»Ich, der Herr der Barmherzigkeit, habe
Das Wunder der Wunder an dir getan.»
Niinkuin äkkiä raskas, musta pilven varjo leviää yli auringonvalaiseman
kesämaiseman, niin oli suuri ja sanomaton hätä vallannut Eurydike
Bergin — äkkiä — kesken vanhojen naisten haaveita ja iloista pakinaa
sunnuntain suuresta huviretkestä. Oli kuin olisi myrkyllinen käärme
väijynyt jossakin niitten kukkien keskellä, joita he uneksivat saavansa
poimia — myrkyllinen, liukas, kylmä käärme, valmiina pistämään jotakin
heistä kuolettavalla myrkyllään.
Ketä heistä?
Eurydike Berg avasi suuret, mustat silmänsä, joita kirkasti äkkinäisen
aavistuksen valo, ja ikäänkuin kaukaisilta kukkuloilta ja kuitenkin
läheltä katsoi hän tutkien ja salaa tuttuja kasvoja ympärillään.
Tuossa nojasi Rosalie Pistolschiöld raskasta imperaattorinpäätään
oikeusneuvos-vainajan nojatuolin selkämystään, ja ulkoa tuleva
kesäillan valo loisti ja säihkyi vielä suurissa, vetistävissä
silmissä. Ylväänä hän siinä istui, Nelosen urhokas komentaja, pikku
joukon itseoikeutettu päällikkö, Rosalie Pistolschiöld, joka ei
mitään pelännyt, ja joka alati oli valmiina ryhtymään taisteluun
heidän kaikkien puolesta, vaihtelevaan, toivottomaan, lakkaamattomaan
taisteluun ulkopuolella elämässä olevaa vihollista vastaan, kaikkia
rikkaita, kaikkia tylyjä, kaikkia julmia nykyajan voittoisia laumoja
vastaan, jotka tunkeutuivat yhä lähemmäs ja lähemmäs heitä.
Tuo omituinen, inhoittava mieshän julkeine sinisine silmineen oli
jälleen ollut siellä ja tahtonut miltei väkisin ostaa Eurydike Bergin
pienen kirjoituspöydän. Oli kuin hän olisi vihollisen vakooja, urkkija,
joka on lähetetty suunnittelemaan kaikkea ratkaisevaa ryntäystä varten
— ehkäpä myös korppikotka, joka vainuaa saaliin, kuten Eurydike voi
vainuta onnettomuuden.
Täynnä salaperäistä, harrasta, arkaa hellyyttä ja ihailua katsoi hän
Pistoolin hallitsijankasvoja: tässä oli turva, tässä tuki, tässä oli
se, joka ei koskaan voisi väistyä eikä pettää. Hän tunsi hämärää halua
saada hellävaroen sivellä Rosalien suurta, kuihtunutta kättä, sen
lujasti puristaessa nojatuolin kädensijan puupalloa.
Ja hänen katseensa etsivät jälleen syrjästä, varkain hapuillen toisia.
Tuossa istui Marie-Louise Almgren sohvankulmassa — suorana, nojaamatta
itseään sohvanselustaan, hienot, hauraat kasvot totunnaisessa,
hiljaisessa, kevyen ivallisessa hymyssä — niin kevyenä, niin
kohotettuna maailman yläpuolelle.
Eurydiken sydän tykytti kovasti, kiivaasti. Oli kuin olisi raikas
kirkonkello kumeasti soinut hänen sydämensä lyöntien rinnalla, oli
kuin hänen sydämensä olisi ollut kellonkieli, ja hänen ruumiinsa
oli halkeamaisillaan ja särkymäisillään lyöntien alla sellaisessa
tuskassa, jota ehkä kirkonkello tuntee täytyessään kutsua kuolevia
kuolemantarhoihin. Eivätkö he kuulleet sitä? Hän katsoi jälleen
tuskissaan ja salaa ympärilleen.
Ei, kukaan ei sitä kuullut — ei kukaan heistä. Ei kukaan kuullut tuota
raskasta, kumeata, kaikuvaa kellonääntä, joka oli särkemäisillään koko
hänen ruumiinsa ja sielunsa huumaavalla rytmillään.
Hän sulki silmänsä.
Se oli Marie-Louise Almgren. Eikö hän ollut nähnyt tuota kylmän harmaan
kipsin sinistä hohdetta hänen kasvoillaan, tuota omituista sinertävää
valoa, jonka hän oli havainnut kaikissa niissä, joiden kuolema oli
lähellä — jonka hän oli nähnyt miehensä kasvoilla sinä iltana, jolloin
he nousivat suureen Evelyniin, pakettilaivaan Port Louisin satamassa,
onnellisina, iloisina, täynnä kotimatkan seikkailujännitystä — sitä
sinertävää valoa, joka virtailee niitten kasvoista, joiden kuolinhetki
on lähellä, ja jonka merkitystä ja viitteitä hän ei vielä silloin ollut
oppinut selittämään.
Henkimaailman näkymättömät vallat olivat jälleen vetäneet taikapiirinsä
Eurydike Bergin ympärille, ja aavistusten siivillä vaelsi hänen
sielunsa huimaavissa etäisyyksissä niissä valtakunnissa, joihin ei
kukaan vihkimätön pääse tunkeutumaan, ja josta ei mikään valokuvauskone
ole ottanut kuvia, niissä salaperäisissä maailmoissa, jotka —
jos ne paljastettaisiin tukkukauppias Engvallille ja kamariherra
Björnsköldille — saisivat heidän raukkamaiset ja petolliset sydämensä
kauhusta pakahtumaan.
Mutta tämän valkoisen, leijailevan ilmapiirin läpi, aivan kuten
lähestyvät ne vieraat äänet, jotka äkkiä saattaa kuulla sumun
läpi lähellään pelästyttävän todellisina ja kuitenkin niin
aavemaisen outoina, kuuli Eurydike Berg hätkähtäen, ikäänkuin
olisi hänet herätetty yöllisestä kauhununesta, pikku Emma
Wigelstjernan nokkaviisaan, kuivan ja puumaisen äänen, joka yhä yhtä
järjestelmällisesti askarteli sunnuntairetkikysymyksen suunnitteluissa
ja järjestelyissä:
— Ja mehän voimme juoda kahvia Morilla, kukkulalla, jos otamme
kahvileipää mukaamme — niin, kukin itselleen tietysti.
Eurydike oli äkkiä noussut ja hänelle ominaisella tavalla odottamatta
sanonut hyvää yötä ja suudellut poskelle ja rientänyt pois saadakseen
yksinäisyydessä huoneessaan taistella hädän ja uskon hengellisiä
taisteluita. Mutta toiset vanhat naiset katsoivat ihmettelemättä ja
kyselemättä hänen lähtöään. Hehän tiesivät mistä oli kysymys, ja
kainoin ja hienotunteisin silmin he seurasivat hänen askeleitaan, ja
heidän sydämestään lähti hellyyden ja osanoton virtoja pakenevan pikku
olennon jälkeen.
»Katso, ilta joutuu ja valo sammuu ja yön varjot levenevät ja lintu
pakenee pesäänsä.»
He tiesivät, että heidän sisarellaan oli jälleen salaperäinen
koettelemuksen hetkensä — että menneisyyden varjot olivat nousseet
hänen sydämensä salakammioista — että lastenkädet tarttuivat hänen
käsiinsä — että tuntemattomien ja näkymättömien äänet kaikuivat hänen
korvissaan. Marie-Louise Almgrenin kirkkaan sinisiin silmiin kohosi
lempeimmän ja jaloimman hellyyden kyynelsumu, ja Rosalie Pistolschiöld
nosti raskaan imperaattorinpäänsä ylpeän päättäväisesti: näitäkin
vihollisia vastaan olen taisteleva, Eurydiken surunkin olen voittava
— ja pikku Emma Wigelstjerna, jonka aina täytyi puhua, antoi hänkin
kaiken, mitä hänen sydämensä saattoi antaa:
— Oli kaikessa tapauksessa sangen ikävää, että se tuli juuri minun
syntymäpäivänäni.
Eurydike Berg vietti vainajiensa ja Jumalan juhlaa.
Hän oli sytyttänyt seinäkynttelikköjen kynttilät suuren, norsunluisen
ristiinnaulitunkuvan alle takimmaisen seinäsohvan yläpuolelle ja
pienen hopeisen ristiinnaulitunkuvan alle vuoteen yläpuolelle; ja
hänen liikkuessaan hiljaa edestakaisin suuressa, avarassa huoneessa
lepatti neljä kynttilänliekkiä hiljaa ylös ja alas vedossa, ja valot
ja varjot ilakoivat omituisen mielikuvituksellisesti huonekaluilla
ja oviverhoilla. Isot, mustat kaapit loistivat salaperäisen tummina
ja synkkinä salaperäisten ruumisarkkujen lailla, jotka kätkivät
tuntemattomia kuolleita, samalla kun haaveelliset satueläimet olivat
äkkiä liikkuvinaan ja nousevinaan verhojen itämaisesta haavemaailmasta,
kuin nousisivat ja keinuilisivat kuolleet ruumiit edestakaisin
laineissa.
Vain Kristuskuvat loistivat järkkymättömän kirkkaina ja rauhallisina
kaiken tämän epävarman, hämärän ja käsittämättömän yläpuolella
— voitonmerkkeinä ja muistuttajina Jumalan iäisestä herruudesta
yli sumujen ja varjojen maailman. Ja Eurydike Bergin pelästyneet
ja levottomat silmät etsivät niitä yhä uudelleen ja uudelleen
pidätetyn tuskaisina, liukuessaan raskaitten, harvinaisten, muistojen
kyllästämien esineittensä keskellä.
Miksi hän suri, miksi hän tuskitteli, miksi hänen henkensä oli
murheellinen kuolemaan asti?
Olihan hän Kristuksen morsian ja Hänen omaisuuttaan, Herran nöyrä
palvelijatar?
Kyllä — kyllä — Kristuksen morsian hän oli. Olihan hänellä pienessä,
rinnallaan olevassa ristissä sinetti ja näkyvä merkki yhteydestään
Vapahtajan kanssa, muistutus Hänen iäisestä, tutkimattomasta
rakkaudestaan, tietoisuus siitä, että Hän hänenkin tähtensä on kärsinyt
viattoman uhrikuolemansa — että hänenkin syntinsä olivat hänen
sydämestään poisnostetut, poispyyhkäistyt, anteeksiannetut ja unohdetut
jumalallisen rakkauden äärettömässä meressä.
Hän näki äkkiä edessään äitinsä pienessä tyttökammiossaan
Ramsjöbergissä, näki rajattoman syvän, tuskantäyteisen rakkauden äidin
raskasmielisissä, vakavissa silmissä.
Ingeborg Stellenius, o.s. Ehrencreutz, oli ollut vanhan ruotsalaisen
tehtaanomistaja- ja virkamiessuvun viimeinen, jossa suvussa
mystilliset taipumukset olivat kulkeneet perintönä hienostuneina
useampien sukupolvien hengellisten tutkistelujen ja sielullisen
puhdistuselämän kautta — hollantilaisen pietismin sekä katolilaisen
ja herrnhutilaisen hurskauselämän vaikutusten alaisena — he olivat
spontanisen sacré-coeur-kultin [sacré-coeur-kultti = katolilaisen
kirkon parissa harjoitettu Jeesuksen Pyhän Sydämen palvonta. (Suom.
muist.)] vaistomaisia harjoittajia ja tunnustajia, kultin, joka ehkä on
todella mystillisten luonteitten syvin alkujuuri ja kaikkea elävöittävä
lähde — se Herran valitsema ja merkitsemä suku, joka urheisiin ja
palaviin sydämiinsä oli vastaanottanut taivaallisten ihmeitten
armolahjat ja autuuden maallisen elämän pakeneviksi ja häviäviksi
vuosiksi. — He olivat olleet haltioitumisen ja hurmion valittuja, ja he
olivat päiväkirjoihin ja läpi miespolvien talletettuihin muistelmiin
jälkeenjääneilleen ja seuraajilleen koonneet ja heihin istuttaneet
tietojen aarteen salatuista asioista ja taivaan merkeistä, joka aarre
oli uskollisissa sydämissä pitänyt mystiikan ja hurmion pyhän liekin
palavana läpi miespolvien.
Eurydike Berg ei muistanut, ei ajatellut, eikä ymmärtänyt, että koko
tämä aarre oli hävinnyt Ramsjöbergin häviössä, että päiväkirjanlehdet
ja muistelmat, jotka todistavat valittujen sydänten tuskasta ja
riemusta Iäisen läheisyydessä, nyt lahoavat ja murenevat heitettyinä
johonkin romusoppeen tai ullakonkomeroon, elleivät ne jo olleet
paiskatut rikkatunkiolle tai lantakasalle tai vuosien harhamatkojen
ja häpeän jälkeen päätyneet jonkun kylmän, välinpitämättömän ja
ymmärtämättömän kokeilijan hyllyille.
Ehkäpä hän sentään sydämessään tiesi ja ymmärsi, että Iäinen ja
Kaikkivoipa Herra oli ottanut armonsa pois valituilta, siksi että he
huolimatta kaikesta eivät olleet asianmukaisesti vaalineet pyhää tulta
tai siksi, että Hän tutkimattomassa viisaudessaan oli tahtonut koetella
hänen voimiansa ja uskollisuuttansa.
Nyt hän näki vain äidin seisovan edessään Ramsjöbergin neitsytkammiossa.
Eurydike oli viisitoista-vuotias ja oli aamupäivällä ensi kertaa
käynyt Herran pyhällä ehtoollisella Ramsjöbergin tehtaan kirkossa.
Vieläkin hän näki lehvillä koristetun, juhlallisen kirkon, jonka täytti
juhlapukuinen tehtaan henkilökunta, kun hän isän ja äidin välissä
alttarin ääressä yksin vastaanotti sinetin ja merkin Vapahtajamme
rakkaudesta maallisiin syntisiin.
Se oli ollut juhlallista, ihmeellistä, epätodellista, mutta mikään
todella syvä tietoisuus pyhän toimituksen merkityksestä ei ollut
vallannut häntä, Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen ei ollut
ollut hänelle mikään todellinen hengellinen elämys.
Se oli ollut juhlallista, kaunista ja erikoista, mutta hänen
neitseellinen tytönsielunsa ei ollut värissyt eikä sulautunut yhteen
jumalallisen yljän kanssa.
Mutta nyt seisoi äiti hänen edessään pitäen kädessään pientä,
kallisarvoista ja erikoisen kauniisti siselöityä ristiä, jonka
Eurydike, niinkauan kuin hänen silmänsä olivat tästä maailmasta jotakin
nähneet, oli nähnyt äidin kaulalla pyhinä ja arkipäivinä.
Eurydikehan tunsi sen koko tarinan.
Sen hienon, palmikoidun, mustan hiusketjun, jossa se riippui,
oli hänen äidinisänsä isänisän äiti punonut omista hiuksistaan,
ja pienen ristin voi aukaista ja sen pyhäinjäännöskätköissä oli
kolmen Ehrencreutz-sukupolven hiussuortuvia hänen isänsä ja äitinsä
suortuvain rinnalla — pari haurasta, hienoa hiussuortuvaa kustakin
— harvinaisia jäännöksiä ammoin kuolleista, salaperäisiä amuletteja
ja merkkejä rakkaudesta, joka on tahtonut iäti kestää — ikuisia
muistutuksia siitä, että kuolleitten katseet ja ajatukset seurasivat
eläviä siitä taivaasta, jonne Jumala, Armahtavainen, Rakastava,
Anteeksiantava on kohottanut heidät rajattomassa armossaan — ja tämän
kaiken vertauskuvana ja ilmauksena kahdeksan paria hauraita, hienoja
hiussuortuvia pantuna hopearistin pyhäinjäännöskätköön.
Kuinka outoa ja vaikeata onkaan meidän ihmislapsiparkojen maisella
kielellä ymmärrettävästi ilmaista sydämemme syvimpiä ja iäisimpiä
tunteita!
Mutta nyt seisoi Ingeborg Stellenius tyttärensä edessä hopearisti ja
ketju kädessään:
— Rakas, pieni, oma, lapseni — tahdon, että sinä nyt jo kannat
ristiämme — tahdon, että sinä tästä päivästä alkaen kokonaan käsität
ja tunnet, että olet antanut sydämesi Hänelle, joka ei milloinkaan
väsy rakastamaan, joka ei milloinkaan väsy anteeksiantamaan, joka
ei milloinkaan ole uskoton, joka ei milloinkaan unohda, joka ei
milloinkaan petä —. Hän, joka seisoo rinnallamme vaikeimpana
hetkenämme, kun kaikki muut ovat pettäneet — Hän, maailman Vertavuotava
Sydän — heikkojen, heikkojen sydäntemme väkevä ja voimallinen Ylkä.
Ingeborg Stelleniuksen silmät olivat kyynelissä. Hän kehoitti tytärtään
aukaisemaan pukunsa ylimmät napit ja kiinnitti vapisevin käsin ketjun
hänen kaulaansa:
— Muista, ettet milloinkaan saa erota tästä — et milloinkaan! — Et
milloinkaan!
Mutta hopearistin äkkiä kylmänä liukuessa Eurydiken rinnalle, murtui
jotakin hänen sydämessään, ja tuntui kuin hehkuva rauta olisi polttanut
häntä rintaan ja oli kuin olisi suloisen tulen virta samassa virrannut
tästä kohdasta koko hänen olemukseensa, hänen ruumiiseensa ja hänen
sieluunsa.
Hillittömästi, hurjasti itkien hän oli heittäytynyt äitinsä syliin, ja
ihmeellinen hyökyaalto oli nostanut ja kantanut ja tuudittanut häntä,
ja hän oli äkillisesti, salamankaltaisesti aavistanut, tuntenut ja
ymmärtänyt sen selittämättömän, ihmeellisen, käsittämättömän, joka on
arvoitus ja salaisuus maailman lapsille, yhtymisen Jumalan kanssa:
»Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, hän pysyy minussa ja minä
hänessä.»
»Ystäväni on minun ja minä olen hänen.»
Kuinka ihmeellisen käsittämättöminä olivatkaan päivän tunnit kiitäneet
sen hetken jälkeen. Kaukana — poissa — avaruuksissa, joista hän ei
koskaan ollut uneksinutkaan, oli hän liidellyt — untuvankevyenä,
kirkastettuna — säteenä miljaardien säteitten joukossa siinä
auringossa, joka on Isän Jumalan rakastavat ja loistavat kasvot.
Ja kuinka hän olikaan lopun päivää kaivannut vain iltaa ja
yksinäisyyttä saadakseen pienessä neitsytkammiossaan nähdä itsensä
kuvastimessa, saadakseen kuvastimessa nähdä Ristin ja Vapahtajan kuvan
omalla rinnallaan.
Kuvastimen eteen oli hän sitten jäänyt tuntikausiksi, vain katsomistaan
katsonut Vapahtajansa kuvaa, joka oli hänen rinnallaan kuin lapsi: —
hänen huomaansa oli uskottu jotakin sanomattoman kallisarvoista — hänen
ruumiinsa ja sielunsa kantoi kaikessa salaisuudessa kunniamerkkiä,
kaikkia arvoja arvokkaampaa. Salaperäisen hellyyden, aran antaumuksen,
palavan, hämärän rakkauden tunne oli täyttänyt hänen olemuksensa
ääriään myöten, ja hän olisi tahtonut vuodattaa koko olentonsa,
koko ruumiinsa ja sielunsa sanomattomiin kyyneliin; ja hän oli
nostanut Ristin huulilleen ja suudellut sitä uudelleen ja uudelleen —
salaperäinen sielun yhdistymiskohtaus Kristuksen kanssa.
Kuuliaisuuden, alistuvaisuuden, tahdonkuolettamisen, antautumisen
värisevä, kuvaamaton autuus oli vallannut hänet, tunkeutuen hänen
olentonsa joka poimun, joka säikeen läpi:
— Morsian olen, Jeesuksen Kristuksen morsian ja Hänen omaisuuttaan!
Hän oli langennut polvilleen lattialle, kuin näkymättömien käsien
paiskaamana, ja sammaltavin, vapisevin huulin hän oli kuiskailemistaan
kuiskaillut autuaallisimpia sanoja — ihmissielun kauniimpia sanoja —
ilmaisten ihmissielun pyhimmän tuntemuksen:
— Olen morsiamesi, Herra Jeesus Kristus — olen Jeesuksen Kristuksen
morsian — Jeesuksen Kristuksen morsian ja Hänen omansa!
Kuvaamaton, ihmeellinen, arvoituksellinen tunne — vapiseva, värisevä
hurmostila — jonka vain vihitty voi ymmärtää — Ehtoollisen pyhä
täyttymys ihmisolennossa:
Ystäväni on minun ja minä olen hänen!
* * * * *
Suunnattoman isossa, vanhassa huoneessa, joka kerran oli ollut maaherra
von Wernerin isän kodin isona salonkina, ja vielä jälkeenpäinkin
loisto- ja juhlahuoneena, jolla tuskin oli monta vertaistaan Tukholman
aatelispalatseissa, seisoi nyt Eurydike Berg, ja ylimaallisen valoisa
loiste kirkasti hänen kasvojaan, joissa silmät paloivat laajenneina ja
suurina salattujen maailmoiden ja menneisyyden näkyjen täyttäminä.
Seinäkello takimmaisessa nurkassa löi yksitoista lyöntiä, mutta
Eurydike kuuli äkkiä niitten takaa vanhan Ramsjöbergin palovartijan
äänen kaiun hänen kulkiessaan joka yö kautta vuoden rakennusten ympäri
ja toitottaessaan jokaisen tunnin kulumisen isännöitsijän asunnon
portailta; ja jokaista tuntimäärän torventoitotusta seurasi aina
virrenvärssy, jonka vanha Battram käheällä, rämisevällä äänellään
lauloi:
»Kello yksitoista lyö.
Täytä, Herra, armos työ!
Hetkell' yhdennellätoista
tulin Mestarini luo.
Anna laupeutes loistaa,
täysi palkka mulle suo!»
Eurydike hyräili hiljaa itsekseen vielä joitakin yötuntien säkeistöjä,
ja oli kuin olisi hän niiden läpi kuullut kosken kohinan, puiston
ikivanhojen lehtipuiden suhinan ja iäkkään yövartijan raskaat, hitaat,
öiset askelet. Olihan hänellä lapsena ollut se varma tunne, että
vanha Battram ei hoitanut vain Jumalan antamaa suojelijan tehtävää
Ramsjöbergissä, vaan että hän myös jollakin tutkimattomalla tavalla
otti huostaansa heidän rukouksensa yöllä jättääkseen ne aamulla
Meidän Herrallemme kuten hän jätti tiedonannon yön tapahtumista
isännöitsijälle tehtaan konttoriin.
»Yks lyö kello, ilmoittain,
että yksin minä vain
yössä hiljaisessa kohtaan
maailmojen Jumalan.
Oi, suo äänes mua johtaa
tielle tahtos oikean!
Kello kolme lyö, ja tää
hetki mulle selvittää:
Vaikk' en näe pohjaan asti
tämän ihmeen syvyyteen,
uskoa saan hartahasti
Herraan Kolmiyhteiseen.»
Aalto aallon jälkeen kohosi ja vyöryi esiin menneisyyden merestä ja
täytti huoneen todellisuudellaan, äänillään ja olennoillaan, ja muistot
tarttuivat Eurydiken käteen ja veivät hänet pois Malmberginkadun
neljästä. Ja hän oli jälleen pieni tyttölapsi Ramsjöbergissä suurine,
palavine silmineen ja hentoine, huojuvine vartaloineen, tyttölapsi,
joka kiiti kaikkialla joustavana kuin naarashirvi — nopsana, kevyenä
— tavoittamattomana, saavuttamattomana — kaikkien rakastamana, eikä
kenenkään vihaamana — alati näkymättömiä etsien ja löytäen — Isän
Jumalan ja hänen enkeliensä suojatti.
Sillä se mitä hän etsi ja löysi ja tavoitteli koskesta, puistosta,
tehtaalta, metsistä, työmiesten parista, vuokraajien ja torpparien
parista, oli yhtä ja samaa, Jumalaa, joka oli siellä kaikkialla: isä,
veli, ystävä ja leikkitoveri.
Tässä sukuketjun viimeisessä renkaassa oli monien salaperäisesti
armoitettujen sukupolvien oma kaipuu ikäänkuin päättynyt ja täyttynyt:
hän oli solki, joka on taottu heidän kautta sukupolvien kertyneistä
hengellisistä kalleuksistaan ja aarteistaan. Jumala oli ollut ilma,
jota hän hengitti, rytmi veressä, loiste silmässä, auringonjuovan
kisailu lehvikön lomassa, vaahto, joka säihkyi kosken yllä. Hän oli
varoittanut ja kehoittanut moukarien jymisevillä äänillä, uhkaillut
uunien ja palkeitten hehkuvan punaisilla liekeillä, riemuinnut ja
siunannut puiston lintujen laululla ja vaahteran latvoissa suhisevalla
kesätuulella.
Eurydike ei voinut muistaa ainoatakaan leikkiä, kaipausta, surua, iloa,
ei ainoatakaan kuvaa lapsuutensa ilojentarhasta, jossa ei Jumalan
rakkaus olisi loistanut ja kaikkea kirkastanut. Sitä taustaa vastaan
erottautuivat kaikki hänen muistokuvansa kuin vanhojen taulujen
pyhimyskuvat syvää kultataustaa vastaan.
Kaikki oli ollut loistavan tasaista iloa, ei minkäänlaista ihmettä —
kaikki vain niin luonnollista ja yksinkertaista, niin arkisen selvää,
ettei se milloinkaan ollut antanut aihetta varsinaiseen mietiskelyyn —
elämää Jumalan ilossa ilman todellista synnintietoisuutta, ilman syvän
syyllisyydentunnon hätää ja katumusta.
Hän oli istunut vanhan Battramin rinnalla tehdasyhteiskunnan
epäiltyjen, paheksittujen ja puoleksi vainottujen »lukijain» parissa,
heidän kokoontuessaan jossakin tuvassa talvisin tai jossakin
kaukaisella metsäaukeamalla kesäisin — tiheästi yhteensulloutuneina,
virallisen vainon ahdistamina ja kuitenkin riemuitsevan ylpeinä
valittujen osastaan — osasta, joka olisi voinut käydä sata kertaa
kovemmaksi, ellei Jumala ihmeellisessä armossaan olisi sallinut Hänen
Armonsa Ramsjöbergissä kaikessa salaisuudessa ojentaa suojelevan
kätensä heidän ylitseen, niin että nimismies ei nähnyt eikä kirkkoherra
kuullut, kun kokoontunut joukko lauloi raskain, syvin äänin, joiden
joukossa saattoi Eurydikenkin kirkas sopraano kaikua:
»Mä sydämessä Kristus ja sauva kädessäin
läpi vihollismaan käyn kotia päin.
Jos on vaikea tie, ah, pitkä ei se lie
kun riemulaulut kulkua eespäin vie.
Kaikk' esteet ja kahleet vihollismaan
saa Juudaan Leijona kirpoamaan.»
Mutta sama kirkas tytönääni oli yhtä hartaasti laulanut mukana
tehtaankirkon päiväjumalanpalveluksissa, jolloin hän mieluimmin oli
hiipinyt johonkin penkkiin pitäjän talonpoikaisvaimojen joukkoon,
joiden kesken mielellään annettiin sokeritoppapalasen kiertää
jumalanpalveluksen aikana, josta mukaantuodusta herkkupalasta jokainen
vuorostaan puraisi itselleen murusen, hartauden siitä hituistakaan
vähenemättä tai laimenematta, lukkarin alkaessa:
Valo haudalla koittaa:
Hän noussut on!
Hän elää, hän voittaa,
oi, autuus verraton!
Hänen koko lapsuutensahan oli ollut yhtä ainoata virrenveisuun ja
rukousten värähtelevää säveltä, olihan kuin äiti olisi koonnut luokseen
kaiken sen hurskauden, mitä hurskaitten ja Jumalaan uskovien ihmisten
parissa oli saatavissa!
Mademoiselle Bertheltä, ranskalaiselta kotiopettajattarelta, hän oli
oppinut ristinmerkin salaperäisen ilon ja turvallisen loihdun. Hämärinä
ja sekavina säilytti hän mielessään lukemattomien ranskalaisten
hurskaitten pienten lastenlaulujen kaikuja, hämärinä ja epäselvinä
tosin: ei yhteenkuuluvina säkeinä ja sävelinä, vaan alati elävänä
lauluaarteena, niinkuin hän aina kuuli villimehiläistenkin suhinan
ja surinan ensimmäisten kevätpäivien ilossa vastapuhjenneitten
vaahterain tuhansissa hunajatuoksuisissa kukkatertuissa — sävelten
kuorona — sointujen kaikuna, joka oli ikäänkuin hänen tyttövuosiensa
uskonnollisen elämän taustana ja kaikupohjana, kuten villimehiläisten
kuoro vaahterainlatvoissa, oli pohjasävelenä hänen tunteissaan ja
muistoissaan Ramsjöbergin keväistä:
»Je suis une biche harassée,
Qui cherche l'eau avec ardeur:
La main du chasseur m'a blessée;
Son dard a percé jusqi'au coeur.»
Sitten oli englantilainen kotiopettajatar, miss Roberts, seurannut
ranskalaista, ja the little Eurydike oli oppinut:
»Hearken to the solemn voice,
The awful midnight cry!
Waiting souls rejoice, rejoice,
And feel the Bridegroom nigh.»
Ja omituisen iloittelevan, miltei tanssiin houkuttelevan:
»My soul, don't delay,
Christ calls thee away:
Rise Follow thy Saviour, and bless the glad day!
No mortal doth know
What He can bestow: