Oli kuin olisi hevosenkavioiden kapseessa kaupungin kaduilla tänä
aamuna ollut aivan erikoisen kiihtynyt, iloinen poljento. Eikö taivas
ollut aivan erikoisen sininen, pienine, valkeine, kevyine hattaroineen,
jotka lensivät yli sinisen taivaankaistaleen jotenkin samalla innolla
kuin lomalla olevat koululapset huviretkellä vihreän niityn yli?
Ja eikö pikku Emman voipullat olleet vallan erikoisen tuoreita ja
hyvinpaistettuja juuri tänä sunnuntaiaamuna?
Eikö ollut kuin kaikki ruudut Malmberginkadun neljän toisessa
kerroksessa olisivat olleet vastapestyjä — niin kirkkaana ja puhtaana
ja toivorikkaana lankesi päivänvalo niitten läpi, ja eikö saattanut
suorastaan uskoa, että koko kesäpäivä jännittyneen tarkkaavaisena
seurasi ikkunan läpi pikku neitien juoksua ja tohinaa ja touhua sisällä
Nelosen neitsytkammiossa.
Eikö ollut kuin ilmassakin, jota he hengittivät, olisi ollut jotakin
kiihdyttävää ja päihdyttävää, joka nosti punerruksen poskipäille ja sai
silmät loistamaan ja veren kohisemaan suonissa.
Tänä sunnuntaiaamuna oli seikkailu, nuorena ja suurisilmäisenä juossut
Malmberginkadun neljän portaita ja herättänyt iloisella, terhakalla
äänellään vanhat naiset yön levottomasta uinahduksesta.
Ja nyt oli kaikissa pikku naisissa matkallelähdön tunnelmaa ja
tärkeätä vakavuutta ja toimeliaisuutta. Emma Wigelstjerna sulloi isoon
käsilaukkuunsa niin monia erilaisia kääröjä, kuin tehtäisiin Haganretki
hänen isänmaansa ääreen asti. Rosalie Pistolschiöld loi joka toinen
minuutti luulevaisen tutkivan ja epäilevän katseen syvänsiniselle
taivaalle talon kattojen yläpuolelle: Eikö todellakaan tulisi sadetta
viime hetkessä? — Tuuli kyllä kovemmin ulkopuolella kaupungin, kuin
kaduilla, niin että oli kyllä parasta olla ottamatta sulkahattua.
Mutta Marie-Louise Almgren kulki huoneissa lausuillen pieniä,
leikillisiä huomautuksiaan ja helakan punan heikoin aavistus hienoilla,
posliinipintaisilla poskillaan, Eurydike Bergin pelkästä kiihtymyksestä
ja levottomuudesta tehdessä kaiken kymmeniä kertoja niin takaperoisesti
kuin tavallisesti: oikeusneuvoksetar oman ilmoituksensa mukaan oli
yllättänyt hänet, kun hän yritti työntää päivällistä varten varattua
lautasta juomalasiin.
Marie-Louise oli itse hyvin suoritetun työn laakereilla tyynesti
lepäävän mielentilassa. Hän oli itse henkilökohtaisesti hoitanut
vanhan torikorin pakkauksen, johon tuli päivällisateria ja jota
rouvat Silfverstååhl ja Almgren vuorotellen saisivat kantaa. Hän oli
kaikkien heidän laskuunsa ostanut mitä ihaninta vasikansylttyä Avénilta
Hallituskadulta ja oli keittänyt ja kuorinut perunoita ja keittänyt
tusinan munia ja levittänyt kahdelletoista ranskanleivälle leikkeleitä,
toiselle puolikkaalle suolalihaa, toiselle keitettyä kinkkua — niin,
vielä enemmän, jokaisen munan ja jokaisen ranskanleivän ja veitset ja
haarukat ja lautaset oli hän käärinyt Stockholms Dagbladiin, joten koko
kori sivullisesta ja ajattelemattomasta katsojasta olisi ehkä saattanut
näyttää pelkällä makulatuurilla täytetyltä.
Ja suuren ilon ja ihmeellisen sisällysrikkaan torikorin tuottaman
hämmästyksen ja kaiken levottomuuden ja jännityksen ja ilon tähden,
joka matkakuumeellaan täytti Nelosen muuten niin hermeettisesti
suljetun ja eristetyn maailman, unohti Eurydike Bergkin lopulta
kaikki huolensa ja tyytymättömyytensä siihen nähden, että kotoa
lähdettäisiin samalla hetkellä kuin kirkonkellot soittaisivat
puolipäivänjumalanpalvelukseen. Niin, hän kätki ja jopa unohtikin
sielunsa johonkin soppeen sen unen, joka salaperäisellä ja
kauhealla hädällään oli pannut hänen sydämensä tykyttämään
oudossa levottomuudessa hänen herätessään tähän ihmeelliseen ja
merkitykselliseen aamuun:
Eurydike Berg oli kulkenut vihreällä ruohokentällä valoisassa,
kesäisessä luonnossa, jossa auringonsäteet ilakoivat puiden
vaaleanvihreissä lehvissä, kun äkkiä pieni orava, kahden inhoittavan,
mustan ja valkoisen koiran takaa-ajamana, oli tullut juosten häntä
kohden.
Oi, miltä olikaan tuo eläinraukka näyttänyt!
Kaikista neljästä käpälästä vuoti verta koirain puremain jäljiltä,
käpälät olivat niin pahasti runnellut, että pieni elukka ei kyennyt
kiipeämään ja pelastautumaan puuhun, ja kaulaan oli sitä purtu niin
ilkeästi, että toiselta puolen voi nähdä kaulanikamiin asti.
Mutta kauniit, punertavanruskeat silmät olivat katsoneet niin suurina
ja rukoilevina, niin tuskaisina ja hätääntyneinä Eurydikeen, että hän
oli syöksynyt ottamaan pienen eläimen syliinsä.
Silloin oli äkkiä iso, mustapukuinen mies, jonka jalassa oli
pitkävartiset metsästäjänsaappaat, seisonut hänen vieressään, estänyt
hänet samalla jäykällä, päättävällä kädenliikkeellä, kuin kerran
Lontoossa poliisikonstaapeli oli estänyt hänet, kun hän pelkästä
kiihtymyksestä oli aikonut juosta kadulle auttamaan yliajettua
raajarikkoa, ja metsästäjä oli sanonut kuvaamattoman tunteettomalla ja
jääkylmällä äänellä:
— On parasta ottaa se hengiltä — eihän se milloinkaan enää voi tulla
terveeksi.
Ja samalla oli hän laskenut toisen korkonsa pikku eläimen pään päälle
ja astunut sen murskaksi ja heittänyt ruumiin koirille, jotka iloisen
penikkamaisesti leikkien olivat juosseet tiehensä saaliineen.
Mutta vaaleanvihreän, aurinkoisen ruohokentän yli kulki kapea, ohut
verijuova — kuten kapea veripolku, joka hävisi pimeyteen puunrunkojen
lomaan — — —.
Mutta niinkin pahan unen täytyi unohtua siinä iloisessa hälinässä,
jolla jännitys ja levottomuus täyttivät Nelosen ilmapiirin.
Täsmälleen neljännestä vailla yksitoista tulivat rouvat Silfverstååhl
ja Almgren mukanaan viisitoista- ja neljätoistavuotiaat poikansa,
Göran-Jakob ja Sten, ja Klaran kellojen kutsuessa seurakunnan
varmaankin harvalukuisia uskovaisia temppeliin kulki Nelosen joukkue
kuormastoineen ja apujoukkoineen suurta seikkailua kohden.
Etummaisina kulkivat kuin marssinvalvojina molemmat pojat, Göran-Jakob
Silfverstååhl ja Sten Almgren, vapaina ja ilman kantamuksia, lujasti
ja hellittämättömästi päättäen pysytellä niin kaukana kuin mahdollista
kaikista noista naurettavista, ikävistä ja kummitusmaisista vanhoista
naisista, joiden takia he häpesivät niinkuin pikkuvanhat lapset aina
kainostelevat sitä, mikä on köyhää, omituista, elinkelvotonta ja
elämälle vierasta.
He häpesivät äitejään, he häpesivät tätejään ja heidän naurettavia
pukujaan — he häpesivät itseään ja omia huonostisopivia, kuluneita
vaatteitaan ja vaelsivat tälle tympäisevälle, inhoittavalle ja
hölmömäiselle huviretkelle ollen varmoja siitä hirmuisesta asiasta,
että koko hyvinpuettu, »luonnollinen» ihmiskunta katseli heitä,
töllisteli heitä, virnisteli heille. He olivat koko viikon ajatelleet
tätä sunnuntairetkeä joka päivä yltyvin kauhun ja vastenmielisyyden
tuntein ja koettivat nyt kaikin voimin osoittaa täydellistä
outouttaan ja yhteenkuulumattomuuttaan näihin heidän takanaan
oleviin kuuteen naiseen, joista kaksi oli heidän äitiään, jotka
puutteiden, raadannan ja nöyryytysten alla tekivät työtä ja ahersivat
saadakseen kustannetuksi heidän koulunkäyntinsä, jotta he saisivat
ylioppilastutkinnon päästöavaimen yläluokan ja menestyksen maailmaan,
toisten neljän kunkin kohdastansa ollessa vähäisten mahdollisuuksiensa
mukaan heidän apunaan tässä näöltään toivottomassa kamppailussa.
Pikku Emman enemmän toisten vaivaamisen halun kuin todellisen
naisellisen paatoksen aiheuttaman ehdotuksen, että poikain pitäisi
kantaa ruokakoria, olivat nelosen toiset vanhat naiset päättävästi
hylänneet; heidän kautta sukupolvien saamansa kasvatuksen juurruttama
kunnioitus ihmissuvun pitkiä housuja käyttävää puolta kohtaan oli
saanut heidät yksiäänisesti selittämään, että nämä todellakin olivat
nyt niin suuria, ettei heidän sopinut kantaa torikoria.
Joka sensijaan tavattoman paljon paremmin sopi heidän äideilleen!
Nuorukaiset olivat sitävastoin — viisaassa varovaisuudessa —
varanneet mukaansa kasvisäiliönsä, koska he ilmoituksensa mukaan ja
äitiensä ja tätiensä äärettömäksi ihastukseksi tahtoivat käyttää
hyväkseen tilaisuutta, jonka huviretki heille tarjosi, täydentääkseen
kasvistojaan ja avartaakseen kasviopillisten tietojensa alaa.
Pääjoukon etummaisena harppaili tietenkin Pistooli pitkillä Kaarle
kahdennentoista-askelilla ja kohdistaen jokaiseen vastaantulijaan
sellaisen katseen, kuin olisi hän vihamies, joka on lyötävä ja
nujerrettava ilman armoa, ja hänen hallitsijaolentonsa varjossa
kulkivat Emma ja Eurydike kantaen käsilaukkujaan ja takkejaan ja
huivejaan ja silkkisiä sateenvarjojaan, hiljaa, onnellisesti hymyilevän
ja kaiken varteenottavan Marie-Louisen seuraamana, jotavastoin
ruokakoria kantavat rouvat olivat kuormaston luonnollisessa paikassa
kulkueessa. Raitiotien pysähdyspaikassa Tegnérin- ja Badstukatujen
kulmassa pakotti kova välttämättömyys tai ehkä oikeimmin sanottuna
ikivanha taloudellinen peruslaki, joka antaa rahan omistajalle vallan
varattomiin nähden molemmat pojat avoimesti — joskin vastahakoisesti —
tunnustakaan tuttavuutensa kuuden höperön vanhan eukon kanssa.
Hehän maksoivat kymmenäyrisen.
Astuttiin Pohjoistulliin vievään raitiovaunuun, josta noustaisiin
ja jatkettaisiin matkaa jalkaisin Hagaan asti mieluummin kuin
maksettaisiin tarpeeton ja kallis viidenäyrin lisämaksu matkasta
tullista »veräjille».
Niinhän oli jo ennakolta tarkoin tehdyssä sotaretkisuunnittelussa
päätetty, mutta aivan kuin oikein nöyryyttääkseen ja kiusatakseen
pieniä, turhamaisia, yliherkkiä pojansieluja täytyi kuuden vanhan
naisen raitiotieyleisön nähden ja kuullen pohtia ja keskustella
keskenään mielipiteistään, kuinka tarkoituksetonta on maksaa viisi
äyriä tullin ja »veräjien» välisestä matkasta, jonka jokaisen
puolueettoman täytyi tunnustaa olevan paratiisillisen kauniin
käveltäväksi. Kun sitäpaitsi Emma Wigelstjerna oli lukenut »siitä
basillikirjasta», että pitkät kävelymatkat olivat erittäin terveellisiä
ja elämääpidentäviä kaikille ihmisille yleensä ja vanhemmille
henkilöille erittäin, voi vaikeudetta käsittää, että vanhat eukot
hitaasti ja varovasti nousivat vaunusta taakkoineen Pohjoistullissa
sekä että hyväntahtoinen ja punanenäinen varastorenki, joka kimpsuineen
ja kampsuineen jäi istumaan heidän takanaan olevalle istuimelle
raitiotievaunussa, sinkahutti heidän jälkeensä erotessa hyväntahtoisen,
rahastajalle tarkoitetun arvelun, että jos tuo pieni basilli, jolla on
silkkinen sateenvarjo, tulisi yhtä pitkäikäiseksi kuin hänen nenänsä,
olisi hän hyvä »ahvääri» henkivakuutusyhtiölle.
Mutta Sten Almgren ja Göran-Jakob Silfverstååhl olivat asettautuneet
kuljettajan viereen rauhassa hävetäkseen ja riensivät nyt edellä Hagaa
kohden saadakseen mahdollisimman pian »kasvistaa».
Oi, suloinen ja onneatuottava valhe, oi, ihmeellinen pelastus huolista,
jonka koulun kiusalliset asiat kerrankin saattoivat valmistaa
viattomille uhreilleen!
He kulkivat meikein suruttoman ylimielisesti eteenpäin
sunnuntaikävelijäin ja pyhäpukuisten pikkueläjäin keskitse — onnellisen
etäällä todellisuudesta ja sen kuudesta edustajasta.
Mukanaoleva kasvisäiliöhän loihti jonkinlaisen tunnelman siitä, että
oltiin vähän parempia, että oltiin jotakin ylhäisen erikoista, että
oltiin jopa ihan kerrassaan jonkinlaisessa tieteellisessä hommassa,
lukiolaisia, jotka olivat ulkona kasvistamassa, sehän ei enää merkinnyt
koulupakkoa — kasvistonvaivat ja kasvinkeruunkidutuksethan kuuluivat jo
olleeseen ja menneeseen alennustilaan.
Pojat oli yhtaikaa vallannut syvä, heille itselleen käsittämätön
rakkaus suureen, kiiltävään, läkkiseen kasvisäiliöön, josta he äkkiä
tunsivat salaperäisen loisteen säteilevän heidän itsensä, heidän
kehnojen, huonostisopivien vaatteittensa ylle: he olivat luonnollisesti
panneet päälleen kaikkein huonoimmat ja huonoimminsopivat takkinsa
voidakseen esteettömästi rämpiä kaikilla savimailla ja rämeiköissä,
joissa harvinaisimmat kasvit kasvoivat. Niin, läkkisen kasvisäiliön
säteilevää taustaa vastaan sai koko heidän olemassaolonsa loistetta
ja kunniaa: he olivat kaksi erittäin lahjakasta nuorta miestä, joihin
opettajat kiinnittivät kaikkein suurimpia toiveita — jotka pian
pääsisivät yliopistoon — jotka molemmat olivat ennakolta määrätyt
professorin paikoille.
Heissä syttyi äkkiä liikuttava kiintymys kasvisäiliöön — sitä
rakastettiin yhtä palavasti kuin köyhää, laiminlyötyä sukulaista,
joka yht'äkkiä on saanut suuren perinnön tai muulla tavoin menestynyt
maailmassa, rakastivat kaikki ne, jotka sitä ennen ovat häntä
laiminlyöneet, katsoneet häneen yli olkansa, tallanneet häntä
tilaisuuden tullen. He tahtoivat molemmat kantaa sitä, molemmat
vastata siitä, ja kulkiessaan yhä turvallisemmin, itsetietoisemmin
ja hitaammin ryhmien ja ruokakoreja kantavien ja lapsenvaunuja
työntävien joukkioiden sivu puhelivat he äänekkäästi ja totisina
punaisesta lummekukasta ja uudesta hieracium-lajista, trapa
natansista, pistearvoista ja uusista muunnoksista asiantuntemuksella
ja varmuudella, joka olisi lyönyt heidän kasviopinopettajansa
Tukholman viidellä alaluokalla yhtä suurella hämmästyksellä kuin
pelästykselläkin, varsinkin kun ajattelemme, että nuorella Almgrenilla
oli ollut ehdot tässä aineessa kolmella luokalla peräkkäin ja nuoren
Silfverstååhlin vaivainen B oli ollut enemmän armolahja kuin tulos
hänen kasviopillisista tiedoistaan ja harrastuksistaan.
Mutta nythän heillä oli kolme pitkää, surutonta suvituntia
käytettävinään ja tuhlattavinaan omaksi hyväkseen, omiin
harrastuksiinsa, ja tuskin he olivat tulleet syvemmälle puistoon, kun
kasvisäiliö yhtä nopeasti oli kadottanut merkityksensä, pyhyytensä,
loistonsa. Oikaistiin metsään päin, yksinäisyyteen ja paikkoihin,
missä ei ollut väkeä, ja kasvisäiliö oli vain harmina ja vastuksena.
Mielikuvitus sai vapaasti lentää. Nuoret, lentokyvyttömät pojansielut
liikkuvat salaperäisissä, tukahdutetuissa, alati tyydyttämättömissä
unelmissaan ja vaistoissaan. Mutta yhtä vieraita kuin he olivat
äideilleen ja tädeilleen, yhtä kaukaisia he olivat toisilleenkin,
nämä nuoret, hennot ihmisenalut, jotka näennäisessä sopusoinnussa ja
luottamuksessa kulkivat vieretysten Haganpuiston kesäparatiisissa.
Sten Almgrenin hieman pistävien sinisilmien näennäisesti kuvastaessa
puita ja ruohokenttiä, liikkui sisällä, niiden takana outoja
olentoja, hämäriä, sekavia näkyjä, reheviä, itämaisia, hekumallisia
kuvia, huuruisia nuoren veren höyryistä — käsittämättömiä, sekavia
kuvitelmia ihmeellisistä maailmoista, aavistamattomien, viehättävien
humaltumismahdollisuuksien ja nautintojen aarteita, huimaavien,
saavuttamattomien kuilujen pohjalle kätkettyjä.
Sten Almgrenin neljäntoistavuotiaassa pojansielussa, joka oli
kehittynyt puutteessa ja kurjuudessa, ja kuitenkin ollut ilman
vähäisintäkään kosketusta elämän likaisiin tosiasioihin, liikkui
sukupuolisia ajatuksia omituisen jäykästi ja kuitenkin kiihoittavasti
kuin sadun siivekäs jättiläislohikäärme tai jättiläismäinen
geoloogisten aikakausien lentolisko.
Hän oli aamulla lukenut Ristiretkien historiasta, miten kristityt
olivat menettäneet Edessan, koska heidän ruhtinaansa oli kelvoton
ja kreivi Jocelyn oli itämaiseen hekumallisuuteen vaipunut; ja
nyt askarteli hänen poikamainen mielikuvituksensa kaikkien näiden
ihmeellisten nautintojen kuvitteluissa, samalla kuin hän toisella
kädellään ajattelemattomasti kieputteli nyt halveksittua ja unohdettua
kasvisäiliötä. Hänen mielikuvituksensa harhaili kreikkalaisen
jumalaistaruston jumalatarkuvien alastomissa naisvartaloissa, liikkuen
jäykästi ja tottumattomasti samanlaisella konttakätisyydellä kuin
seminaarilainen käsitellessään ensimmäisillä hienoilla kutsuilla
ensimmäistä latva-artisokkaa.
Hänen janoiset, hamuilevat vaistonsa kurkottautuivat alastomia,
tavattoman kauniita ja tavattoman saavuttamattomia naisolentoja kohden
kuin sadun kiusattu olento lähteen yhäti väistyvää vettä kohden, kunnes
hän lopulta näki edessään kreivi Jocelynin haaremin suuren tallin
kaltaisena, jossa uhkeat naiset, hiukset hajallaan seisoivat kuin
hevoset pilttuissaan.
Ja täten uneksiessaan jyskytti hänen sydämensä harvinaisen raskaasti ja
ahdistavasti, ja hän hengitti lyhyesti, työnnähtäen, tuntien ääretöntä
autuaallisuutta, pohjatonta, pyörryttävää nautintoa, joka tunki koko
hänen olemuksensa läpi sanomattomana tuskan ja hekuman väristyksenä.
— Kuuleks sä, meidän tarttis pistää vähän sormustinyrttiä ja muuta
moskaa porttööriin, sillä ne kattoo tietysti siihen ja kyttää mitä me
ollaan hitattu ja tulee iloseks tuloksista, oli Göran Silfverstååhl
äkkiä sanonut pohjattoman kyynillinen, kuvitelmista vapaa, varhaiskypsä
ukonilme laihoilla, keltaisenkalpeilla kasvoillaan ja suurissa,
oudoissa ja tummissa, kodittomissa silmissään.
Ja hetkeäkään epäilemättä, ilman vähäistäkään vaikeutta jätti Sten
Almgren kreivi Jocelynin ihmeellisen haaremin yhtä kuvitelmista
vapaasti ja kyynillisesti vastatakseen:
— Tiedätkö, silloin riittäisi pelkät sammalet, ellei Marie-Louise-täti
kuulustelisi. Silloin tuntuu kuin olisi minulla kaksi äitiä.
Mutta Göran Silfverstååhl, jonka mielikuvitus tavan mukaan oli täynnä
valtioneuvoksia ja sotamarskeja ja kenraalikuvernöörejä Suuruudenajan
ylväästä muistojentemppelistä, ja joka vastikään oli voittanut Pultavan
taistelun ja pelastanut Pohjois-Euroopan ylivallan Ruotsille ja
kuninkaalleen, ehdotti äkkiä hiukan ujosti.
— Kuuleks sä, eiks braijata Kaarle kahdennentoista paluuta ratsain
Stralsundiin — ratsastetaan tuon kaarroksen ympäri — kyllä me ajoissa
ehdimme takaisin perunoille.
Mutta kun pojat tuntikausia harhailtuaan ristiretkien paladiinoina
ja Antiokian, Edessan ja Tripoliin satukreiveinä ja sotamarskeina ja
kenraalikuvernööreinä taistelukentillä ja Baltian merta ympäröivissä
maakunnissa, vihdoin löysivät jälleen tätinsä ja äitinsä, täytyi
heidän todellisuudessakin ja sen kiusallisimmissa vaiheissa herätä
tietoisuuteen Uudenkaupungin ja Haminan rauhain kauhistuttavista
seurauksista sekä voitettujen jälkeläisiä kohtaavasta loputtomasta
häpeästä ja häväistyksestä.
Vanhat naisetkin olivat puolestaan astuneet Haganpuistoon samanlaisen
mielikuvitus- ja kuvitelmamaailman uinuessa heidän olemuksensa
pohjimmaisessa perukassa, jonka molemmat pojat olivat saaneet
päästää ilmoille suuruudenajanleikeissään. Hekin olivat vaeltaneet
kesänvihreitten puiden alle salaperäisesti, itsetiedottomasti
vallantäyteyttä ja omistusoikeutta tuntien, mystillisesti, täysin
selvittämättömästi tuntien, että he kulkivat perityllä ja omalla
maalla, että he olivat tarkastelemassa maita ja mantuja, alusmaita ja
ulkotiloja.
Tuolla oli Pistooli ratsastanut ensimmäisenä, huolimatta aamuisesta
tuulenpelostaan, päässään ihmeellinen ja sadunomainen kapottihattunsa,
jonka etuosasta kohosi ilmaan kolme valtavaa, mustaa sulkatöyhtöä
ylväinä ja uhmaavina — päähine, joka varmasti enemmän kuin mikään muu
naistenhattu maailmassa vaikutti uudestaan pyntätyltä ja somistetulta
ranskalaiselta marsalkanhatulta, jollaisina me näemme ne ensimmäisen
keisarikauden kukoistus- ja riemuvuosilta peräisin olevissa vanhoissa
kivi- ja teräspiirroksissa.
Tuolla oli pikku Emma Wigelstjerna edennyt pöyhkeänä ja nokkaviisaana
kuin byrokratian ylevän satumaan kauppaneuvos, päässään hattu,
josta jokainen muotikauppias sanoisi, että se näytti mustilla
paljettipitseillä kireästi käärityltä tötteröitä, jonka taivasta kohden
kurkottavassa kärjessä oli jotakin, joka yhtä hyvin olisi voinut olla
päättömän Kanarialinnun ruumis, kiinalaisen mandariinin kadonnut ja
pilallemennyt nappi tai pikku Emman makeisaarteistoon kuuluva kuivattu
aprikoosi. Päähine, josta historiallisesti sivistynyt Göran-Jakob
Silfverstååhl oli sanonut ystävälleen Sten Almgrenille, että se oli
varastettu siltä Ranskan kuningatar Isabellalta, joka kerran oli
säälittävän ja onnettoman Kaarle seitsemännen mitä kevytmielisin ja
oikullisin puoliso.
Ja heidän takanaan oli pieni Eurydike Berg liidellyt pää peitettynä ja
haudattuna isoon, tuulelta ja auringolta suojaavaan kummitusmaiseen
tropiikkihattuun, sellaiseen, jota jokainen ylhäissukuinen
Mauritius-saaren nainen varmaan käyttää kävelyillään — jos hän yleensä
tekee kävelymatkoja — ja sitäpaitsi pieni, hento keijukaisvartalonsa
käärittynä väriloistoiseen, kirjavaan kasimirhuiviin, jonka
aitoudesta tai epäaitoudesta kapteeni Baltzar Göran Achates Berg
olisi ollut viimeinen, todella oikea asiantunteva, maallinen tuomari
— huvimatkalle mukaanotettu huivi, jonka hän huolimatta muutamista
Marie-Louise Almgrenin pienistä, heikoista ja lempeistä vastaväitteistä
huolimatta oli kietonut ympärilleen Haganpuistoon tultua, jossa hän
tropiikinmyrkyttämässä aurinkoisessa veressään heti oli tuntenut
kylmyyden uhoavan tummasta, varjoisesta syvänvihreän lehtikatoksen
alisesta ilmasta. Huivi, joka värihohtoisessa loistossaan kumminkin
viisaan ja tarkkasilmäisen mielestä näytti kauneimmalta ja sopivimmalta
koristukselta Eurydike Bergin perhosmaiselle sielulle.
Mutta kaikista näistä kolmesta vanhasta naisesta täytyy meidän
sanoa, että he kuitenkin sisimmässä sielussaan astuivat Haganpuiston
klassillisille tiluksille kuin jonkinlaisina sen suurvallan
täysivaltaisina lähetteinä, joka kerran oli omistanut ja järjestänyt
sen kuninkaalliseksi huvilinnaksi, ja että he samalla halveksien
katselivat yksinkertaiseen kansanainekseen, joka nyt liikkui ulkona
jurosti, juhlallisesti tai riehakkaan kömpelösti nauttien joka
tapauksessa hyvin ansaitusta sunnuntailevostaan, samoin kuin todelliset
englantilaiset gentlemannit vaistomaisen välinpitämättömästi ja
kiinnottomasti voivat katsoa halveksien neekereihin, kuleihin ja muihin
hylkiöihin — ja eläinlajeihin.
Nämä vanhat, köyhät, elämän hylkäämät, unohdetut ja laiminlyödyt
eläkkeellä olevat pikku eukot eivät tietäneet kaikista pyhäpukuisista
työmies- ja pikkuporvariluokkaan kuuluvista kelpo maamiehistään
oikeastaan muuta, kuin että he olivat »työläisiä», »roskaväkeä»,
»köyhälistöä» ja »jätkiä» — ihmisluokka, joka oli syntynyt harjaamaan
heidän kenkiään tai tekemään heidän vuoteensa, mutta joka jostakin
tutkimattomasta kohtalonoikusta tai suorastaan itsetietoisesta
»sosialisesta» velvollisuuden laiminlyömisestä ja jumalattomuudesta jo
vuosikymmeniä sitten aivan yksinkertaisesti oli lakannut täyttämästä
velvollisuuksiaan todellisia herrojaan kohtaan.
Oli täytynytkin elää niin yksinäisinä ja menneisyyteen vajonneina
kuin Nelosen vanhat naiset voidakseen olla heti ymmärtämättä
tai merkillepanematta sitä huomiota ja hymyilyä, aluksi varsin
hyväntahtoista uteliaisuutta, joka heti paiskasi eristävän
rautavanteensa pienen naisparven ympärille ja luonnonpakosta
ja loogillisesti nosti sen toiselle tasolle kaikista niistä
yksinkertaisista, elävistä ja luonnollisista ihmisolennoista, joita
Haganpuisto vilisi, ja jotka nyt teillä kulkiessaan seisahtuivat
sitä katsomaan — niin, pyhääviettävät perheet ruohikossa
unohtivat sanomalehdet, kortinpeluun, kahvirasiat, jopa lapsetkin
leikkinsä katsellakseen, hymyilläkseen, virnistelläkseen tai ehkä
harmitellakseen — luonnonlaatunsa, sivistystasonsa, ikänsä ja
sielullisen sievistymisensä mukaan. Mutta kaikki omalta kohdaltaan yhtä
vaistomaisen oikein ja varmasti tietoisina siitä, että eukot olivat
jotakin kirottua herrasväkeä, jotakin aivan erikoisen vastenmielistä
yläluokkaa.
Se pieni tapaus, joka likinäköisimmän mielestä niin sanoakseni
tuli pisaraksi täyteen maljaan, se pieni piirre, joka kaikkein
totisemmankin, juroimmankin ja hienotunteisimmankin silmissä nosti
pienen ryhmän naurettavuuden korkeimmalle huipulle, ja joka antoi
nerokkaan karikatyyrin sivellyksen seuralle, oli vanhojen naisten
ja vanhan Fabian Wigelstjernan, oikeusneuvoksettaren ja pikku Emma
Wigelstjernan yhteisen pikkuserkun odottamaton kohtaaminen.
Kun jonkun suvun ilman syvempää uskonnollista elämää on onnistunut
saada aikaan sarja virheettömiä, moitteettomia ja nuhteettomia
byrokraatteja ja valtionkansalaisia, antaa ns. luonto tai oikku heidän
keskelleen syntyä todellisen kummallisen hullun — ihmisolennon, joka
niin sanoakseni edustaa ja ruumiillistaa koko suvun läpi sukupolvien
kerääntyneen ja täysin käyttämättömän seikkailun- ja hulluudenpääoman —
niin, pahimmassa tapauksessa koko sen kasaantuneen synninnälän. Sillä
meidän on muistettava, että vain todelliset rukoilijat, Jumalasta ja
Jumalassa palavat sydämet kykenevät karkoittamaan ja todella sitovasti
kukistamaan kaikki ne pahat henget, joiden lukumäärä on legio ja jotka
saatana on lähettänyt sielujamme lamauttamaan ja valloittamaan.
Kaikki Wigelstjerna-nimiset kauppaneuvokset, hovioikeudenneuvokset,
tarkastussihteerit ja apukamreerit olivat kukin kohdaltaan
kumminlahjana lahjoittaneet seikkailuhalun penninkinsä tälle
Fabianille, joka olisi voinut täyttää käyntikorttinsa loputtomalla
ent.-sarjalla.
Fabian Wigelstjerna oli ent. henkiväkirakuunarykmentin aliluutnantti,
Torinon, Florensin ja Neapelin lähetystöjen ent. palkattu
lähetystöavustaja, ent. vapaaehtoinen upseeri italialaisella
sotaretkeltä 59, Puolan kapinassa 63, tanskalais-saksalaisessa
sodassa 66 ja ranskalais-saksalaisessa 70 — ja ylipäänsä ent.
vapaaehtoinen osanottaja jokaisessa epätaloudellisessa, mutta
jännittävässä seikkailussa, joita Eurooppa 1850-luvulta 1870-luvulle
saattoi tarjota haaveelliselle ja hieman teatraalisuuteen taipuvalle
ilotulitusluonteelle ja pöhköpäälle. Jos vielä tähän lisäämme, että
hän oli ent. talonomistajakin ja vanhaa maltalaista aatelia olevan
kreivitär Emilia-Maria-Carolina-Saluzia-Desiderata di Sant-Cassian,
Barissina di Ghariexem e Tabian ent. puoliso, lienemme kykymme mukaan
määritelleet ja hengillekirjoittaneet sen henkilön, joka nyt vaelsi
tietä pitkin suvisen sunnuntain aurinkoisten Hagan puitten alla —
vaatetukseen ja käytökseen nähden erinomaisena täydennyksenä Nelosen
veteraanijoukkueelle.
Fabian Wigelstjerna oli puettuna helmenharmaaseen silkkihattuun,
joka oli niin huolettoman vinosti ja painolakia uhmaavasti päähän
pantuna, kuin hän itsekin koko elämänsä oli uhmaillut ja härnäillyt
kaikkia painon ja kaatumisen henkiä ja vaaroja — kanariankeltaiseen,
saketintapaiseen vaatekappaleeseen, joka oli vain kehyksenä
pinaatinvihreälle liiville, joka oli ylt'yleensä kirjailtu punaisilla
ruusuilla kuten tervehtynyt isorokkopotilas arvilla — liehuvan väljiin
musta- ja valkoruutuisiin roimahousuihin: — mikä ihmeellinen Gesetz der
Wahlverwandtschaften olikaan johdattanut hänet vanhojen neitien tielle
juuri sillä hetkellä?
Oi, kuinka lapsellinen ja tarpeeton kysymykseni onkaan. Kuinka hyvin
tiedänkään, että se oli Jumalan tahto, lukijani, ja tiedän, että
sinä ymmärrät sen niin olevan, jos vain silmäsi ovat auenneet ja
nähneet, ja siksipä minun ei tarvitse sanoa sinulle enempää kuin että
— siteeratakseni Tuhannen ja yhden yön tarinoita — »heidän kohtalonsa
täyttyisivät», siksi saivat vanhat naiset Haganpuistossa kohdata Fabian
Wigelstjernan.
Oi, joka muistaa Fabian Wigelstjernan, voi kuvata hänen maallisen
olemuksensa tapaa voittaa jokaisen painolain vastustusyrityksen,
ylipäänsä hänen siirtymistään — ponnahtiko hän, hyppäsikö hän, lensikö
hän, pyörikö hän — kukapa koskaan on todella tiennyt sitä ja kuka
voinut kuvata sitä?
Hattu kädessä lennähti hän nyt ihmeellisen nopein, siroin ja ketterin
menuettiaskelin vanhuksia vastaan, jättäen jokaisen puolueettoman ja
porvarillisen katselijan mitä syvimpään bileamimaiseen epäilykseen
siitä, oliko hän jonkin sirkuksen balettimestari vaiko ihmeellisen
talviunen jälkeen Haganpuistossa äkkiä herännyt vieras jo aikoja sitten
unohdetuista naamiaisista, vieras, joka valon häikäisemänä ja vieläkin
onnellisen huumaantuneena ja päihdyksissä satumaisista sampanjamääristä
esitti iloisia keikahduksiaan, unohtaen ajan, paikan ja kaiken muunkin.
Oi, kukapa voi kuvata Fabian Wigelstjernaa?
Hänen ruskeista, tultatuiskivista silmistään leiskui ihailevan
hellyyden salamia, leveä, mutta hienopiirteinen suu häikäisevän
valkeine hampaineen oli laulava onkalo, jossa kaikuivat imartelu
ja kohteliaisuudet, ritarilliset lauselmat, riemuhuudahdukset ja
sanaleikit — hänen käsivartensa syleilivät yhtä vanhuksista, samalla
kuin hänen kätensä yhtaikaa puristi sydämellisesti ja juhlallisesti
toisen kättä.
Emma Wigelstjerna sai häneltä suudelman poskelleen samalla kuin hänen
silmänsä ja sydämensä riippuivat syvällä Eurydike Bergin hatun alla,
ja hänen huulensa kuiskasivat ääneen kaikkien kuullen hänen sydämensä
syvimmän salaisuuden oikeusneuvoksettarelle:
— Marie-Louise — sinun silmäsi, sinun silmäsi — serkkuni — muista, että
annoit minulle rukkaset, niin että minulla on oikeus väittää: olet
tänään kauniimpi kuin koskaan.
Oi, rouva Almgren — eccolo, eccolo — poika on ihastuttava,
Ludvig-vainaja siinä paikassa — tehkää kuin minun äitini, rouva
Almgren, esimerkillinen äiti — ottaessaan konjakkia antoi hän minulle
aina ruokalusikallisen risiiniöljyä, jotta saisin inhon väkijuomiin —
oivallinen menetelmä — kauniita, armolliseni, niitä olen uskollisena
palvellut kuolemaan asti — mutta milloinkaan ei Fabian Wigelstjerna ole
istuskellut Bakkuksen pöydän ääressä — foi de gentilhomme, jamais —
Mutta älkäämme turhanpäiten vaivautuko kuvailemaan kuvailematonta,
koettamaan sanoihin ja kuviin vangita tätä henkistä ja ruumiillista
ilotulitusluonnetta, tätä kiertelevää, hyppelevää, räiskähtelevää
roomalaista aurinkoa, joka aivan samalla huolimattomalla, mutta
hillityllä innolla, samalla taiturimaisella ritarillisuudella ja
huolettomuudella ja täysin yhtä vaivattomasti ja väsymättömästi
teikaroiden oli ratsastanut toivottomien ranskalaisten
ratsuväkirynnäkköjen etunenässä ja heiluttanut sapeliansa ja
pistooliansa pelosta mielettömäin ja mielipuolisuudesta ulvovien
venäläisten kasakkain keskellä.
Parin minuutin ajan oli melkein hievahtamattoman hiljaista
ruohokentillä ja teillä niin kauas kuin silmä näki tai korva kuuli.
Salaperäisesti, jännitetysti tuntien, että saatiin ilmaiseksi olla
näytelmän näkijöinä, odotettiin henkeä pidättäen toimintaa näyttämöllä
— aivan oikein tuntien, että tämä oli näytelmää, että tässä oli eläviä
symboleja, jotka esittivät kauan sitten menneitten ja unohdettujen
sukupolvien salaperäisiä kulttiseremonioita. Ja yhtä nerokkaan
syvästi ja yksinkertaisesti nämä katselijat käsittivät ensimmäisten
tiedottomien vaikutelmien aikana, että todella ylhäinen aikakausi
liikkui ja näytteli tuolla näyttämöllä.
Mutta kun Fabian Wigelstjerna oli kolme lyhyttä, mutta kuulumattoman
voimaperäistä ja sisältörikasta minuuttia räiskähdellyt, taputellut
ja hyrrännyt vanhojen naisten ympärillä Hagan tiellä — tavallaan
kuin kimalainen kukkakimpun ympärillä, kun vain lisäämme, että tämä
kimalaissuvun omituinen muunnos ei kerännyt, vaan antoi makeutta ja
ravintoa niille kukille, joiden luona se kävi — niin hän hävisi.
Sanomme hävisi, sillä kukaan kuolevainen ei uskaltane vähimmänkään
totuuden nimessä väittää, että Fabian Wigelstjerna sanoi hyvästi tai
kumarsi tai poistui.
Viimeinen, jonka vanhat naiset oikeastaan todella näkivät hänestä, oli
kuulumattoman hullunkurinen piruetti, jonka hän hyrrätä pyörähdytti
koroillaan hattu kädessä ja pieni ruumis kumartuneena — enemmän kuin
kaareksi, melkein ympyräksi, niin että tukkatöyhtö lähenteli kenkien
teräviä kärkiä — liike, jota seurasi kuulumattoman voimaperäinen
hillittyjen, imartelevien sanojen ja kohteliaisuuksien surina.
Ja niin oli hän poissa.
Pyörikö hän — lensikö hän — hyppikö hän? Ehkäpä on viimeinen verbi
oikein, se joka on lähimpänä totuutta.
Sillä oikeastaanhan ei Fabian Wigelstjerna ollut muuta kuin heinäsirkka
— iso, kaunis, väriloistoinen heinäsirkka, jollaisten me voimme
kesällä nähdä piirtelevän loistavia yltiömäisiä, vertauksellisia
lenkoviivojaan niityillä ja ruohokentillä — omituisia olioita, joiden
siirtymistapa saanee muurahaisen, koppakuoriaisen ja madon syvimmän
hämmästyksen, levottomuuden ja ihmettelyn valtaan, ja joiden äkkinäinen
romahtaminen yhä uusiin ja valmistumattomiin ympäristöihin tarjonnee
kesäisillä ruohokentillä ja niitten vakavammissa yhdyskunnissa ja
väestön keskuudessa loputtomia, täysin odottamattomia murhenäytelmien,
huvinäytelmien ja farssien sarjoja.
Jos koetamme kuitenkin vielä jonkin sekunnin pitää tämän harvinaisen
hyönteisen sielumme silmäin edessä ja tutkia Fabian Wigelstjernan
olemusta, ennenkuin hän häviää suvisen sunnuntain seikkailusta, niin
voimine henkisesti nähdä, että koko pikku mies on tuhansien ja taas
tuhansien rauhattomuuden pikku pirujen ja paholaisten purema, pistämä
ja riivaama, että koko hänen olemassaolonsa on yhtä ainoata sielun
syyhyä, että koko hänen elämänsä heinäsirkkahyppimisensä seikkailusta
seikkailuun, maasta maahan on ollut vain ilmauksena ja tuloksena tämän
hänen henkensä kouristusmaisesta tarpeesta saada alati kuumeisesti
hieroa itseään, repiä itseään, kahnata itseään uusiin esineihin ja
uusiin ihmisiin, saadakseen lievitystä tähän syyhyyn ja balsamia
kirpunpuremaan sieluunsa.
Se kunnioittava hiljaisuus, joka kuulijain puolella oli ympäröinyt
näyttelijöitä näyttämöllä, oli perustunut myös näitten tukholmalaisten
pikkueläjäin puhtaasti tietoiseen kuvitteluun, jota ilman ei se näinä
minuutteina olisi voinut olla niin kunnioittavan arvonannon leimaama.
Fabian Wigelstjernan olento ja näytteleminen oli kaikkien
täysikasvuisten mielessä ja kuvittelumaailmassa loihtinut esiin kuvan
tarumaisesta henkilöstä, joka kahdeksankymmenluvulla ja vielä pitkälle
yhdeksänkymmenlukua eli ja liikkui tukholmalaisessa kansantajunnassa:
portugalilaisesta ministeristä, vicomte de Soto Mayorin kansanomaisesta
ja tarujen ympäröimästä olennosta.
Eikö se ollut Soto Mayor — »söötti majuri» — hänhän se oli!
Ja tämän ruotsalaisten sanomattoman kunnioituksen tähden ulkomaalaista
kohtaan loisti Fabian Wigelstjernan heinäsirkkaolennosta hetkeksi
kultainen sädekehä Nelosen pienen naisparven ylle — ehkäpä he
olivatkin vallan ulkomaalaisia naisia — jotka ovat menossa vierailulle
Taalainmaan herttuattaren luokse — kunnes historiallisesti
hyvämuistisemmat muistelivat, että »söötti majuri» oli kuollut jo
useita vuosia sitten, ja tosiasiallisemmin havaintojaan tekevät näkivät
torikorin paariamerkin, joka oli vastaansanomaton todistus siitä,
etteivät nuo kuusi ämmää voineet olla ulkomaalaisia eikä hienoja — ja
vanhat naiset putosivat siten kaksinverroin syvemmälle naurettavuuden
takapihoille — paljastettuina ja läpinähtyinä.
Seurasi ymmärtäviä hymyilyjä ja päänpudistuksia, tirskuntaa, naurua,
sormella osoittelemista, luokkatietoisuutta ja luokkavihaa, heräsi
toivo saada nöyryyttää ja kostaa, hapuillen ja epämääräisenä tosin —
heräävä tuuli, joka suhisi kaislikossa, tunne, joka itsetiedottomasti,
vastustamattomasti lennähti katsojasta toiseen äänen ja valon
maagillisella nopeudella.
— Kattos — kattos — no, jo ny jotakin — itsensä säästäjiä — kattos
tommosta koreeta sänkypeittoo — ne luulee kai panttilainaston
olevan täällä sunnuntaisin — ei, mut kyl ne nyt on raahannu koko
vahakuvakokoelman kesälystille — kuuleks, tuo tuossa tötterössä
on varmasti aikamoinen karvasmanteli — eiks sun kurkkuus kuiva,
Kalson, nähdessäs niin paljon vanhaa — eläköön vanhojen koti —
siin on Noakin vaimo, eukkoseni, taivuta pääsi hänen vanhimmalle
leskikuningattarelleen.
Mutta vielä turvallisina ja tietämättöminä ensimmäisistä
tuulenpuuskista heitä ympäröivässä kansanmeressä jatkoivat Nelosen
veteraanit kulkuaan eteenpäin syventyneinä ajattelemaan vain Fabian
Wigelstjernaa ja keskustelemaan hänestä.
On olemassa vanha, hyvä, mutta keksitty tarina suuren Mommsenin
vaivoista Saksan valtiopäivien jäsenenä, tarina siitä kuinka hänen
ystävillään ja ihailijoillaan edustajatoveripiirissä oli tapana asettua
tiheään piiriin ihaillun ympärille estääkseen jatkuvalla mutinallaan
ja sopotuksellaan valtiopäiväselostajia käsittämästä ystävien mielestä
aloitteentekijälle itselleen täysin nolaavaa hyökkäystä, jonka tämä
suuri voimanpalvoja haurain ja heikoin äänin kohdisti Bismarckiin.
Voimme vähän muodostella kuvaa ja sanoa, että Wigelstjernain sukupolvet
muodostivat pitkän aikaa kuuden vanhuksen ympärille — kuvaannollisesti
puhuen — näkymättömän muurin, joka täydellisesti esti heiltä
mahdollisuuden tajuta ulkomaailmaa tai kuulla sen vähitellen yhä
äänekkäämmin lausumia arvosteluja heistä.
Ketä Fabian oikeastaan muistutti? Kehen Wigelstjernoista hän eniten
tuli? Oliko ketään samanlaista ennen Fabiania? Mitä Fabianin äitiin
tuli, muisti Rosalie Pistolschiöld erikoisen hyvin, että vanha täti
Nora Wigelstjerna oli ollut raskasmielinen, hiljainen ja heikkoääninen
nainen: — »ja sellainen kostaa itsensä». Pikku Emma kysäisi hänen
sydämelleen tavattomalla syvyydellä ja voimakkaalla, todellisella
osanotolla: — Luuletko, että hän sai usein risiiniöljyä?
Mutta oliko todella mahdollista, että hän oli ollut naimisissa
maltalaisen kreivittären kanssa, jolla oli maurilaista verta suonissaan
— ja joka toden teolla polveutui sulttaani Saladdinista — tai oliko se
ihan Harun-al-Rashidista — ajatteles, jospa heillä olisi ollut poika
— silloin olisi yksi Wigelstjerna polveutunut suorastaan Muhametista
— niin, Marie-Louisen ivallisen olettamuksen mukaan olisi hän ollut
oikeutettu perimään Konstantinopolin valtaistuimen tai pitäisiköhän
ehkä sanoa — portin, — niin, kukapa tiesi, eikö hullu Fabian itsekin
ollut muhamettilainen — hänellähän oli ollut yllään niin ihmeelliset
housut, semmoiset roimahousut, joita kaikki muhamettilaiset käyttävät —
niin, Fabianista ei voi koskaan tietää mitään varmasti — oliko kellään
ollut aavistusta siitä, että hän oli Tukholmassa — kolme vuotta sitten
oli Marie-Louise nähnyt hänet viimeksi ja silloin hän oli aikonut
matkustaa Nizzaan.
Oli kaikessa tapauksessa synti, ettei hänellä maltalaisensa kanssa
ollut poikaa — olisi kaikessa tapauksessa ollut hauskaa, että
olisi ollut pieni Wigelstjerna — ja sellaista sukuperää — sillä
ei ollut olemassa muita niin ylhäisiä aatelissukuja kuin vanhat
arabialaiset, sen oli pikku Emma lukenut eräästä kirjasta — kaksi-
ja kolmetuhatvuotiset sukupuut olivat siellä tavallisia. — Niin, oli
synti, ettei hänellä ollut ollut poikaa — ellei Ture menisi naimisiin,
kuolisi Wigelstjernan suku sukupuuttoon — ja Ture ei varmasti menisi
naimisiin, hänhän yritti vain jäljitellä setäänsä — ja silloinhan siitä
ei tulisi mitään — sillä nähkääs Fabian oli joka tapauksessa Fabian, ja
toista sellaista kuin Fabian ei ollut olemassa.
— Tilaa elävälle vahakuvakokoelmalle — suuri, ilmainen näytös — alle
viisikymmenvuotisilta lapsilta pääsy kielletty!
Kolme iloista nuorukaista pyöräilyhatut vinossa ja pää kallellaan
muodosti kujan tienvierelle. Kulkijat ja ruohollaistujat nauroivat
ymmärtävää nauruaan, ja vanhukset heräsivät äkkiä tietoisuuteen
lähentelevästä tuijottavien silmien ja pilkallisesti virnistelevien
huulien maailmasta — yhtä kauhistuttava ja lamauttava näky heille kuin
konsanaan jokin Dorén helvetinkuva lapsen silmälle.
— Yhdistys Kansantanssin ystävät!
Pistooli kävi suoraksi kuin sapeli, pikku Emma pelokkaaksi kuin rotta,
Eurydike sulkeutui vaistomaisesti itseensä kuin kukkanen, Marie-Louise
katsoi kirkkailla sinisilmillään virnisteleviä nuorukaisia suoraan
ja pelottomasti silmiin, rouvien Almgrenin ja Silfverstååhlin, jotka
useammin kuin kerran elämässään olivat saaneet kokea luokastaan
alennettujen tavanmukaisia nöyryytyksiä, jatkaessa matkaansa kuin ei
mitään olisi tapahtunut ja kuin he eivät olisi mitään kuulleetkaan.
Pistooli silmäili joukkoa takanaan ja ympäristöä — kenraalikatsastus,
joka saattoi hänen terveet sotapäällikönvaistonsa siihen murheelliseen
tietoisuuteen, että oltiin toivottomana vähemmistönä, samalla kuin
tämä tietoisuus ei millään tavalla masentanut hänen uhmailevaa
taistelumieltään.
Koko hänen olemuksensa syvimmät vaistot tunsivat tutkimatta saksalaisen
kenraalin sanojen iäisen totuuden: Ei ole olemassa epätoivoisia
tilanteita, on vain epätoivoisia ihmisiä.
Tehden viidelle takanaan olevalle päänliikkeen, ikäänkuin tahtoen
sanoa: vastaan teistä — liike, joka äärettömän liikuttavasti
muistutti kanan tapaa koota poikasensa siipiensä suojaan — jatkoi hän
turvallisesti matkaansa tokaisten huolettomasti:
— Kuinka tuleekaan päivällinen maistumaan hyvältä. Eihän ole olemassa
mitään, joka voi antaa paremman ruokahalun kuin tietoisuus siitä, että
valmistaa ihmisille iloa. Hekin tarvitsevat hitusen hauskutusta, he
raukat.
Kolmen nuorukaisen kasvoille ja ryhtiin tuli jonkinmoinen epävarmuus
Pistoolin kylmän, levollisen, järkkymättömän katseen edessä, ja
joukko läpäisi ehjin nahoin ja häiriintymättä kohtauksesta, vain
sivuuttaakseen vieläkin monia virnisteleviä kasvoja, monia pistosanoja
ja ääneen lausuttuja mietelmiä — jonkinlaista marssimusiikkia, jolla
tässäkin oli musiikin tavallinen vaikutus joukkoihin: se lisäsi marssin
nopeutta.
Vetäydyttiin vain niin lähelle linnan aluetta kuin mahdollista
ikäänkuin etsien suojaa sen pyhyyden varjosta, ehkä myös vaistomaisesti
tuntien, että kuuluttiin sinne, syvennyttiin ruokakorin sisältöön ja
keskusteluun poikien kasvattamisen tuloksista, koetettiin viisaasti ja
ylevästi unohtaa se vaino, kodittomuuden ja vaaran tunne ja muisto,
joka oli tuijottanut heitä vaeltajien ja pyhääviettävien taholta.
Rouva Silfverstååhl kertoi hauskan tarinan kahdesta jätkästä, jotka
olivat yrittäneet panna hänelle jalkakoukkua, kun Kansallismuseon
edustalla oli ollut liukasta ja hän aikoi mennä uudenvuoden vierailulle
Marianne Diedrichsin luokse Skeppsholmenille; nämä jätkät hän taitavan
tempun ja nopean hyökkäyksen avuin oli sijoittanut taistelutantereelle
takapuolelleen. Pistooli muisteli humalaisten talonpoikaisrenkien
ja rautatiejätkien ilveitä, taisteluita ja terroristiyrityksiä
Refvelstassa, Eurydike Bergin kertoessa orjakaupoista itäintialaisilla
ja länsimaalaisilla istutuksilla, oudoista, eksoottisista
mielettömyyden ja julmuuden näyistä, jotka tuntuivat omituisen
vierailta vanhan torikorin ääressä vihreiden puiden alla. Ja pikku Emma
Wigelstjerna herkutteli Kristin Nilsson-onnettomuuden muistoissa.
Poliisi — rottinki — orjanraipat — täyspanokset: se on ainoa, joka
jätkiin tepsii.
Roskaväkeä ei ole koskaan lelliteltävä!
Mutta Marie-Louise, joka oli niin muukalainen maailmassa ja samalla
niin maailmaa kokenut ja näki ikäänkuin kaukolasin läpi, sanoi lopuksi:
— Sinä et kuitenkaan saa pitää huivia päälläsi, Diken-pieni — ei ole
rohkeata eikä järkevää avata punaista auringonvarjoa, kun aikoo kulkea
läpi hakamaan, jossa on vihainen härkä.
Pikku Eurydike kääri hellästi ja rukoilevasti hymyillen loistavan
kashmirhuivinsa kokoon yhtä nopeasti kuin hän unohti orjakapinat ja
istutukset ja eksoottiset seikkailut. Ja äärettömän, hävittämättömän
alaluokan ja sen mielenosoitusten halveksimisen tähden, joka asui
syvällä näiden virkamiesten ja hoviherrojen jälkeläisten ja leskien
vaistoissa, oli koko kohtaus pian unohdettu ja pantu kaikkien toisten
samanlaisten Nelosesta ja muualta saatujen kokemusten sarjaan.
Pistooli uneksi Refvelstan linnasta ja kulki yksin isänsä rinnalla
uudessa kasvihuoneessa, jossa persikat ja viinirypäleet upeilivat
auringonpaisteessa — ja hän keinui char à bancs'eissa Södermanlannin
maanteillä Renbyholmissa asuvien serkkujensa ja Almnäsin Possein
kanssa ja söi päivällisiä kauniissa koivulehdoissa hymyilevien järvien
rannoilla — viettäen oikeita »fêtes champêtres», jossa viini virtasi
laseissa ja lakeijat taitavasti ja tottuneesti vaihtoivat lautasia —
sillä aikaa kuin nuoremmat päivällisen jälkeen leikkivät »viimeinen
pari ulos» ja »tyttönen piiriin käy» ja muita samanlaisia leikkejä ja
Jacquette-täti luki vanhemmalle väelle ääneen — Eurydike leikitteli
kömpelösti ison bernhardilaiskoiran kanssa tehtaanpuiston vaahterain
alla — Marie-Louise kuuli oikeusneuvoksen lausuvan suoraan julki
tyytymättömyytensä maanviljelijäin olemassaolosta ja osasta istuessaan
pienen maatilansa päärakennuksen kuistikon portailla — ja pikku Emma
kaiveli ajatuksissaan hitaasti ja tyytyväisesti isoa, hyvinhoidettua
nenäänsä samalla kuin hän täten askartelevan käden turvissa pisteli
karamelleja suuhunsa — toisten huomaamatta.
— Naiset ovat hyvät ja poistuvat heti!
Äkkiä seisoi pitkä, sileäksi ajeltu, hovilivreepukuinen lakeija heidän
edessään.
— Että mitä?
Pistooli oli noussut niin nopeasti, ettei kukaan olisi uskonut
sellaista hänen iälleen ja vartalolleen mahdolliseksi, ja katsoi
korkeudestaan rauhanhäiritsijään.
Lakeijanääni tuli kylmemmäksi ja kopeammaksi:
— Naisten on silmänräpäyksessä poistuttava täältä — Hänen
Kuninkaallisella Korkeudeltaan on vieraita ja hän tahtoo saada olla
rauhassa — linnan lähimmässä ympäristössä eivät kansanhuvit ole
sallittuja — sopii huvitella hieman kauempana.
Marie-Louise seisoi samassa tiukkana ja jäykkänä miehen edessä:
— Nimeni on oikeusneuvoksetar Almgren — pyydän saada tietää kuka on
antanut sellaisen määräyksen?
Lakeija hymyili leveätä ja ivallista hymyä muuttamatta äänen äärettömän
kyllästymisen ja halveksimisen sävyä:
— Naisten on poistuttava — se on Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa
määräys. Toivon pääseväni taluttamasta naisia oikealle paikalleen
— voittehan itsekin nähdä, että te yksin olette olleet kyllin
tunkeilevaisia.
— Nimeni on oikeusneuvoksetar Almgren — — Sangen hauskaa — meilläkin on
täällä ulkona eräs oikeusneuvos puutarhatyöläisten keskuudessa — häntä
sanotaan oikeusneuvokseksi siksi, että hän on istunut Långholmenilla
lyhyemmän ajan jonkin pienen rötöksen takia.
Pistoolin rystyset vaikenivat sateenvarjon ympärillä:
— Häpeä, vintiö!
— Vaiti, akka, ja kootkaa törky koriinne. Lähtekää tiehenne, taikka —
Lakeija osoitti kädellään tielle, ja linnasta lähestyi hitaasti vielä
toinen livreepukuinen.
— Calmez-vous, Rosalie — calmez-vous, je vous prie — il y a enfin
toujours, quand on a faim et soit, quelqu'un qui vous chasse. —
Lakeijan herraahan on nuhdeltava.
Livreepukuinen punastui hieman:
— Ryysyläisneitejä!
Eurydike Berg oli hitaasti, äänettömästi liittänyt kätensä yhteen, ja
hänen poskensa loistivat valkoisempina kuin ison bahyttihatun harsot
ja pitsit: vieraan miehen kasvot olivat yöllisen tuskanunen julman
metsästäjän kasvot — juuri samat kasvot ja sama katse.
Mutta ylijuhlamenojenohjaajan tytär tarkasteli ja mittaili palvelijaa,
linnaa, puita, ympäristöä ihmeellisen avoimin näkijänkatsein,
ja sitten kääntyi hän ja hymyili mitä hellimmin ja lempeimmin
oikeusneuvoksettarelle ja sanoi, ehkä yhtä odottamattomasti itselleen
kuin Marie-Louiselle:
»Ah, ma chère, c'est la vie!
Il n'est point de fierté que le sort n'humilie.
Le courroux est pour le fat, la plainte pour le sot —
mais le vrai gentilhomme s'éloigne et ne dit mot.»
Vanha, valkotukkainen nainen pysähtyi punakkana ja kuumissaan
vesiviskurin ääreen Hagan veräjillä ja tyhjensi pitkin, kiivain
kulauksin läkkikousan sisällön.
— Älä juo niin kiivaasti, Marie-Louise -pieni, sanoi vanha nainen,
saatat vilustua.
— Voitko sanoa minulle, mitä se haittaisi, Eurydike-pieni?