudesta aivan kuin raskaasta
synnistä.
Mutta se oli luonnollisesti suuri synti hänelle, joka oli niin
korkealla, joka oli niin rikaslahjainen.
Oi, hän oli kuolinvuoteellaan niin tuskissaan minun tähteni. Hän katui
sitä niin syvästi — ja hän ei olisi tahtonut kuolla — vain siksi, että
hän uskoi syösseensä minut köyhyyteen ja kurjuuteen: Kuinka sinun on
käyvä, Marie-Louise?
Ja, katsos, Gerhard oli liiaksi paljon juristi ymmärtääkseen Meidän
Herramme rajatonta armoa ja laupeutta — hänellehän Meidän Herramme
pohjimmaltaan oli jonkinmoinen kaikkein korkein tuomioistuin —
jonkinmoinen ylioikeusneuvos. — Ja Gerhard ei milloinkaan voinut
ajatella, että Hän saattoi vapauttaa ihmisen pelkästä laupeudesta ja
isällisestä hyvyydestä. Gerhard kyllä ajatteli sisimmässään, että Armo
oli tapa katsoa sormien läpi, johon Meidän Herrallamme oikeastaan ei
ollut oikeutta.
Kas, Gerhardissa oli siinä suhteessa jotakin katolilaista — hän uskoi
kiirastuleen — hän tahtoi, että olisi kiirastuli — hän ei milloinkaan
voinut tuntea ansainneensa Armoa ennenkuin hän kokonaan oli kärsinyt
rangaistuksensa. Gerhard, hän oli kyllä hieman katolilainen — siinä
mielessä — mutta muuten hän oli täydellinen gentlemanni.
Ja tämän hieman arvoituksellisen vastalauseen ilmaistuaan väsähti
ja vaikeni leskioikeusneuvoksetar Almgren, ja hänen kapeat, melkein
läpinäkyvät, kellertävät sormensa muistuttivat totisesti katolilaisen
kirkon alttarin eläviä vahakynttilöitä hapuilussaan siinä vesilasia
yöpöydältä.
Pistoolin suuret, palavat sotijansilmät tuijottivat vihaisina
näkymätöntä vihollista:
— Niin, minä nyt puolestani arvelen, Marie-Louise -pieni — ja sen myös
uskon, että tässä elämässä on kylliksi kiirastulta — ne joita ei tämän
elämän kurjuus jalosta ja kasvata, ne kyllä menevät suoraan helvettiin.
Tuiman töykeällä huumorilla, joka oli Pistoolin tapaista, hänen
ollessaan liikutettu tai vakavissaan, lisäsi hän työntäen alahuulensa
esiin ja nostaen ylähuulen ikäänkuin kaareksi — hänen tapansa ilmaista
hymyilyä:
— Se on, en usko, että pikku Emma menee suoraan helvettiin, siihen
nähden on hän ollut liian kauan meidän hyvässä seurassamme, mutta
näetkös, Marie-Louise, luulen, että sielunvaellus on luotu häntä
varten — hän tulee kiertämään ikuisesti — ja ellei hänestä seuraavassa
olomuodossa tule karamellitehtailijaa tai sokerileipuria, niin en
sitten paljoakaan ymmärrä: sillä missä aarteenne on, siellä on
sydämennekin.
Mutta keskikesän auringon keskipäivänpaisteen valkoisen kirkkaan valon
täyttäessä huoneen selkeällä, kirkkaalla ja kumminkin juhlaisalla
loisteella, joka sai messinkihelat ja pronssiornamentit säteilemään
ja antoi raskaille, tummille mahonkikaluillekin tumman aidon
muskatelviinin syvän, ikäänkuin öljymäisen hohteen, jatkoivat vanhat
naiset keskusteluaan — keskustelua, joka ehkä sikäli muistutti useimpia
maallisia ajatustenvaihtoja, että siinä enemmän kahden yksinäisen
sielun tarve saada puhua omista huolistaan kuin halu ymmärtää
toisiaan, sai heidän äänensä oikullisesti ja kuitenkin rytmillisesti
vuorottelemaan, punoutuen aiheitten samanlaatuisen sielullisen
perussävelen pohjalla yhteensointuvaksi henkiseksi sointukudokseksi —
keskustelua, jossa kukin pohjimmaltaan puhui vain itsestään hämärästi,
itsetiedottomasti tuntien puhuvansa — ei maalliselle ystävälle, vaan
sen Näkymättömän edessä, joka johdattaa ja ohjaa meidän kohtaloltamme.
Pistoolin isoissa kasvoissa ja syvissä, ankarissa silmissä oli vanhan,
pahoinpidellyn puhdasrotuisuuden raskasta hohdetta:
— Minusta on aina vaikeata herätä kesäaamuisin ja nähdä valo vallan
sädehtivänä huoneessaan — silmiin koskee niin kipeästi, että
kyynelet pusertuvat esiin ja tahtoisi itkeä oikein perusteellisesti.
Sentähdenhän minä vihaan näyttelyitä — vuonna 68 isä myi Refvelstan —
näyttelyn aikana oli edustus Pariisissa maksanut paljon — ja isähän
ei ollut niitä, jotka itseään säästävät, kun oli kysymyksessä Ruotsin
edustajana esiintyminen.
Ja joka kevät ja joka kesä virkoaa Refvelsta eloon, ja on vaikeata
herätä aamuisin, ja iltaisin tympäisevät kaupunki ja sen kadut.
Tiedätkö, on kauheata olla syntynyt maalla, olla syntynyt näkemään
peltojen kylvämistä ja sadon korjaamista, näkemään puitten ja
pensaitten viheriöivän ja kukkivan — näkemään marjojen ja hedelmien
kypsyvän — näkemään eläimiä ympärillään — hoitamaan eläimiä — ja sitten
joutua asumaan täten.
Meillähän ei Refvelsta ollut kauan — isoisän isoisähän sen osti — ja
isä sen myi: mutta olihan kumminkin kolme Pistolschiöldien polvea
haudattuna Helgenäsin kirkon perhehautaan ja olihan Pistolschiöldejä
kokonaista neljä polvea siellä syntynyt — ja se on aivan tarpeeksi,
jotta koskaan voisi olla oma itsensä — sydämestä lähtee aina kumilanka
Refvelstan lastenkamariin, ja kuinka vetäneekin ei se milloinkaan ota
katketakseen — mutta yks' kaks' vetäytyy se kokoon ja sinut heitetään
Refvelstaan nopeammin kuin ne tontut, jotka Familjjournalissa leikkivät
kumirenkaalla.
Maria-Louise Almgren nyökkäsi heikosti hymyillen.
— Oi, niin että ne löivät otsansa yhteen renkaan vetäytyessä kokoon.
— Tiedätkö, on asia, jota paljon olen ajatellut ja vasta nyt
näinä viime päivinä ymmärtänyt. Oli olemassa jotakin, jota vanhan
Jacquette-tätini oli tapana sanoa kotiopettajatarhulluudeksi — meillä
nuorilla oli tavattoman hauskaa ajatellessamme, että kaikki lapsuutemme
ja nuoruutemme kiusanhenget pohjimmaltaan olivat hulluja. Oi, muistan
niin hyvin omani. Oli madame Bignot — hän ei koskaan voinut mennä
ulos ilman päivänvarjoa, sillä hän pelkäsi kovin vahingoittavansa
ihoaan — hänen ihonsa oli kuin meloninkuori. — Hän oli leski ja hänen
miehensä oli omistanut ison linnan, joka oli ollut hänen suvullaan
ristiretkien ajoista saakka — hän oli oikeastaan markiisi, mutta
heidän sukuluettelonsa olivat tuhoutuneet vallankumouksen aikana, niin
ettei hän käyttänyt mitään arvonimeä — ja hänen paras ystävänsä oli
ollut vanha kenraali, joka aloitti ja lopetti jokaisen lausuntonsa
Chateaubriandin sanoin: Homme, tu n'es qu'un songe rapide, qu'un rêve
douloureux; tu n'existes que par le malheur, tu n'es quelque chose que
par la tristesse de ton âme et l'eternelle mélancolie de ta pensée.
Ja hänen miehellään oli linnassaan niin iso ruokasali, että hänellä
melkein päivittäin oli nelisenkymmentä vierasta pöydässään:
kenraaleja ja everstejä, valtioneuvoksia ja prefektejä, ministerejä
ja lähettiläitä, kreivejä ja markiiseja. Ja kaikki he ihailivat
ja jumaloivat madame Bignota ja sanoivat hänelle maireimpia
kohteliaisuuksiaan ja antoivat sukkelimpien sanasutkaustensa
ilotulituksen lailla salamoida madame Bignot'n palvotun ja ihastuttavan
olennon ympärillä.
Mutta sitten oli monsieur Bignot kuollut, ja madame Bignot oli
matkustanut Ruotsiin levähtääkseen ja huvitellakseen ja siksi että
Bignot'n perhe oli jollakin tavalla sukua Bernadotte'in perheelle,
ja hän tahtoi otaksuttavasti nähdä kuinka he viihtyivät uudessa
isänmaassaan.
No, Renbyholmin serkut ja minä, me emme silloin saattaneet millään
käsittää, että niin monet kreivit ja kenraalit olivat kituneet
onnettomasta rakkaudesta madame Bignot'iin, sillä meistä hän oli
hirvittävän ruma ja muistutti sammakkoa kasvoiltaan, mutta toista me
sitä enemmän uskoimme, ja me aavistimme tämän kaiken takana olevan
— hieman itsetiedottomasti ja selvittämättömästi tietenkin — suuren
surun, menetetyn omaisuuden — mehän tiesimme, että isä ja Renbyholmin
Jacquette-täti maksoivat hänelle palkkaa, ja ettei hän milloinkaan
saanut syödä pöydässä, kun oli vieraita. No, sitten hän hukkui
uimahuoneella, sai varmaan halvauksen vedessä. Ja isä koetti saada
selkoa hänen suvustaan, koska hänen samoihin aikoihin piti lähteä
muutamiksi kuukausiksi Pariisiin. — Onpa siitä jo aikoja, Marie-Louise
-pieni — Ludvig Filip oli silloin vielä kuninkaana — ja voitko
ajatella, että koko tarinan totuus oli se, että hänen miehensä oli
ollut erään ravintolan hovimestari — sangen hienon ravintolan tosin,
jossa kenraalit ja lähettiläät ja senkaltaiset ihmiset todella söivät
päivällisiään ja illallisiaan.
Ja tässä pienessä asiassa valehteli hän reippaasti vuoden jokaisena
päivänä — kunnes hän ehkä lopulta itsekin uskoi, että hänen miehensä
oli omistanut sen linnan.
Mutta Renbyholmissa oli saksalainen kotiopettajatar — jostakin
Reiniltä päin — ja hän oli matkustanut Ruotsiin siksi, että eräs
saksalainen perintöprinssi rakasti häntä, ja tämän vanhemmat eivät
tahtoneet suostua heidän avioliittoonsa — mutta hän odotti hänen
tulevan koska tahansa, sillä hänen vanhempansa olivat hyvin vanhat,
ja silloin hän todella voisi nauraa kuollaksensa meille ja meidän
oloillemme. Hänen rakastettunsa isän hovissa tarjoilivat kamariherrat
täydessä univormussa ruhtinaallisessa pöydässä. Viimeinen oli
tarkoitettu isälle, joka vielä silloin oli kamariherra — hänestä tuli
ylijuhlamenojenohjaaja keväällä 47.
Ja Almnäsissä oli saksalainen lastenneiti, joka oli jonkun
Mecklenburgin suurherttuan ja jonkun ruhtinatar von Platenin avioton
lapsi.
Häntä en tule koskaan unohtamaan.
Hänellä oli kuparinpunainen, tavattoman iso tukka — Possen tytöt
sanoivat, että se ulottui nilkkoihin asti, kun se oli hajallaan — ja
hän aukaisi sen joka ilta ja kampasi sen ja verhosi itsensä sillä
ja luki saksalaisia runoja ja väänteli käsiään ja kirosi isäänsä
suurherttuaa ja puri huulensa haavoille — hänellä oli paksut,
punaiset huulet, ja hyvin valkea, valkea iho, mutta kasvot olivat
pisamia täynnä. Isä sanoi aina, että olipa hänen isänsä Mecklenburgin
suurherttua tai ei, siitä hän ei tahtonut sanoa mielipidettään, mutta
siitä hän oli varma, että hänen äitinsä oli ollut kuparikasari, sillä
mistäpä hän muuten olisi saanut kaiken tuon punaisen.
Niin, niin, en voi koskaan unohtaa häntä. Hänellä oli niin ihmeellisen
villit ja nälkäiset silmät. Ja, tiedätkö, Marie-Louise, — eräänä aamuna
keksittiin hänet pellinnuorassa riippumassa huoneessaan — pelkässä
paidassaan ja hiukset hajallaan.
Pikku raukka, hänellä oli ollut vaikeata.
No, vanha Almnäsin setä Nils Posse oli aina ollut niin hieno — hän
ostatti hautapaikan hänelle ja tilasi hautakiven ja otti sentähden
selkoa hänen vanhemmistaan ja perhesuhteistaan — ja silloin saimme
tietää, että hänen isänsä oli suutari Rostockissa.
Mutta Jacquette-täti sanoi sitten myöhemmin minulle, kun
minä täysikasvaneena puhuin hänelle tästä: Katsos, se
kotiopettajatarhulluus, sehän on niin oikeata ja anteeksiannettavaa.
Hehän tulevat vieraaseen maahan, jossa kukaan ei heistä välitä — jossa
palvelijat nauravat heille ja herrasväet kääntävät heille selkänsä ja
lapset inhoavat heitä. Ja silloin täytyy heidän jotenkin pitää itseään
pystyssä, saada katsoa alas vuorostaan — sillä täytyyhän olla joku,
johon saa katsoa alas voidakseen kestää tätä elämää — ja niin alkavat
he valehdella — vain vähän alussa — mutta tulee ainakin tusina valheita
päivässä — ja lopulta on koko romaani valmis. Ja tiedätkö, kaikkein
hupaisinta on, että he kaikkein pahimmin valehtelevat toisilleen.
Istuin kerran alhaalla puistokujan luona pienen siipirakennuksen takana
Refvelstassa — muistathan, että siellä oli lehtimaja ja siellä istuivat
he kaikki kolme yhdessä tietämättä minusta mitään — ja tiedätkö, se
oli yhtä hauskaa kuin Alexandre Dumas. Mutta saanen sentään sanoa,
että madame Bignot oli silkkaa tiistaikeittoa Almnäsin pikku Truden
rinnalla — jos se tyttö olisi mennyt teatteriin — hänestä olisi tullut
näyttelijätär!
— Niin, niin, sanoi Jacquette-täti, ja tiedätkö, olen paljon ajatellut
hänen sanojaan, juuri näinä päivinä.
— Oi, rakas Rosalie, minullahan ei ole kokemusta tuollaisesta. Eihän
isäni eikä appivanhempieni asema ja tulot olleet sellaiset, että heillä
olisi ollut ulkomaalaisia opettajattaria lapsilleen — mutta Dikenin
vanhempien luona esimerkiksi ei milloinkaan ollut niin eriskummallisia
ihmisiä — ja häneen saanee luonnollisesti luottaa.
— Niin, näetkös, Dikenin äiti, hän oli kristitty, sikäli kuin minä
voin ymmärtää — sillä luonnottomalla tavalla kristitty, että hän eli
Kristuksen käskyn mukaan.
— Kristuksen käsky — Kristuksen morsian! Tiedätkö, Rosalie, Gerhardilla
oli aina tapana sanoa lukijoista — muistanet sen liikkeen Tukholmassa
viisikymmentä-kuusikymmentäluvulla — apulaispapit Wadström ja Rosenius
— oli sekä hienoa että varakastakin väkeä mukana — jotka kärsivät
pilkkaa Kristuksen tähden — tiedätkö, Gerhardin oli joskus tapana sanoa
minulle — he ovat oikeassa, Marie-Louise — heillä on evankeliumi, mutta
meillä on vain laki — heillä on armo ja meillä rangaistus. Ajattelehan,
että Gerhard saattoi sanoa: me olemme liian raukkamaisia ja kainoja
voidaksemme rakastaa Jumalaa oikealla tavalla, Marie-Louise, mutta
meitä rangaistaan siitä kerran. Oi, kuinka tahtoisinkaan päivittäin
rukoilla mahtavan jumalanmiehen John Wesleyn kanssa: God deliver me,
and all that seek him in sincerity, from what the world calls Christian
prudence!
Rosalie Pistolschiöld hymyili töykeintä ja jurointa hymyään.
— No, minä olen saanut rangaistukseni — sillä siihen juuri tahdoin koko
tarinallani tulla — nyt olen kotiopettajatarhullu, pieni Marie-Louise,
tiedätkö, suutani syyhyy seisoessani ja puhuessani Nybergin ja Olssonin
kanssa ruvetakseni kertomaan heille Refvelstan tallista ja kaikista
isän vaunuista — ja ratsustani. Vesi kihoaa kielelle, suupieliä
kutkuttaa, ja tiedätkö, voin seisahtua keskelle katua vain katsoakseni
yksityisvaunuja, jotka ajavat ohi — arvostellakseni siloja ja ajajan
tapaa pitää ohjaksia — ja tiedätkö, sunnuntaina Hagassa — — —
Emme puhu siitä, Rosalie-pieni!
— Emmekö puhu siitä? Kyllä, juuri siitähän me puhummekin — silloin
oli vallan vähällä, etten mennyt suoraan noitten yksinkertaisten
nautojen luo ja puhunut kaiken kansan kuullen: roskaväki — olen
jalosukuinen neiti Rosalie Pistolschiöld, olen ylijuhlamenojenohjaajan
tytär Refvelstasta — Refvelstasta, joka oli melkein puolet Sörmlannin
pitäjästä, tietäkää se. Niin, olisin voinut puhua tuntikausia
hevosistamme ja koiristamme, vaunuistamme ja sukukuvistamme —
sukuhopeista ja äitini jalokivistä ja venäläisistä ruhtinaallisista
sukulaisistamme — ja kaikesta tästä tahdon puhua sekä Bergvallilla
että Avénilla ja Järvan liikkeessä ja sanomalehtimuijan kanssa. Ja
minun täytyy nauraa, tiedätkö, Marie-Louise, sillä kukaan ei uskoisi
minua — he luulisivat, että minä olen hullu, kotiopettajatarhullu.
Ajattelin juuri tullessamme illalla kotiin Hagasta, että siinä me
kuljimme ja juttelimme juuri niinkuin Fräulein Trude ja Fräulein Irma
ja madame Bignot Refvelstan lehtimajassa ja koetimme pitää mieltämme
yllä. Mutta koomillisinta kaikesta on se, että meidän hulluutemme on
puhdasta totuutta, joskin joskus tekisi mieli uskoa, että kaikki tyyni
on unta, kuvittelua ja hulluutta — Refvelsta ja Ramsjöberg ja korkein
tuomioistuin.
Hiljaa ja äänetönnä tuli Eurydike Berg äkkiä huoneeseen ja hänen
kevyet kätensä häälyivät hyväillen Marie-Louisen otsalla, korjasivat
päänalusta, hyväilivät peitteellä lepääviä käsiä ja työnsivät esille
yöpöydän vesilasin:
— Minun täytyi tulla sisään sinua katsomaan, Marie-Louise — menenkö
hakemaan raitista vettä sinulle — annan vesijohdon juosta oikein kauan?
— Kiitos, Diken-pieni, istu sensijaan ja puhu meille jotakin!
— Oi, rakas Marie-Louise — pikku, pikku Rosalie — minunhan on niin
vaikeata puhua teidän kanssanne, teidän, jotka olette niin lahjakkaita
ja selvänäköisiä. Tehän tiedätte niin paljon, tehän olette lukeneet
niin paljon — ja minun on kaksinverroin vaikeampi ilmaista ajatuksiani,
kun näen sinun silmäsi hymyilevän, Marie-Louise — ja tiedätkö, Rosalie,
sinä olet kuin iso ratsastaja komean, uljaan ratsun selässä ja siinä
seison minä, pieni, avojalkainen torpantyttö ja tahtoisin avata
veräjän sinulle — mutta silloin annat sinä hevosen hypätä yli esteen
ja häviät täyttä laukkaa — ja siinä seison minä tyhmine, lapsellisine
palvelusintoineni silmät täynnä pölyä enkä näe enää suorastaan mitään.
— Niin, näetkös, ajoin yli veräjän vain päästäkseni maksamasta
veräjäkolikkoa — olen köyhä, mutta ylpeä ja hyvin viekas.
— Oi, minun on niin vaikeata puhua siitä, mitä ajattelen ja tunnen ja
näen — nähkääs, tiedän kyllä sangen paljon, mutta Jumala on ottanut
minulta puhumisen lahjan — olen oikeastaan melkein mykkä — kuulen ja
näen niin paljon, mutta en koskaan osaa puhua siitä — en koskaan,
Marie-Louise -pieni — ja se on niin vaikeata. Olen aina sellainen
kuin ollessani haaksirikkoutuneena siinä veneessä — molemmilla
puolillani istui keltainen malajilainen ja takanani neekeripoika — se
oli kokkipoika — hänen toinen silmänsä oli mennyt puhki pakettilaivan
tuhoutuessa — ja he eivät lainkaan ymmärtäneet, mitä minä sanoin.
Pistooli hymyili hellästi ja ivallisesti.
— Marie-Louise ja minä tietenkin olemme malajilaisia — ja pikku Emma on
neekerikeittiöpoika — ja se sopiikin sangen hyvin.
— Ei saa nauraa minulle, Rosalie — silloin minun on vielä vaikeampi
puhua — nähkääs — sen minä olen tuntenut — ja sen minä tiedän: olemme
aivan liian vähän ajatelleet Jumalaa, olemme aivan liian vähän
koettaneet pysytellä Hänen läheisyydessään. Meillä on ollut niin paljon
tarpeettomia huolia, jotka ovat täyttäneet meidän päivämme pelkällä
pölyllä. Meidän sielussamme on laskenut pölyä kaikille asioille, joiden
tulisi kuvastaa Jumalaa — joita meidän tulisi hoitaa, niin että ne
kaikki aina kuvastaisivat Jumalaa.
Marie-Louise Almgren hymyili hiljaista, sisäänpäin kääntynyttä hymyä,
joka täytti hänen akvamariininsiniset silmänsä suloisella, hellällä
loisteella kuin hymyilevän enkelin.
— Oi, ymmärrän sinut niin hyvin, pikku Eurydike, sinä Meidän Herramme
valittu, sinä ajattelet, että Hän lähettää meille suuret surut ja
kärsimykset aivan niinkuin ennen maailmassa lähetettiin hakemaan pari
pesueukkoa tekemään isoa kevätsiivousta. Suuret surut ja kärsimykset
merkitsevät vain sitä, että Jumala tahtoo tehdä isonsiivouksen ihmisen
sielussa, jotta Hän oikein voisi siellä viihtyä. Sinä olet aivan
oikeassa, Diken-pieni — on niin somaa, että sinä aina olet oikeassa —
voisi uskoa, että olet saanut nimesi sen kreikkalaisen jumalattaren
mukaan, jonka Gerhard aina selitti olevan etevimmän kaikista
jumalattarista — Dike oli hänen nimensä, oikeuden jumalatar — hänen
rinnallaan oli Afrodite pelkkä sivuhenkilö, oli hänellä tapana sanoa.
Pikku Emma raotti kevyesti koputtaen ovea ja pisti nenänsä sisään
— emme voi käyttää sattuvampaa sanontaa, kun kapeassa ovenraossa
ei näkynyt hänen kasvoistaan muuta kuin juuri tämä yhtä paljon
maailmanviisauden kuin vallanhimon leimaama ruumiinosa.
— Rakas Marie-Louise, tahdoin vain tulla tuomaan vähän hillottuja
orvokinkukkia, joita minulle jäi vähän jäljelle syntymäpäiviltä.
Hillotut orvokinkukat olivat viimeisiä jätteitä tästä
yhdeksänkymmenluvun ensimmäisinä vuosina muodissa olleesta, mutta
sittemmin täysin vanhanaikaiseksi käyneestä makeistavaravarastosta,
jonka pikku Emma Wigelstjerna pari vuotta sitten oli ostanut Percy
Luckilta, ja ne näyttivät nyt erittäin kuivilta ja puisevilta ja niissä
oli surullinen liidunsininen väri, joka antoi niille jonkinmoisen
vallan erikoisen luonnottomuuden sävyn — joka muistutti kuorrutettuja,
palsamoituja, todella sinipunervia alkoholistineniä jonkun
raittiusagitaattorin paholaiskokoelmasta, jos sellainen kuva meille
sallitaan.
Mutta pikku Emmaa olivat uteliaisuus ja ajatus siitä, että hän yksin
jäi ulkopuolelle, nyt kun Dikenkin oli mennyt toisten kahden luo, siinä
määrin kiusanneet, että hän oli päättänyt uhrata jotakin saadakseen
tekosyyn olla mukana. Ja hän oli uhrannut enemmän kuin teevadillisen
hillottuja orvokkeja. Hän oli uhrannut luontonsa syvän, järkkymättömän
sairauden- ja kuolemanpelon.
Pikku Emma oli nuorena isänsä kodissa ensimmäisistä helppotajuisista,
tieteellisistä teoksista lukenut basilleista, luonnon pienen pienistä
ihmeistä, ja nähnyt vesipisaran sisältävän outoja ja kauhistuttavia
aave-eläimiä, jotka mitä hirvittävimmin muodostuneet oliot sittemmin
olivat tulleet näyttelemään pikku Emman mielikuvituksessa samaa osaa,
kuin vanhojen raamattujen ja maalausten helvetinkuvien katseleminen
oli ollut herkemmille sydämille ja aremmille omilletunnoille
kuin hänen. Voimme myös sanoa, että ellei pikku Emma olisi ollut
nähnyt mikroskoopin taikalasin läpi basillimaailmaa, olisi hänen
maailmankuvansa ollut onnellisin ja sopusointuisin, mitä ihminen toivoa
voi.
Mutta basillit häiritsivät rauhaa. Ne olivat pahoja henkiä, pahan
edustajia muuten niin hyvässä ja idyllisessä maailmassa, jotka milloin
tahansa voivat hyökätä hyvän ja viattoman ja kunniallisen ja mistään
pahasta tietämättömän Emma Wigelstjernan kimppuun ja riistää hänet
pois turvallisesta, viihtyisästä maallisesta elämästä — tosin kyllä
varmaan vieläkin ihanampaan taivaanvaltakuntaan, jossa hän saisi
maistaa loputonta autuutta nähdessään jälleen autuaat, rakastetuimmat
vanhempansa. Mutta niin ihmeellinen oli pikku Emman olemus, että
vaikka halusikin jälleen yhtyä autuaasti nukkuneen kauppaneuvoksen
ja hänen puolisonsa kanssa, ei tämä kaipaus tunkeutunut hänen tunne-
ja toimintaelämäänsä missään muussa suhteessa. Niin, pikku Emma oli
pohjaltaan suorastaan niin nöyrä, että hän kohtaloonsa alistuen tyytyi
maallisen olemassaolon vaivoihin ja ilman minkäänlaista vaikeutta
kieltäytyi odottavasta taivaallisesta autuudesta, samankaltaisella
suopeudella ja alistuvalla uhrimielellä, joka ilmenee lapsessa, kun
se kiitosta pyytämättä luovuttaa veljelle tai sisarelle osuutensa
jälkiruokaan, jota se itse pitää inhoittavana.
Nyt olivat kuitenkin uteliaisuus ja tiedonhalu voittaneet kaikki Emman
arvelut, ja hän meni ylväänä kuin kuningatar Marie-Louisen vuoteen
luo ruhtinaallisine lahjoineen — pysähtyäkseen kuitenkin puolitiehen
ikäänkuin maistellakseen ja haistellakseen ilman basillipitoisuutta
herkällä ja viisaalla nenällään:
— Täällä tuntuu niin tuuletetulta, ettei täällä nyt juuri voine olla
niin paljon basilleja.
Pikku Emman konkreettinen kuva basillista oli pienoinen sääski
harsonhienoine siipineen, ja sellaiset tuntisi varmaan nenässään, jos
piti suun lujasti kiinnipuristettuna ja hengitti syvään ensinmainitun
elimen kautta.
— Rakas pikku Emma, eivät suinkaan sinun hillotut orvokkisi voi enää
tuoksua niin väkevästi — siitä on aika monta vuotta, kun ne poimittiin.
Pistoolin silmät leimahtivat kuin kipinä sankkiruudissa, Marie-Louisen
huulet hymyilivät vain tavattoman ivallisesti, joka hymyily ikäänkuin
heijasti ja tiivisti huoneen valkoista, hohtavaa säteilyä. Pikku Emman
suu sulkeutui vielä lujemmin, aivan kuin tahdottaisiin väkisin pusertaa
kaikkein happamin sitruunaviipale hänen huulilleen, mutta Eurydike
Bergin suotiin sydämensä pohjattomassa hyvyydessä ripustaa vieläkin
yksi verho raihnaisen todellisuuden ylle:
— Niin, mutta tiedätkö, Rosalie, sain periä äitini rukouskirjan, ja sen
välissä oli ruusu, jonka äiti oli kuivattanut mennessään ensi kertaa
ripille, ja tiedätkö, se tuoksuu vieläkin!
Pistooli nauroi sydämellisesti ja ihastuneesti, ja karkean riehakkuuden
puuskassa tarttuen vallan liehittelevästi pikku Emmaa leukaan samalla
hellällä hyväntahtoisuudella, kuin poikanen silittäessään isoäitinsä
lempikissaa vastakarvaan, hän antoi pienelle tungettelijalle
rauhansuudelman seuraavin sanoin:
— Niin, rakastettu pikku Emmani, Dikenillähän on aina kyky keksiä
valoisat puolet. Ajattelehan, jos sinä olisit perinyt kaikki makeisesi,
ystäväiseni — niin, sinun ja minun nuoruudessani eivät ihmiset olleet
niin höpsöjä ja mauttomia, että olisivat talloneet kukkia, Jumalalle
olkoon ylistys ja kiitos — mutta ajattelen viisikymmenvuotista
vadelmahilloa tai viikunoita, jotka on pantu säilöön sinä vuonna, kun
sinä ensi kertaa pääsit ripille.
Hänelle ominaisella terävyydellä ja loogillisella selvyydellä älysi
Emma loppusanat samalla kuin hän katkeroituneen kovakätisesti puristi
teevatia Marie-Louisen voimattomien sormien väliin:
— Niin, tiedätkö, Rosalie, siitä basillikirjasta luin myös siemenen
kestävyydestä — muistan erikoisesti, että oli löydetty vehnänjyviä
eräästä faaraoitten ruumisarkusta, ja englantilainen tiedemies, joka ne
oli löytänyt, kylvi osan niistä, ja niistä tuli vehnää, ja osasta hän
leipoi leivän, joka taisi maistua vallan erinomaiselta.
Loputtoman väsymyksen elein ja kaikkein hienoimmin ja kukoistavimmin
hymyillen Marie-Louise laski teevadin yöpöydälle:
— Niin, ei kai liene muuta neuvoa kuin että otan ne mukanani
arkkuuni — nyt en jaksa enää mitään — mutta kiitos, pieni sydänkäpy,
huolenpidostasi.
Ja katkeruuden tullessa siten poispuhalletuksi pikku Emman
niinsanotusta sydämestä, hän sai etsimänsä tilaisuuden mielieleeseensä:
laskea oikea kätensä, sormet hieman raollaan, silmäin ylle niin että
hän saattoi nähdä, mutta häntä ei voitu nähdä:
— Oi, Marie-Louise -pieni, älä puhu noin kuolemasta — et saa laskea
leikkiä pyhistä asioista.
Hän tunsi, ettei hän nyt saanut närkästyneenä työntää luotaan kuoleman
ajatusta ja kuvittelua huonona pilana — sillä Marie-Louisehan oli
todella hyvin sairas, mutta sanalla kuolema oli kumminkin sikäli
epämiellyttävä ja sopimaton »ruman» sanan kaiku pikku Emman korvissa,
että hänen täytyi todella syvin, nuhtelevin äänin sanoa:
— Tiedätkö, Marie-Louise, ei saa koskaan laskea leikkiä kaikkein
pyhimmästä.
— Kaikkein pyhimmän sai kylläkin vain ylipappi nähdä kerran vuodessa,
luulen — ja siitä Marie-Louise ei laske leikkiä. Mutta nyt emme saa
vallan liian kauan väsyttää häntä jutuillamme — Marie-Louise tarvitsee
unta.
Ja turvallisen topakasti Pistooli silitti äidillisesti Marie-Louisen
otsaa, oikaisi peitteen ja lakanan, ja poistui ylväänä ja
majesteetillisena pikku Emman ja Dikenin kanssa kuin fregatti, joka
kuljettaa kahta pientä jollaa vanavedessään.
Mutta jos Rosalie Pistolschiöld fregattina olikin kyllin hyvä
omistamaan vanhan ruotsalaisen sota-alusnimen Urhoollisuus, niin
voisimme purjeveneitä hänen vanavedessään sanoa vähemmän sotaisilla,
mutta kuitenkin samantyylisillä nimillä Julmuus ja Hyvyys.
Sillä mikä pieni, pahanilkinen valheenhenki onkaan pikku Emma
Wigelstjerna hiipiessään niin tekopyhänä ja surullisena, niin
pukevasti alasluoduin silmin ja levottomin kasvonilmein Marie-Louisen
sairashuoneesta ja erotessaan toisista mennäkseen huoneeseensa
huokaistessaan keuhkojensa pohjasta saakka:
— Oi, jospa pieni Marie-Louise vain pian tulisi terveeksi!
Sillä mitä elää ja liikkuukaan näinä päivinä pikku Emman neitsytsielun
syvimmässä sopukassa, kun hän on yksin ja ajattelee Marie-Louise
Almgrenin sairautta — tämän hänen serkkunsa, joka pelkästä
armeliaisuudesta ja sukulaisrakkaudesta oli hankkinut hänelle paikan
Nelosen linnunpesässä. Oi, pikku Emma Wigelstjerna on sangen tavallinen
inhimillinen käenpoika, pieni, julma, nälkäinen käenpoika, joka koko
olentonsa sisimmästä vaistosta osaa ja tietää vain yhden ainoan asian:
syödä ja syödä pois toiset.
Mikä elämän pohjaton ironia onkaan siinä, että pieni nainen, joka istuu
huonekalujen täyttämässä Malmberginkadun neljässä ja joka on niin pieni
ja keltainen ja kuiva ja ohut, että hän totisesti itse muistuttaa
ripillepääsyvuotensa aikana kätköön ja painon alle pantuja viikunoita,
joista Pistooli niin arastelematta ja iloisesti oli sairashuoneessa
puhunut — että tämä pieni nainen on kaikkein ahnein, julmin ja
häikäilemättömin naisten joukossa — että sillä välin kuin hän istuu ja
lukee tai oikeimmin sanottuna koettaa uskotella näkymätöntä katselijaa,
että hän lukee C.D. af Wirsénin »Betlehemistä Golgatalle», kehrää hänen
uupumattomasti työskentelevä, pikku, voitonhimoinen, maailmallinen
sielunsa hämähäkkimäisesti ja uutterasti yhtä ainoata ajatuslankaa,
sitä ainoata rehellistä ajatusta, joka on liikkunut hänen pienessä,
kavalassa ja viisaassa päässään Marie-Louisen sairastumisesta asti:
— Jos Marie-Louise kuolee, saan luonnollisesti hänen molemmat
huoneensa — huonekalut tietysti käly saa, tuo höperö rouva Almgren —
mutta huoneet perin minä — minä — Emma Wigelstjerna, joka olen hänen
serkkunsa ja lähin veriheimolaisensa — oikeastaan pitäisi minun saada
huonekalutkin. Ja sitten minä kiinnitän sen heijastuspeilin, joka nyt
on ullakolla, ison huoneen kulmaikkunaan, ja sitten otan punaiset
ikkunatyynyt ja äidin pienen ompelupöydän — ja kas kuinka on oleva
ihanaa istua siellä ja katsella väkijoukkoa — miten hauskaa tuleekaan
olemaan.
Siten ahertaa uutterasti ja hellittämättä pieni, käytännöllinen,
maailmaatunteva ihmiseläin pikku Emman tietoisuudessa, sillä välin
kuin »Betlehemistä Golgatalle» kauniitten mielikuvien painon alla oli
saanut vähitellen luisua hänen laihoille polvilleen, ja koko hänen
olemuksessaan ei ollut aavistuksen varjoakaan siitä, että Hän oli
kärsinyt hänenkin puolestaan ristillä.
Sinunkin tähtesi, Emma Wigelstjerna, sinunkin ja sinun syntiesi tähden
kärsi Vapahtajasi ja orjantappurakruunun alla ristillä verisesti
Hänen otsansa, sinunkin puolestasi, sinä pieni, kurja, viheliäinen
ihmisolento, jonka sielu, niin paljastettuna ja alastomana kuin me
sen nyt tällä hetkellä näemme, tuntuu sinusta, lukijani, ja kenties
minustakin, niin tympäisevältä ja inhoittavalta ja oudolta, että me
melkein unohdamme, sekä sinä, lukijani, että minä, että mekin kaksi
olemme samaa kudosta ja samaa kaistaletta olevia ihmisiä kuin pikku
Emma Wigelstjernakin.