Mutta niinkin ikäviä ja mielenkiinnottomia kuin:
»Let children that would fear the Lord
Hear what their teachers say;
With rev'rence meet their parents Word,
And with delight obey.
Have you not heard what dreadful plagues
Are threaten'd by the Lord,
To him, that breaks his father's law,
Or mocks his mother's word?
What heavy guilt upon him lies!
How cursed is his name!
The ravens shall pick out his eyes,
And eagles eat the same.
But those, who worship God, and give
Their parents honour due,
Here on this earth they long shall live,
And live hereafter too».
Sangen ruma ja kauhua herättävä laulu, joka monien muiden
samanlaisten rinnalla — lukuunottamatta englanninkielen taitoa,
joka paljon myöhemmin oli Eurydikelle hyvään tarpeeseen
Sainte-Marie-aux-Magnoliassa — kuitenkin muutamiksi vuosiksi jätti
jälkeensä jonkinmoisen vihamielisyyden miss Robertsia kohtaan ja
epämiellyttävän ja epävarman tunteen siitä, ettei Isä Jumala aina
ollutkaan kukkiva, tuoksuva hyvyys ja viaton ilo, vaan saattoi joskus
elämässä myöskin antaa pitkän, laihan naisen edustaa itseänsä,
tiukkasuisen naisen koivunvitsa selkänsä takana.
Mutta niinpä oli miss Robertskin poistunut, ja äidin kuva oli ollut
ainoana vallitsevana Eurydiken sydämessä, ja hän oli saanut kuulla
kaikki ne lukemattomat kertomukset esi-isien hurskauselämästä, heidän
sydäntensä kohtaloista ja elämyksistään Jumalassa.
Eräs Ehrencreutz oli nuoruudessaan 1730-luvulla seurannut pientä
joukkoa uskonsa tähden karkotettuja maamiehiään, jotka ostamallaan
aluksella ajelehtivat merellä kuin rauhattomat ja rutonsaastuttamat;
kaikkialta heidät karkoitettiin tai kiellettiin astumasta maihin:
Fredericiassa, Korsörissä, Fredrikstadissa, Danzigissa, kunnes he
vihdoin olivat nousseet maihin Hollannissa, myyneet aluksensa ja
vaeltaneet Reiniä pitkin, asettuen lopulta asumaan Rheinauhin lähelle
Neuwiediä. He olivat kokeneet mitä ihmeellisimpiä kohtaloita, ja äiti
oli useasti lukenut ääneen Eurydikelle tämän esi-isän päiväkirjoja
niiltä vuosilta; nämä päiväkirjat olivat silloin vielä Ramsjöbergissä.
Mitä ihmeellisiä kohtaloita ja seikkailuja niissä olikaan, sata
kertaa kauheampia, arvoituksellisempia, jännittävämpiä kuin konsanaan
Tuhannen ja yhden yön saduissa. Ei missään maailman satukirjoissa
ole ollut niin sydäntäsärkeviä, mieltäjärkyttäviä, henkeäsalpaavan
jännittäviä tapahtumia kuin nämä Caspar Ehrencreutzin ihmeelliset
päiväkirjamuistiinpanot, joilla kaiken muun lisäksi oli se tavaton
viehätys, että ne kertoivat todella eletyistä tapahtumista, joiden
pääsankareita Eurydiken äidinisän isänisän isä oli ollut.
Rotterdamilainen Groote Perel-niminen kaljaasi oli ollut alus, jolla
oli ollut ihmeellisemmät kohtalot ja ihmeellisemmät matkustajat kuin
konsanaan Lentävän Hollantilaisen tarumaisella aavealuksella. Laivan
ahtaassa hyttipahasessa oli jalosukuinen herra Johan Caspar Ehrencreutz
elänyt puolisoineen ja esikoisineen, ja pienen naurisöljylampun valossa
hän oli harvinaisen kauniilla ja selvällä käsialalla kirjoittanut
koko maailman karkoittamien valittujen kohtaloista ja oman sielunsa
ajatuksista ja unelmista syysöiden, talvipäivien ja kevätiltojen
tuulten ja ilmojen kohistessa aluksen mastoissa ja touveissa.
Ihmeellisiä rukouksia ja tutkisteluja, joita vain vihityt pystyvät
ymmärtämään — oli vuorotellut vallan realististen kuvausten kanssa
matkan hirvittävistä vaivoista ja epäinhimillisistä vainoista, joilla
maailma oli rangaissut heidän rajatonta uskonrohkeuttaan. Kuinka
ihmeellisen kohottavaa olikaan ollut lukea, miten aluksen yrittäessä
saada viettää yönsä Frederician edustalla, se olikin karkoitettu pois,
ilman että Caspar Ehrencreutzim vaimo oli edes saanut noutaa kätilöä
tai lääkäriä avukseen lapsivuoteeseensa, vaan oli talviyössä hytissään
saanut synnyttää toisen poikansa, Eurydike Bergin äidinisän isänisän,
sittemmin vuorineuvos Caspar Benedikt Boanerges Ehrencreutzin. Mutta
muistiinpanot siitä päivästä olivat päättyneet mietelmiin uskonaluksen
purjehtimisesta epäuskon valtamerellä, jotka loppusanat Eurydike kerran
oli jäljentänyt:
»Emme mitenkään saa unohtaa varteenottaa, mistä me lähtöisin olemme,
nimittäin maailmasta ja luontokappaleista; kuhunka me vaellamme,
nimittäin Jumalan tykö sisimmässämme, kuinka kauas olemme ennättäneet,
nimittäin sitä kohden, mikä paistaa pimeässä kamarissa taikka sitä
kirkasta kointähteä kohden, mikä niille, jotka voittavat, luvattu on,
taikka kaunista kuuta kohden, valittua aurinkoa, joka kaiken muuttaa
taitaa; niin aina havaita saamme, mitä vielä matkasta jäljellä lienee.
Ja kaiken tämänkaltaisen ohessa älkäämme unohtako kultaista ruusuamme,
kauneinta liljaamme, ihanaista kukkastamme ja verratonta päärlyämme,
kallisarvoisinta hohtokiveämme, punaista koralliamme, jalointa
jaspistamme ja viheriäisintä smaragdiamme, valkoista ja punaista,
valittua monien tuhansien joukosta; niin silloinpa emme muita ystäviä
ikävöidä taida.»
Mutta siitä pienestä pojasta, joka marraskuun yönä vuonna 1734
syntyi rotterdamilaisessa Groote Perel-kaljaasissa sen ollessa
ankkurissa Hindsgavlin edustalla Pikku Beltissä, polveutui Eurydike,
ja hopearistin pyhäinjäännöskätkössä hänen rinnallaan oli pari hänen
päänsä hiusta, kun sensijaan hiusketju, jossa risti riippui, oli juuri
saman hurskaan äidin käsin punoma, saman hurskaan naisen kiharoista
— Beata Christina Ehrencreutzin, o.s. Cedersparre. Olihan aivankuin
näiden välittämänä Eurydiken sydämessä olisi vieläkin kohissut ja
pauhannut talviyön tuskantuulen kaiku kärsivän lapsensynnyttäjän
vuoteen äärestä, karkoitetun, takaa-ajetun aluksen matalasta kajuutasta!
Viimeisenä kesänä, kun Eurydiken äiti oli elänyt maan päällä,
seuraavana kesänä Eurydiken ensimmäisestä Herran ehtoollisella
käynnistä, oli eräs sangen ylhäinen hollantilainen aatelismies tullut
Ramsjöbergiin, viimeinen jälkeläinen niitten ihmisten suvussa, jotka
olivat purjehtineet takaa-ajetulla aluksella. Hänellä oli ollut suuret,
pyöreät, lasimaisen kirkkaat silmät, ikäänkuin jollakin ihmeellisellä
tavalla pohjattomat, niin että tuntui kuin olisi voinut nähdä niitten
läpi pariin pohjattomaan, siniseen, kirkkaaseen luolaan.
Lähes kahden kesäkuukauden ajan kestivät vuorokaudet läpeensä äidin
ja vieraan loputtomat keskustelut, päiväkirjoja ja kirjekokoelmia oli
käyty läpi ja verrattu, ja kun keskustelu aina kävi saksaksi, oli yhtä
utelias kuin oppivainen mademoiselle Stellenius ensi kertaa elämässään
perusteellisesti oppinut tämän kielen. Mutta Eurydike oli vieläkin
näkevinään edessään äidin syvän, kuin kahta tuulessa lepattavaa
tulenliekkiä muistuttavan silmäparin — niin omituisen hurmiomaiset
olivat ne siihen aikaan olleet. Ja hän kuuli ainaisesti ihmeellisen,
särkyvän, väräjävän äänen kuvaamattoman sävyn heidän puhuessaan Yljän
hääsuudelmasta antautuvan ihmissielun janoavaisille huulille:
— Es war ein himmlisches Auswallen und Wiedereinwallen in den wilden
Abgrund der göttlichen Verborgenheit.
Ja vanhan hollantilaisen katseessa oli äärettömien, avoimien taivaitten
loistetta:
— Es ist grundlos, was wir empfinden, es ist endlos, was wir lieben,
und darum wortlos was wir im Sinn haben.
Elokuun täysikuun ollessa kirkkaimmillaan Ramsjöbergin linnanpuiston
yllä ja tehtaanpatruuna Erik Gustaf Stelleniuksen aloitettua
rapukekkerinsä, jotka tavanmukaisesti uudistuivat joka vuosi kaikkien
läänin eri yhteiskuntapiirien pomomiesten mieliksi, ja jotka tällä
kertaa sattuivat erittäin sopivasti tehtaan patruunan mielestä,
keskeyttääkseen kesän kestäneen ahkeran, kirotun ehtoollisensyömisen
ja rukoustenpureksimisen, silloin matkusti vieras, jolla oli
lasinkirkkaat, pohjattomat silmät, ja lokakuun kuudentena samana vuonna
haudattiin Stelleniusten sukuhautaan Ramsjöbergin tehtaankirkossa
äkkiä poismenneen Jalosukuisen Rouva Tehtaanpatruunatar Ingeborg
Clara Christina Stelleniuksen, o.s. Ehrencreutz, tomumaja; hän oli
kuollut kolmannellakymmenellä kuudennella ikävuodellaan puolison,
viidentoistavuotiaan tyttären, sukulaisten, ystävien, palvelijain
ja alustalaisten syvästi suremana ja kaipaamana — aatelisen sukunsa
viimeisenä.
Mutta muistotauluun hänen yläpuolelleen kuorissa oli Erik Gustaf
Stellenius hakkauttanut ne Raamatun sanat, jotka hänen puolisonsa itse
oli itselleen määrännyt:
»Autuas ja pyhä on se, jolla on osa siinä ensimmäisessä
ylösnousemisessa: niiden ylitse ei ole toisella kuolemalla yhtään
valtaa.
ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, ja ei
kuolemata pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä
silleen oleman; sillä ne entiset pois menivät.»
Ne Raamatun sanat oli äiti määrännyt hautaansa varten, ja hänen
rintansa päällä arkussa piti olla vanha Ehrencreutzien perheraamattu,
avattuna juuri molempien Ilmestyskirjan lukujen kohdalta, ja Eurydike
ihmetteli, kuten kaikki syrjäisetkin — ja kukapa ei olisi ollut
syrjäinen Ingeborg Stelleniukselle — ihmettelivät mitä kaunis, rikas,
vilkas, lahjakas Ramsjöbergin tehtaanpatruunatar tiesi itkusta ja
parusta ja kivuista ja kyynelistä, hän, jonka elämä oli liukunut
maallisten kukkulain kirkkaassa ilmassa rikkauden tasoitetuilla ja
mukavilla teillä.
Mutta jos Eurydike olikin tästä ihmeissään, oli hän sitä vakuutetumpi
siitä, että vanha, ihmeellinen hollantilainen lasinkirkkaine,
pohjattomine silmineen, joka oli ollut hänen äitinsä ja äidinäitinsä
ystävä, ei ollutkaan mikään maallinen olento, vaan Herran enkeli, joka
oli lähetetty valmistamaan hänen äitiään kuolemaan, sentähden että
Jumala erikoisesti rakasti Ingeborg Stelleniusta. Sillä täytyihän
Jumalan rakastaa Ramsjöbergin tehtaanpatruunatarta niinkuin Eurydikekin
häntä rakasti ja niinkuin kaikki hänen alustalaisensa olivat häntä
rakastaneet.
Oi, kuinka uskottomia ja kovia ovatkaan maallisten tunteet!
Eurydike Berg punastui ja painoi silmänsä alas huoneensa himmeästi
valaistussa hämymaailmassa, niinkuin hän seisoisi auringon valossa
syytettynä kaiken maailman tuomitsevien katseitten edessä.
Olihan äidin poismenon keralla Jumalakin poistunut hänen ajatuksistaan,
Ylkä-Vapahtaja jättänyt hänen sydämensä temppelihuoneen, ja olihan
iloisen, aurinkoisen isän kuva lumoavine, terhakkaine pojanilmeineen ja
reippaine, vallattomine tapoineen sensijaan kokonaan täyttänyt hänen
sydämensä tallaten tieltään kaikki lapsuudenkuvat!
Oli kuin Erik Gustaf Stellenius olisi suruvuoden kuluttua vasta
oikein tullut omaksi itsekseen, vasta oikein saanut tilaisuuden
antaa suruttoman, loistonjanoisen, juhlanälkäisen luontonsa puhjeta
täyteen ja loistavaan kukkaan. Juhlat ja tanssiaiset eivät milloinkaan
olleet niin tiheästi vuorotelleet Ramsjöbergissä, ei milloinkaan
musiikki ollut niin riemuitsevana kaikunut, ei milloinkaan nauru niin
tarttuvan huolettomana ja ylimielisenä raikunut, ei milloinkaan olleet
linnamaisen päärakennuksen kaikki ikkunarivit niin häikäilemättömän
yllyttävinä häikäisseet talviöitten pimeyttä valovirroillaan.
Eurydike muisti äkkiä eräät äitinsä sanat, joita hän ei silloin ollut
ymmärtänyt:
— Rakas lapsi, sinun tulee muistaa, että isä ei ole mikään kuvastin,
joka vain heijastaa valoa, isä on kokonainen kristallikruunu, jossa
ei ole ainoatakaan särmiötä, missä ei valo taittuisi vähintäin
viidessäkymmenessä värissä.
Mutta kaikkien näitten juhlien loiston ja tanssiaisten huiman humun
oli Erik Gustaf Stellenius ikäänkuin kukkakiehkurain ja kultaketjujen
lailla kietonut tyttären rakastetun olennon ympärille, ja nauttiessaan
itse niinkuin vain hän voi jokaisesta juhlan hetkestä, moninkertaistui
hänen ilonsa siinä ajatuksesta ja tietoisuudesta, että hän teki kaiken
tämän vain huvittaakseen yksinäistä tytärtään ja estääkseen tämän
liikaa suremasta kaivattua äitiään.
Niin, sellainen lapsi oli se mies ollut, jonka kanssa Ingeborg
Ehrencreutz oli ollut seitsemäntoista vuotta kestäneessä avioliitossa,
ja jonka rikkaasta, kauniista ja juhlaisasta kodista hän oli mennyt
Isänsä luokse taivaaseen siinä turvallisessa toivossa ja lohdutuksessa,
että »Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyynelet meidän silmistämme, eikä
kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää
oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.»
Niin oli kolmena huimaavan lyhyenä vuotena juhla seurannut juhlaa,
vieras vierasta Ramsjöbergin saleissa, ja Eurydike Berg oli kasvanut
hurmaavan ihanaksi satuprinsessaksi, jolla oli suuret, ruskeat
silmät ja teeruusunkellertävä iho, jolla punastus tuli ja meni kuin
pilvenhattarain varjot aurinkoisen kesäkuunmaiseman yllä.
Kolmena vuonna, jolloin hopearistin ääni oli ollut vaimennettuna
Eurydiken rinnassa eikä Ylkä ollut vieraillut hänen sydämessään,
oli Ramsjöbergin nuori perijätär niin sanoakseni tuhlannut loppuun
kasvinvuosina kerätyn hurskauspääomansa, kuten isäkin puolestaan
samaan aikaan oli antanut seitsemäntoista vuoden aikana huolletun
taloudellisen hyvinvoinnin saada ensimmäiset vakavat vaurionsa.
Mutta niin hengessä rikas oli hänen tyttärensä kerran ollut, että hän
inhimillisen moraalisessa mielessä kulki vahingoittumattomana läpi
kolmen vuoden juhlimisen, suitsutuksen, imartelun ja juhlahuumeen
lapsellisen koskemattomana ja turmeltumattomana ja tuskinpa edes
todella hemmoiteltunakaan. Ja neljäntenä vuonna oli satuprinssi tullut
ja hakenut prinsessansa suurissa englantilaisissa matkavaunuissa
viedäksensä hänet maallisen autuuden troopilliseen satujensaareen.
Ja yksi tytär ja yksi poika oli ollut Eurydiken sydämen alla, ja
kaksien pienoisten lapsenkäsien ensimmäisenä leikkinä oli ollut
Eurydiken rinnalla riippuvaan pieneen hopearistiin tarttuminen ja
sen tumman hiusketjun tempominen. Mutta hän oli itse leikkinyt sillä
kuten lapsetkin. Sillä hänen ja Ristiinnaulitun välillä oli seisonut
suurikasvuinen, vaalea, auringonpaahtama miesolento, suojellen ja
turvaten ja poishäätäen ei vain elämän vaaroja ja juonia, vaan
todellisten suojelusenkelienkin syviä, vakavan tutkivia silmiä, sulkien
taivaalliset ilonaiheet ja riemunhetket oven taa, kuten maalliset
murheet ja huoletkin.
Mä olin poljettu polku
alla kylväjän askelten.
Hän armollisna astui
ja kylvi kärsien.
Vaan esteet monet ja pienet
sadon, turmeli noussehen:
ne syömestä Sanan veivät
kuin linnut siemenen.
Mä olin kivinen sarka,
ilolla Sanan sain,
vaan sydän liian arka
pois työnsi ristin vain.
Sydän murtua ei saanut
alla Herran pyhän lain.
Mä helpointa tietä etsin
pelastukseen kulkeissain.
Mutta ehkäpä juuri ketju hänen kaulallaan ja risti hänen rinnallaan
olivatkin maailmallisen turhuuden vuosien loistavassa tyhjyydessä
kaikesta huolimatta sitoneet hänet kuolleitten sydämiin autuaitten
asunnoissa — ja vieneet heille viestin viimeisen jälkeläisensä
unohduksesta ja synnistä, ja panneet heidät, rajattomassa rakkaudessaan
tähän heidän sielujensa ja sydänverensä maalliseen perijättäreen,
puhumaan hänen puolestaan Kaikkivaltiaan kasvojen edessä.
Eihän toki kaikki tämä — läpi vuosisatojen koottu, kallisarvoinen
aarre voinut tulla tuhlatuksi, tuhotuksi ja haudatuksi maailmanihmisen
tyhjään ja kuivaan sydämeen. Eihän toki laiva ollut taistellut
syysmyrskyissä ja talvenjäissä, eihän toki lapsensynnyttäjä ollut
marraskuun tuskantäysissä vaivoissa synnyttänyt poikaansa maailmaan,
jotta heidän viimeinen jälkeläisensä eläisi elämäänsä levossa ja
päivänpaisteessa? Eihän Armollinen ja Kaikkivoipa Herra, rakkaudesta
rikas ja iäinen, ollut sallinut kaipuunsa valon syttyä niin monien
jalojen sydämien pyhitetyissä temppeleissä, jotta valot sammuisivat ja
temppelikammio häväistäisiin viimeksisyntyneen unohtavaisessa, heikossa
ja ajattelemattomassa sydämessä!
Laivan uskonsankarit olivat puhuneet hänen puolestaan taivaassa, polvi
polvelta uskovia esi-isiä, mies ja vaimo, rengas renkaan vieressä
maallisessa ketjussa, oli nostanut kätensä rukouksessa Iäisen puoleen:
»Isä, Isä, pelasta tyttäremme — Isä, Isä, pelasta sielumme hänessä —
Isä, Isä, älä salli kaipauksemme ja taistelumme, uskollisuutemme ja
kärsimisemme maan päällä jäädä turhiksi!
Isä, käännä hänen kasvonsa valoon — Isä, jos niin on tarpeen, anna
hänen maallisen onnensa murskaantua, anna hänen aarteittensa hävitä,
mutta pelasta hänen sielunsa ja vapauta hänen sydämensä.