Ja Kaikkivoipa, Taivaallinen Isämme, joka elää ja hallitsee iäisesti,
kuuli rajattomassa armossaan heidän rukouksensa.
Hän lähetti armossaan myrskyn turvallisena, huolettomana valtamerta
kyntävän laivan ylle. Hän antoi auringon polttaa päivästä päivään
jäljellejääneiden päitten yli purjeettomassa pelastusveneessä, kunnes
Hän salli hänen, hurskaitten ja autuaitten viimeisen jälkeläisen
nimettömän varjon ja voimattoman haamun lailla nousta maihin Adenissa
eräänä huhtikuun iltana vuonna 1879.
Kaiken oli Hän riistänyt tältä heikolta maalliselta olennolta —
lapset, puolison, maallisen ymmärryksen ja maallisen omaisuuden-— ja
kun Eurydike Berg jälleen havahtui itseensä ja muistoihinsa kotimaan
ilmassa, oli hänen särkyneen sydämensä ensimmäinen hillitön valitus
ollut:
»Miksi pitää onnettoman saada nähdä päivänvalo? Miksi annetaan
elämä niille, joiden sielu on murheellinen, niille, jotka odottavat
kuolemaa, joka ei saavu, ja halajavat sitä enemmän kuin aarretta,
jotka iloitsisivat — niin, riemastukseen asti — ja olisivat onnelliset
ainoastaan saavuttaessaan hautansa.»
Mutta maallisen sydämen poltetuilla paikoilla ja syvään kynnetyillä
mailla olivat Jumalan kukkaset alkaneet kasvaa, yön kyynelten
kastamina, vuosien rukousten vaalimina, ja Eurydike oli oppinut
ymmärtämään Kaikkivaltiaan tahdon, ja hän oli oppinut rukoilemaan
parasta, viisainta ja korkeinta rukousta:
»Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi — ei minun, ei minun!»
Hiljaa ovat nyt jo vuosikymmeniä viattomien jäsenet, Signe Christinan
ja Baltzar Emanuelin ruumiit levänneet valtameren auringonpaisteisten
aaltojen alla, ilman maallisia muistomerkkejä, ja heidän sielunsa,
joita ei mikään todellinen synti ennättänyt tahria, odottavat nyt
avarissa saleissa valkoisiin viittoihin puettuina riemuiten kaivattua
kohtausta äidin kanssa. He tietävät, että hänen on vielä voitettava
paljon maailmallisuutta, paljon heikkoutta, mutta he tietävät myös,
että hän on erittäin rakas ja ihanainen Herran edessä, että Hän
on mielistynyt hänen sydämensä nöyryyteen ja hänen uskolliseen
kärsivällisyyteensä ja alistumiseensa koettelemusten tulenkuumuudessa.
»Hän riisti minulta kaiken, jotta minulta ei mitään riistettäisi.»
Mutta nyt kaikki hänen sukunsa hurskaat esi-isät odottavat häntä,
kaikki he vain odottavat häntä, kaipaavat vain häntä, Eurydike Bergiä,
että hänet otettaisi heidän luokseen, hän, ketjun viimeinen, lukon
salpa. Sillä kun hän tulee, on ketju päättyvä ja lukitaan iäksi ja
hänen sielunsa on liittyvä synnyttäjä-äitiin laivalla, ja kaikki
sielut hänen äitinsä suvussa tulevat muodostamaan seppelen säihkyvistä
jalokivistä, joka nostetaan ja kiinnitetään hänen päähänsä, josta
Johannes sanoo:
»Ja minä näin taivaan auenneena. Ja, katso, valkoinen hevonen, ja sen
seljässä istujan nimi on Uskollinen ja Totinen, ja hän tuomitsee ja
sotii vanhurskaudella.
Ja hänen silmänsä olivat niinkuin tulen liekit, ja _hänen päässään oli
monta seppelettä_, ja hänellä oli kirjoitettuna nimi, jota ei tiedä
kukaan muu kuin hän itse.
Ja hänellä oli yllään vereen kastettu viitta, ja hänen nimensä oli
Jumalan Sana.»
Mutta kukin näistä seppeleistä Uskollisen ja Totisen päässä on taottu
ja kokoonpantu niitten sukujen sieluista, jotka maan päällä läpi
sukupolvien olivat; olleet Herralle vallan erikoisen uskollisia ja
kuuliaisia, ja uskollisesti ja totisesti taistelleet hänen taisteluaan.
Niin oli Caspar Ehrencreutz kirjoittanut päiväkirjaansa maailman
vainoamalla aluksella, ja siitä oli hollantilainen vieras puhunut
Ingeborg Stelleniukselle eräänä valoisana kesäyönä Ramsjöbergin
puistossa, Eurydiken istuessa käsi äidin kädessä ja pää äidin olkapäätä
vasten nojautuneena ja katsellen tummansinistä taivasta, jolla pienet
kesätähtöset loistivat kuin poismenneitten sielut, ja enkeli oli
kuiskannut Eurydiken korvaan: »Äitisi suvun seppeleeseen kiinnitetään
sinunkin sielusi.»
Ja Eurydike oli äkkiä heittäytynyt polvilleen äitinsä eteen ja kietonut
käsivartensa hänen vyötärölleen ja painanut päänsä hänen syliinsä
riemuiten autuaan tuskan kyynelissä:
— Äiti, äiti, me tulemme olemaan rinnakkain seppeleessä.
Mutta ei vieras eikä äiti olleet hämmästyneet Eurydiken huudahdusta
ja tunteenpurkausta, vaan olivat levollisesti painaneet sen mieleensä
hetkeäkään näkemättä mitään odottamatonta tai luonnotonta siinä, että
enkeli oli häntä puhutellut. Sillä meidän on muistettava, että Ingeborg
Stellenius ja hänen outo vieraansa olivat ihmisiä, jotka olivat
kotiutuneempia taivaallisiin asioihin kuin tehtaanpatruuna Erik Gustaf
Stellenius konsanaan maallisiin.
* * * * *
Eurydike Berg oli heittäytynyt polvilleen vuoteen yläpuolella
riippuvan, pienen seinäkrusifiksin eteen isossa, hämyisessä huoneessa
Malmberginkadun neljässä. Jumala piti hänen sydäntään lujasti
kädessään, ja hän tunsi, kuinka kaikki epäpuhtaus, kaikki heikkous ja
kaikki vajavaisuus puristettiin siitä ja valui Hänen sormiensa läpi
tyhjän olemattomuuden unohdukseen. Ja hänen sydämensä lepäsi lujana ja
kokonaisena ja kirkaskatseisena Hänen kädessään kuin linnunpoikanen
untuvaisessa, pehmeässä, lämpöisessä pesässä. Luja, terve, rohkea sydän
nyt rukoili ja puhui hänen äänellään:
»Herra, kuinka elämillekään täällä turvallisissa, suojatuissa
oloissamme, itsekkäinä, itsevanhurskaina, etsien vain omaa nautintoamme.
Herra, minä tunnen sen — se ei voi kestää kauempaa — me olemme eläneet
ilman Sinua, liian kauan Sinun rakkautesi ja vanhurskautesi asuntojen
ulkopuolella. Me olemme unohtaneet Sinut hengessä, ja Sinun pyhä nimesi
on elänyt vain huulillamme.
Sinä uhrasit Poikasi syntiemme edestä. Me emme uhraa mitään, Herra,
Sinulle. Sydämemme kuivettuu itsekkyydessä.
Herra, sydämemme ovat käyneet koviksi. Herra, minä tunnen, että sinun
täytyy lyödä meitä kovasti, jotta heräisimme ja tulisimme jälleen
eläviksi Sinussa.
Herra, kun Sinun vasarasi jälleen iskee minun raihnaaseen ja heikkoon
sydämeeni, salli minun vain ylistää ja kiittää Sinua ja tehdä Sinun
tahtosi.
Herra, olen valmis kovaan lyöntiin.