Täysi kevät oli tullut kaupunkiin. Väkevästi ja kiihoittavasti
tuoksuivat puistojen koivunlehdet, tuomet kukkivat ja sireenien
nuput paisuivat, ja Nelosen pihalla kävi juustojen ja sillitynnyrien
tuoksu aavistamattoman väkeväksi suljetussa ja jäisessä horrostilassa
vietetyn talven jälkeen. Rankaisematta ja huomaamatta. Sillä
naapuritalojen hienot perheet olivat jo jättäneet kaupungin köyhemmän
ja yksinkertaisemman väestön yksinvaltaan, ja hienojen asuntojen
ikkunat loistivat valkeiksi kiduttuina ja poistyöntävinä, tuoksusta ja
auringosta, löyhkästä ja kuumuudesta välinpitämättöminä.
Pistooli jyrisi varhain ja myöhään, pamautellen moitteitaan ja
kysymyksiään Engvallin kirjanpitäjälle ja Nelosen molemmille ajureille:
Miksi haisivat juustot — oliko silli todella niin mätää, että sen
täytyi löyhkätä — eivätkö he pelänneet Jumalaa eikä terveyslautakuntaa
vai oliko heidän nenänsä yhtä tylstynyt kuin heidän sydämensäkin?
Mutta ajureilla, Nybergillä ja Olssonilla ei ollut mitään osuutta
ruokatavarakauppias Engvallin suitsutukseen ja pyhäänsavuun, ja eivätkö
juustot ja sillitynnyrit haisisi, kun tuli lämmin, missä hitossa ne
sitten saisivat haista — aivan oikea, mutta Pistoolille outo käsitys
sillitynnyrien ja juustojen maallisista oikeuksista.
Olihan täysi ja huoleton kevät jo tullut, ja maailma ja sen asujamet
välittivät vähemmän kuin koskaan Nelosen neideistä, heidän tuumistaan
ja oloistaan.
Nyberg lauloi ja Olsson vihelsi ja juustot ja sillitynnyrit antoivat
tuoksujensa nousta yhä sakeampina ja tuntuvimpina sinistä taivasta
kohden yli Nelosen muurien. Kevät ja lämmin olivat todenteolla
vallanneet kaupungin. Veri kiersi kevyempänä ja kuumempana ihmisten
suonissa, ja joka ilta kohtasi Pistooli suuressa porttiholvissa
pienen ryhmän koreasti puettuja hameniekkoja, jotka äänekkäästi
pohtivat asioitaan ja ohjasivat kulkunsa ulos Nelosen hätäsatamasta
rohkeiden merirosvojen lailla ryöstääkseen huolettomasti ja rikkaasti
kuormitettujen alusten muodostamaa katuvirran saalista.
Pistoolin ylväät silmäykset ja kovat hallitsijaneleet saivat heidät
tosin aina hetkiseksi pakosalle, mutta Olsson ja Nyberg eivät olleet
tunteettomat heidän naiselliselle sulolleen, ja kaupungin peittyessä
hämärään, saattoi toisinaan nähdä heidän liehuvien hattujensa suurten
perhosten lailla häälyvän ajurien hevosten ympärillä, tai saattoi —
oi, kauhistusta, häpeää ja inhoa — suorastaan nähdä heidän pujahtavan
talliin, josta kuuli heidän ikäänkuin hivelevän, kainostelemattoman
naurunsa kohoavan taivasta kohden aivan kuin kaupungin ulkopuolella
linnunlaulu nousi ja laski kevään suuressa rakkauden hurmiossa.
Pikku Emma Wigelstjernaahan juuri olisi pihailma eniten kiusannut,
mutta pikku Emmaa askarruttivat liiaksi valmistuspuuhat hänelle
kalenterivuoden tärkeintä päivää varten — 14. päivää kesäkuuta,
jolloin Herramme kerran oli ilahduttanut kauppaneuvosta sillä
pienellä enkelinkuvalla, joka lopuksi päätyi Nelosen kyyhkyslakkaan
— joten hänelle ei oikeastaan jäänyt aikaa kauempaa harmitellakseen
sillitynnyrien ja juustojen lähentelevää nenäkkyyttä.
Ja Rosalie Pistolschiöld jäi lopulta istumaan kahteen kadunpuoleiseen
huoneeseensa — Raamattu avattuna ikkunalaudalla ja katseittensa
silloin tällöin harhaillessa kadulle, jossa näki turhuuden katoavaisia
kohtauksia. Hän saattoi joskus lausua äänekkäästi Raamatun sanoja
vaimentaakseen kadulta tulevat äänet ja melun kääntäessään hitaasti
sivuja vanhassa Pistolschiöldien perheraamatussa, kirjassa, joka hänen
isänsä elinaikana oli ollut ylijuhlamenojenohjaajan kodin harvoja
pölyttyneitä esineitä.
Maailma on aina tukala köyhille ja yksinäisille, mutta voi olla
sinisiä, helmenhohtoisia kevätiltoja, jolloin olemassaolo tulee aivan
erikoisen pimeäksi ja raskaaksi yksinäiselle ja vanhalle hienolle
naiselle.
Emma Wigelstjernalle merkitsi kevät vain sitä, että lähestyttiin 14.
päivää kesäkuuta — vuoden merkitsevintä ja tärkeintä päivää — päivää,
jonka ympärillä hänen ja niinmuodoin myös koko maailman olemassaolo
pyöri. Se oli päivä, jolloin Emma sai parhaimman tilaisuuden osoittaa
sitä puolta, jossa hän oli kanssasisartaan Nelosessa niin äärettömän
paljon etevämpi — sitä ainoata, mutta sangen merkityksellistä puolta —
rahaa. Niihin pikku eriin verrattuina, joilla Rosalie Pistolschiöld,
Marie-Louise Almgren ja Eurydike Berg elivät tai oikeammin, joiden
avulla he pääsivät nälkään kuolemasta, olivat pikku Emman korot
keisarillinen eläkeraha, mahdollisuuksista rikas kuin Golkondan
aarrekammio.
Kesäkuun 14. oli hänen toiveittensa päivä — hänen kruunauspäivänsä,
jolloin hän näytti mahtiaan ja ihanuuttaan kaikelle kansalle ja salli
itseään palvottavan kuin yhtä Mammona-jumalan valittua. Ja kukapa
niistä naisista, jotka muodostivat hänen maailmansa ja ympäristönsä, ei
olisi iloisella jännityksellä odottanut juuri tätä päivää.
Oli kolme vanhaa Brelin-nimistä neitiä Grevturekadun 53:n
piharakennuksen alimmasta kerroksesta; näistä neideistä kaksi oli
kaksoissisaria ja he sairastivat jotakin omituista norsutautia, joka
pani heidät tallustelemaan eteenpäin maailmassa niin turvonnein ja
paksuin jaloin, etteivät he näyttäytyneet 53:n pihamaan ulkopuolella
muulloin kuin kirkossa jouluaattona ja pikku Emman luona kesäkuun 14.
päivänä.
Ja oli leskirouva Silfverstååhl ja leskirouva Almgren —
säätyläisnainen, vanhan Ludvig Almgrenin leski, Ludvig Almgrenin, joka
oikeusneuvoksen poismenon jälkeen oli ollut jonkinmoisena kanslistina
ja sihteerinä tuomari Burmeisterilla Linköpingissä ja oli nyt kuollut
— ja oli pieni, herttainen Beate-Jacqueline Bentzelstjerna ja pieni,
kiltti Marianne von Reier ja pieni, suloinen Rosa Furuhjelm, jotka
viimeksimainitut kolme »pientä» asuivat kahden huoneen ja keittiön
huoneistossa Sibyllankadulla.
Oli leskikreivitär Lagerberg, o.s. Gnospelius, patteriston komisario
Gottlannin tykistössä, kreivi Julius Achilles Lagerbergin leski. Kreivi
oli ollut kreivillisen suvun päämies ennen isänsä orpanan pojanpoikaa,
nykyistä päämiestä kreivi ja kenraali Sveniä, josta leskikreivitär
Sara Lagerberg, o.s. Gnospelius, aina käytti nimitystä »minun rakas
veljenpoikani kenraali Sven», ja josta hän luottamuksessa kertoi
kaikkia niitä kaskuja, joita sanomalehdet jo lukemattomia kertoja
olivat märehtineet, ja joita kenraali Sven nyt oli uskonut hänelle:
»ja tietääkö minun ihastuttava Sara-tätini, että silloin minä iskin
takaisin».
Ja oli kaksi pientä, kultaista tyttöä, Ihre-nimeltään, josta nuorin
oli kuudenkymmenenkuuden-vuotias ja siinä määrin kierosilmäinen, että
silmistä näkyi miltei vain valkuaiset; ja tästä syystä sanoi oppinut ja
pahankurinen Marie-Louise Almgren häntä tanssivaksi dervishiksi.
Mutta oli myös joitakin naisia, joiden paikka maailmassa oli
vielä auringon puolella ja vallassaolevien parissa — vanhoja
seurustelutovereita kauppaneuvoksen päiviltä; ja heidän joukossaan oli
tähtenä tähtien parissa komentajanrouva Diedrichs, o.s. von Blessigh,
jonka poika oli meripuolustusministeriön toimistopäällikkö, ja joka
rouva antoi 14. päivän kahvikekkereille vallan erikoisen loisteen ja
pyhyyden sen mahdin ja vaikutusvallan ja suurten suhteittensa suoman
ylhäisen ilmapiirin kautta, jota hän levitti Emma Wigelstjernan
itäintialaisten kahvikuppien ja suorastaan ummehtuneitten herkkujen
pariin.
Sillä — se on tosiasia, jota ei voi salata — kaikilla Emma
Wigelstjernan kokoonhaalituilla makeisilla oli onneton kaapinmaku.
Pikkuviekkaalla säästäväisyydellä, joka oli hänelle ominaista, ja
järjestelmällisellä muodollisuudella, jonka hän oli perinyt monilta
virkamies-esi-isä-polvilta, kokosi pikku Emma läpi vuoden herkkuja
syntymäpäiväjuhlaansa varten, kuten muurahainen kokoaa varastoja pitkää
talvea ja herttaiset neitoset kapioitaan varten.
Missä ikinä vain oli loppuunmyynti, Percy Luckilla tai Arvid
Nordqvistillä tai Juliuksella tai Björklundilla, kohta oli Emma
siellä ja osti — laatikollisia taateleita ja marmelaadeja, joissa
sokeri oli hyytynyt kivenkovaksi liiduksi — hillotölkkejä, joiden
sisällys oli niin vanhaa ja kovettunutta, että mikäli se ei itsestään
hajonnut palasiin, sitä saattoi hedelmäveitsellä leikata — risaisia
konvehteja, joita joulunpyhäin jälkeen oli loppuunmyyty — suklaisia
ja sokerisia pääsiäismunia, joita syksyllä vielä oli ollut jäljellä
jonkin syrjäkadun sokerileipurin näyteikkunassa ja jotka huokeasta
hinnasta olivat joutuneet pienen, uutteran ja vaatimattoman Emman
kokoelmiin — kaiken, kaiken työnsi hän vuoden varrella kaappeihinsa
ja lipastoihinsa, voidakseen levittää ne esille ihailevien silmien
nähtäväksi kesäkuun 14. päivänä — ja se mitä ei syöty tai pistetty
käsilaukkuihin ja taskuihin, koottiin yhtä huolellisesti kuin konsanaan
tähteet viidentuhannen miehen ravitsemisen jälkeen — ja kätkettiin
seuraavaa syntymäpäivää varten.
Tällä ei suinkaan tarkoiteta, ettei pikku Emma monina arkipäivinä
maistellut säästettyjä makeisiaan, mutta hän käsitteli niitä kuin
kaappijuoppo pulloaan tai saituri aarteitaan — salavihkaa — kuin
varkain varatun kohtauksen kiireellisellä himolla ja salatun irstailun
häpeilevällä säikkyväisyydellä.
Sitäpaitsi liittynee siihen vielä jotakin voitonhimoisen myllärin
tavasta verottaa asiakkaittensa jauhosäkkejä.
Ensimmäisenä syntymäpäivänä, jonka pikku Emma vietti Nelosessa, oli
tämä hänen viimeksimainittu tapansa aiheuttanut sangen kiusallisen
ja katkeran kohtauksen Rosalie Pistolschiöldin häikäilemättömän
terävänäköisyyden ja hänen vielä vereksen vihansa takia vastatullutta
tungettelijaa kohtaan.
Iso, kidesokerinen pääsiäismuna, jonka toisessa päässä olevan pyöreän
lasin läpi näki arkadiamaisen maiseman, pyörötemppelin ja kauniita
paperipaimenia ja -paimenittaria, ja jonka rakeisella pinnalla oli
vielä pölyä syöpyneenä puolen vuoden näyteikkunassa sijaitsemisen
jälkeen, oli ollut juhlan ihastuttavimpana silmänruokana.
Huomatessaan pohjapuolen liian leveäksi ja tasaiseksi tavallisen
pääsiäismunan pohjaksi oli Rosalie levollisesti nostanut sen ylös ja
havainnut alapuolen arvoituksellisen reiälliseksi ja samannäköiseksi
kuin sulanut ja jälleen jäätynyt jää näyttää.
— Tätä munaa olet varmaan paljon nuoleskellut, pikku Emma, ennenkuin
se on voinut seisoa näin tanakasti — oli Pistoolin laukaus ohimoon
kuulunut — sinähän olet taitavampi kuin Kolumbus, lapsukaiseni!
Mutta nyt oli kesäkuun 14. päivän aamu vuonna 1897 valjennut. Emma
Wigelstjerna oli herännyt, kun hänelle tuotiin vuoteeseen kahvia,
jonka Marie-Louise Almgren oli keittänyt, ja suuri sahramirinkilä,
jonka Rosalie Pistolschiöld oli tilannut ja noutanut Lindströmin
sokerileipomosta ja jonka keskelle Eurydike Berg oli pannut laatimansa
ja kaunokirjoituksellisesti puhtaaksikirjoittamansa omistusrunon
syntymäpäivälapselle:
täy Niin pian vuodet vierii, Emma kulta,
jo viidesseitsemättä loppui sulta.
Tää koti kauan tahtois pitää sun,
siks kunnes kodin uuden, siunatun
saat maisen talven jälkeen kerran
sa ikikevään maassa, luona Herran.
Ei siellä pimeyttä, kyyneleitä,
ja rakkahamme siellä vuottaa meitä,
he, jotka ennen meitä lähti pois,
ett' oikein valmis taivaan koti ois,
kun autuudessa siellä yhdymme
ja rakastaen Herraa kiitämme.
Jonka viimeksimainitun runon johdosta oli langennut runsas ja
asiaankuuluva kyynelsade, vilpittömimpänä kuitenkin tekijättären
itsensä silmistä.
Ja siellä istui nyt pikku Emma pienessä huoneessaan tarjottimet
valmiiksi katettuina ja makeistavarat jo eilisestä esillepantuina —
harmaat hiussuortuvansa käärittyinä Stockholms Dagbladista tehtyihin
papiljotteihin; eikä hänen yöpaitansa ollut aivan moitettoman puhdas;
ja Rosalie Pistolschiöld seisoi silkkiin pukeutuneena ja pitsimyssyssä
kastaen sahramirinkilää, ja Marie-Louise Almgren istui vuoteenreunalla
— huoneen ainoa mahdollinen istuinpaikka, Eurydike Bergin liehuessa
ylt'ympäri — jos nyt voi käyttää sanaa liehua varovaisesta
liukumisesta, johon monet huonekalut pakottivat — liehuessa
kukikkaaseen keltaiseen silkkimekkoon pukeutuneena, kuin mikäkin
perhonen makeislautasten ja -maljojen välillä — ja ilahdutti pikku
Emman kunnianhimoista ja kiitoksenkipeätä sydäntä sanoilla, imelämmillä
kuin hunaja ja varmaan paljon makeammilla kuin kaikki makeiset hänen
ympärillään.
— Kas vain, rakas pikku Emma — miten suurenmoista — miten
suurpiirteistä — mitä herkkuja — sehän on kuin satua.
Ja sovituksen henki täytti pienen huoneen, rakkauden hyvä ja
kaikkivoipa henki, joka tahtoo, ettei lyhyttä, maallista juhlahetkeä
liiaksi himmennettäisi arkiaherruksen harmaalla pölyllä, ja vieläpä
pikku Emmankin kova ja ahne sydän laajeni harvinaiseen hehkuun,
hämärään haluun saada olla itsensäunohtava ja hyvä ja antelias, ja hän
sanoi äkkiä:
— Ota itsellesi pieniä makeisia, Diken, kunhan vain et sekoita maljojen
sisältöä.
Taivaallinen uhraamisen ja hyvänäolemisen halu täytti toisten rikkaat
ja suuret sydämet ääriään myöten hyvyydellä, ja heidän olentonsa
salaisista rikkauksista säteili heijastus Emma Wigelstjernankin
pieneen, naurettavaan päähän, jossa suuri nenä pisti esiin kuin
pienillä sanomalehtipapiljoteilla käärityn bilboquetklot'in varsi.
Marie-Louise Almgren taputti häntä kevyesti poskelle, Pistooli nyökkäsi
juron ystävällisesti ja Eurydike Bergin suuret, ruskeat tropiikkisilmät
täyttyivät äkkiä kyynelillä.
Aavistiko hän ehkä hämärästi — hän oli heidän joukossaan aavistusten ja
unten tytär — että tämä olisi viimeinen kesäkuun 14., jota he saisivat
yhdessä viettää?
Neljän tunnin levottomuuden ja hermostuksen jälkeen, jota lievitti
vain se työ, jonka aiheutti kaikkien maljojen, vatien ja tarjotinten
siirtäminen Marie-Louise Almgrenin toiseen huoneeseen ns. ruokasaliin,
joka tänä päivänä oli pikku Emman kunnia- ja juhlasalonkina, tuli
liikahtamaton kello kuitenkin vihdoin puoli yksi, ja ensimmäinen
eteiskellon soitto oli merkkinä siitä, että iloinen juhla oli alkanut.
Ja kello puoli kahdelta oli suloinen, kultainen, rakastettava, pikku,
kiltti, ihastuttava, hyvä Marianne, toisella nimellä komentajanrouva
Diedrichs, o.s. Blessigh saapunut ja pikku Emman syntymäpäivä oli
jälleen tänäkin vuonna saanut ihastuttavan, hienon ja ihmeellisen
hauskan leiman.
Nythän istui valta, kunnia ja ihanuus virallisen loistavana ja ylväänä
pienten, köyhäin neitien ja leskien parissa ja salli heidän aivan
ilmaiseksi paistattaa itseään auringon paisteessa, jolloin he jälleen
voivat tuntea omaavansa osuuden voimaan ja vaikutusvaltaan:
— Ja sitten sanoi hänen ylhäisyytensä — mutta siviiliosaston päällikkö
arveli — ja sitten sanoi kuningas pojalleni — hänen majesteettinsa
kuningatar oli kyllin ystävällinen kysyäkseen vävyltäni haluaisiko hän
vaihtaa kuukautta Alarik Possen kanssa — hän tahtoi mieluummin saada
vävyni mukaansa kesällä Hookiin.
Ja kaikki vanhat naiset selailivat hengessään aateliskalenteria ja
juoksivat valtiokalenterin nimisarekkeet ristiin rastiin kiireemmin
kuin koulupojat portaissa — ja muistivat henkilöitä — ja tunsivat nimiä
— ja ihmettelivät:
— Minun aikanani oli hän — ja ajatteleppas, että pikku Fredrik Goës on
hovioikeudessa — muistan, kun annoin läimäyksen hänelle — ja ajatteles,
että Karl Leijonhielm on niin vanha, että hänen vuoronsa on päästä
kanslianeuvokseksi — entäs Figge Aspman sitten, joka on eversti — niin,
se on tapahtunut yleisesikunnan kautta — jos hän olisi mennyt oikeata
tietä, olisi hän nyt korkeintaan majuri.
— Oi niin, rakkaani, muistatko häntä — ja, kultaseni, ajatteleppas,
että hän on naimisissa hänen kanssaan — niin, he ovat kuolleet molemmat
— ja tiedätkö, näin hänet eilen kadulla univormupukuisena — ja hän
tunsi minut ja teki kunniaa — voit uskoa, että minua tirkisteltiin,
hänhän oli täydessä juhlapuvussa — no, minähän kohtasin Mariannen vävyn
hoviajopeleissä keskellä Norrbrota ja hän tervehti niin kohteliaasti —
huolimatta siitä, että minulla oli kaksi suurta kääröä käsissäni.
Vain silloin tällöin joku nimi äkkiä kuulosti vieraalta ja
tuntemattomalta. Kukahan se mahtoi olla? Mistähän hän oli? Kenen sukua
hän lienee?
— Kenraali Rydgren — niin, rakkaani, hän ei ole sukua kenellekään —
hän on päässyt sotaministeriksi, vaikka on naimisissa tarjoilijattaren
kanssa.
Mutta komentajanrouva von Diedrichs palautti tasapainon
maailmankaikkeuteen kertomalla kuinka kenraali Rydgren ja kenraali
Hamilton olivat olleet ulkona yhdessä juhlimassa — sillä heillä oli
suuret taipumukset juopotteluun, kortinpeluuseen ja »hummailuun» — ja
lopuksi he olivat aamulla istuneet kuin kanat orrella lauta-aidalla
Kungsholmenilla ja silloin oli Rydgren sanonut Hamiltonille: —
Kuuleppas, mitähän rouvamme sanoisivat jos näkisivät meidät nyt?
— Mutta silloin sanoa tokaisi Hamilton heti: — Rakas veli voi
olla vakuutettu siitä, että minun kreivittärelläni ei ole edes
aavistustakaan veljen olemassaolosta!
Niin, Malcolm Hamilton, hän osasi vastata!
Mutta leskikreivitär Lagerberg o.s. Gnospelius, jolle Diedrichsin
ja von Blesighin tapaiset perheet joka tapauksessa olivat vain
alhaisaatelia, kävi yhä ohuthuulisemmaksi ja punanenäisemmäksi ja
silmiltään harmaammaksi, mitä pitemmälle aika kului, ja lopuksi epäili
hän muun muassa jutun todenperäisyyttä: — Veljenpoikanipa kenraali
Sven ei ole koskaan kertonut sitä minulle — ja hänhän kertoo kaiken
vanhalle, rakkaalle tädilleen.
Mutta sattui niin kiusallisesti, että komentajanrouva Diedrichs oli
pari viikkoa sitten ollut päivällisillä amiraali v. Otterin luona,
jolloin juuri kenraali Sven oli kertonut tarinan hänelle.
Ja leskikreivitär Lagerberg o.s. Gnospelius tuli niin väsyneeksi, että
hänen päähänsä rupesi koskemaan ja hänen täytyi lähteä kotiin lepäämään
hetkiseksi ennen päivällistä — sillä hänhän oli valvonut edellisenä
iltana ent. maaherra von Looberghin luona suurilla illallisilla.
— Kas vain, onko hänellä varoja illallisiin — hänhän sai jättää
maaherranpaikkansa Växjössä siksi että kassoissa oli jotakin vikaa —
hän ei ainakaan pystynyt täyttämään tilitysvelvollisuuksiaan.
Oi, esivalta ei hukkaan miekkaa kanna, ja leskikreivitär Lagerberg,
o.s. Gnospelius, joka edellisenä iltana oli ollut tapaamassa
ulosmennyttä maaherratarta ja juonut lasillisen vettä heidän
eteisessään, menehtyi, katosi ja pysyi poissa, ja rouva komentaja
Diedrichs o.s.v. Blessigh antoi aurinkonsa loistaa vielä parikymmentä
minuuttia ja vetäytyi sitten pois velvollisuutensa täytettyään, kenties
itsetiedottomasti peläten, että liika aurinko voisi käydä vanhoille
vaaralliseksi.
* * * * *
Mutta kaikki vanhat naiset olivat saaneet vettä myllyynsä
keskustellessaan kaikista korkeista virkamiehistä ja hoviherroista,
virkaylennyksistä ja kuninkaallisista henkilöistä, kielet olivat
käyneet niin liukkaiksi ja posket punaisiksi ja silmät kiiltäviksi
siitä tietoisuudesta, että ei vain ole ollut, vaan yhä on jotakin.
Ihren tytöt juttelivat orpanastaan presidentistä, ja kolme vanhaa
Brelinin neitosta pikkuserkustaan komentajakapteenista, ja Rosa
Furuhjelm valtiokonttorissa olevasta sisarenpojastaan Pontuksesta
ja Svean tykistössä olevasta serkustaan, ja Beate-Jacqueline
Bentzelstjerna amiraalista, joka oli hänen sukulaisensa viidennessä
polvessa ja läheisin samanniminen omaisensa. — Rosalie Pistolschiöld
kosketteli muistoja ylijuhlamenojenohjaajakaudelta, ja Marie-Louise
Almgren kertoi mitä ihastuttavimpia kaskuja valtioneuvoksista ja
oikeusneuvoksista, presidenteistä ja maaherroista.
Herää kokonainen maailma — virkamiesten ja upseerien, pappien
ja tilanomistajain maailma — maailma, joka kerran on elänyt —
ihmisluokka, jolla kerran on ollut valtaa ja merkitystä ja joka nyt
on poissa — kauan sitten haudattu maailma, joka virkoaa jälleen eloon
rakastavien ja unohtumattomien sydänten muisteloissa, palvonnassa ja
uskollisuudessa.
Kaikki vanhat naisetkin ovat saaneet entisen elämänsä ja merkityksensä
takaisin.
Leskirouva Silfverstååhl unohtaa sen pienen huoneen ja keittiön
syrjäkadulla, jossa hän elää poikineen, leskirouva Almgren
pettymyksensä ja nälkänsä — Ihren tytöt eivät enää muista, että heillä
on yhteinen huone Tukholman Kainojen Köyhien talossa — Eurydike
Bergin silmät loistavat suurina ja kaukaisiin näkyihin syventyneinä,
ja Rosalie Pistolschiöld ei enää välitä pihalta leviävästä hajusta,
porrassyvennysten liasta tai kummallisista naikkosista, jotka niin
mielellään järjestävät kevätiltaisin kohtauksiaan Nelosen syvään ja
pimeään porttikäytävään.
Syödään pikku Emman risaisia konvehteja ja kuivia marmelaadeja ja
juodaan kolmas, neljäs ja viides päällystilkka ja ollaan tietoisia
siitä, että eletään ja merkitään jotakin! Kuningasvalta ottaa lukuun
jonkun — puolisot, isät ja veljet määräävät Ruotsin kohtalot ja
tuttaviensa virkaylennykset — hänestä tulee se ja se, ja se ja se on
eläkeiässä ja jättää paikkansa sille ja sille.
Eletään ja tunnetaan oma valta. Valta on vaarallinen. Siitä tulee
ylpeäksi ja kovaksi ja itsetietoiseksi. Arvostellaan ja moititaan.
Muistatteko, mitä Marianne v. Diedrichs kertoi, kuinka tuo
pankinjohtaja Wallenberg yrittää päästä seurapiireihin? Mutta niin
kauan kuin ylihovitallimestari Piper elää, ei seurapiireihin pääse
keitään panttilainaajia — häneen voi luottaa.
Ei, on käytävä käsiksi kovin kourin — ei käynyt päinsä antaa
kansan hypätä nenälleen — tukkukauppiasten ja koronkiskurien ja
maustekaupustelijoiden ja puotiapulaisten.
Kun Beate-Jacqueline Bentzelstjernan isä oli valtiopankin komissaari,
saivat kauppiaat seisoa hattu kädessä ja kumartaa, eikä ollut yhtään
sellaista, joka olisi uskaltanut istua siinä huoneessa, jossa hän
istui kirjoituspöytänsä ääressä — eikä ollut ainoatakaan Skeppsbron
rikkaista tukkukauppiaista, jolle ylijuhlamenojenohjaaja Pistolschiöld
olisi ojentanut enempää kuin kolme sormeaan — lukuunottamatta Tottie'ja
tai Arwedsoneja tietenkään, mutta hehän olivatkin melkein aatelisia —
nykyisin.
Syrjässä ikkunan luona istui kolmentoista-vuotias poika kirja kädessään
ja söi kuivattuja aprikooseja. Hänellä oli kaunis otsa ja kirkkaat
siniset silmät ja punaiset, nälkäiset huulet, jotka ahmivat kuivattuja
aprikooseja nopeasti ja koneellisesti ja kuumeisen kiireellisesti,
ikäänkuin niiden nopea katoaminen muullakin tavalla olisi joka hetki
pelättävissä.
Pojan nimi oli Sten Almgren ja hän oli Ludvig Almgrenin ja hänen
vaimonsa Clara Eleonora Seteliuksen ainoa lapsi. Tämä nainen oli 26
vuotiaana tutustunut Ludvig Almgreniin tämän ollessa täysihoidossa
hänen äitinsä, postinhoitajan lesken luona Linköpingissä; hän oli
sen täydellisen eristyneisyyden takia, jossa hänen yhtä köyhä kuin
hieno äitinsä oli häntä pitänyt, Ludvig Almgrenissa nähnyt unelmiensa
maallisen ruumiillistuman ja sen sankarin, jolle hän oli ennakolta
määrätty kaikkensa uhraamaan.
Sten Almgren oli kahdeksan vuotta sitten jäänyt isättömäksi ja oli tänä
keväänä päässyt ilman ehtoja pohjoisen latinakoulun seitsemännelle
luokalle — seikka, joka oli ollut tärkeänä johdantona ja yhteisenä
puheenaiheena kahvikutsujen alussa, mutta joka nyt jo aikoja sitten oli
unohdettu paljon tärkeämpien ja kiintoisempien asioitten vuoksi.
Poika luki Starbäckin kertomuksia Ruotsin historiasta eikä hän
ajatellut hetkeäkään, ettei kellään näistä vanhoista tädeistä,
jotka niin korskeasti ja itsevaltaisesti karkoittivat pankinjohtaja
Wallenbergin seurapiireistä ja hienojen ihmisten parista, ollut edes
sen vertaa varoja, että olisivat voineet matkustaa kesäksi pois
Tukholmasta, niin, tuskinpa yhdeksi ainoaksi sunnuntaiksikaan — kellään
näistä vanhoista naisista, joiden sukunimen hän tapasi tämän tästä
Starbäckin historian lehdillä.
Mutta hän oli äkkiä pannut kirjan pois voidakseen tarkasti kuunnella
vanhojen tätien keskustelua, joka oli saanut hänelle niin kiintoisan
käänteen, että hän vallan unohti kuivat aprikoositkin, joita vielä oli
jäljellä maljassa hänen vieressään. Rosa Furuhjelm oli alkanut kertoa,
että hän oli ollut suuressa riemunäyttelyssä, serkkunsa, Svean tykistön
majurin ja hänen vaimonsa kutsumana, — aivan ihmeellinen ja satumainen
päivä, joka oli saavuttanut huippukohtansa heidän tarjotessaan
Rosalle kahvia »kahvipaviljongissa», josta oli saanut — eikö se
ollut satumaisen uskomatonta — ottaa kahvikupit mukaansa muistoksi
— kahvikupit aivan ilmaiseksi — eikö se ollut jotakin sellaista,
että melkein hävetti — mutta eivät kai he sentään siitä hävinneet,
silloinhan he eivät olisi olleet niin runsaskätisiä — mutta hurjan
hauskaahan se oli — siitähän jäisi muisto koko elämäksi — hän joisi
aina kahvinsa niistä kupeista.
Mutta Pistooli, joka vaistomaisesti epäili nykymaailmaa ja sen kaikkia
tuotteita, ilmaisi tässä epäilyksensä arvelemalla, että kupit olivat
tehdyt »papier mâché»sta ja sulaisivat olemattomiin parin päivän käytön
jälkeen. Tällä Pistoolille itselleenkin täysin epäselvällä käsitteellä
»papier mâché» tarkoitti hän nimittäin kaikkea hänelle tuntematonta,
ihmeellistä, epäilyttävää uudessa ajassa — »papier mâché» itse oli se
uuden ajan salaperäinen alkuaine, josta petolliset ja petetyt ihmiset
valmistivat arvotonta rihkamaansa ja kestämättömiä ilonaiheitaan.
Mutta Eurydike Berg, joka ei milloinkaan edes uneksinut voivansa itse
päästä tähän ihmeelliseen näyttelyyn kalliin pääsymaksun vuoksi,
kuunteli jännitettynä ja tarkkaavaisena, kuin lapsi melkein liian
hauskaa ja fantastista satua, Rosa Furuhjelmin sekavia ja laajaperäisiä
selostuksia »satuluolasta» ja »vanhasta Tukholmasta» ja gramofonista
ja camera obscurasta ja köysiradasta, kunnes koko maailma oli pelkkää
satua, niin ettei hän luullut edes unessa kokeneensa niin ihmeellisiä
asioita. Sillä niin omituinen on ihmisen luonto, niin heikko hänen
tietoisuutensa, että Ramsjöbergin tytär ja Sainte-Marie-aux-Magnolian
haltijatar, nainen, joka oli nähnyt lastensa ja puolisonsa hukkuvan
myrskyssä kaukaisella valtamerellä, ja joka mielipuolisuuden partaalla
ja nälkään nääntymäisillään oli ajelehtinut pelastusveneessä
armahtamattoman auringon alla rasvatyynellä merellä kolme malaijilaista
laivamiestä ja neekerikyökkipoika vieressään veneen tuhdolla, se nainen
ajatteli nyt, ettei mitään ihmeellisempää ja satumaisempaa kuin camera
obscura, gramofoni ja »satuluola» ja ilmaiset kahvikupit voinut olla
tänään maan päällä.
Vain syvällä Marie-Louise Almgrenin läpinäkyvien akvamariinisilmien
pohjalla oli ivallinen, valpas hymynhäive — ehkäpä kuitenkin vain
oikeusneuvoksen miehekkäänselvän ja tarkkanäköisen psyken hymyilevän
ivallisen älyn itsetiedottoman muiston lempeänä heijastuksena.
Emma Wigelstjernan kaikki pienet, kuuntelevat kahvikekkerivieraat
sensijaan unohtivat, että heidän olisi kiirehdittävä kaikkien näiden
Tukholman Eläintarhan ihanuuksien parista ja kaikkien näitten hienojen
ja ihanien makeisten äärestä katkeraan ja kurjaan todellisuuteen — joka
useimmille heistä kaikista lähinnä aineellistui iltateekupillisessa
ja hitusessa kuivaa leipää: sillä eihän voinut syödä päivällistä
nautittuaan niin paljon ihmeellisen hienoja ja hyviä herkkuja.
Sehän olisi ollut suorastaan Jumalan viljan haaskaamista — vallan
anteeksiantamatonta tuhlausta ja sen erinomaisen sielullisen prosessin
epäviisasta turmelemista, joka on muistossa piilevä jälkinautinto,
jonkinlainen inhimillinen vastine viisaan, säästeliään ja ovelan lehmän
märehtimismenetelmälle.
Ja niin oli iloinen juhla lopussa, ja pikku Emma saattoi ylpeänä ja
ihastuneena sadanyhdennentoista kerran vastaanottaa heidän täpötäysien
sydäntänsä ja vatsojensa kiitolliset vakuutukset siitä, ettei kukaan
heistä voinut muistaa toista niin onnistunutta ja ihmeellistä ja
ihastuttavaa ja hauskaa syntymäpäivää kuin tämä, ja kaikki toivoivat
koko sydämestään saavansa vuoden kuluttua viettää yhtä ihastuttavaa
ja hienoa ja miellyttävää syntymäpäivää ja nähdä pikku Emman yhtä
reippaana ja pirteänä ja herttaisena ja ketteränä kuin nyt.
Mutta kun kaikki olivat lähteneet, ja kaikki oli korjattu ja poimittu
pöydiltä, ja viivyttiin vielä illan hämyssä yhdessä kaikkien päivän
ihanuuksien muistoissa, lausui Rosalie Pistolschiöld ajatellen kaikkia
menetettäviä näyttelyhauskuuksia ne kohtalokkaat ja ratkaisevat sanat,
joita seuraava teko oli aiheuttava Nelosen tuhon:
— Tiedättekö, sunnuntaina pitäisi meidän mennä Hagaan ja ottaa hiukan
päivällisruokaa mukaamme — olisi niin ihanaa saada kerrankin hengittää
oikein raitista ilmaa.
Ja toiset kolme ilahtuivat ja olivat samaa mieltä, ja heidän
sydämessään syttyi suuri kevätilo, ja ehkäpä myös salainen ylpeyden
ja turhamielisyyden ja koston tunne siitä, että ellei heitä oltukaan
kutsuttu näyttelyyn, niin hankkivatpa he totta totisesti itselleen
muita huvituksia ja ajanvietettä, joissa Rosa Furuhjelmkin kyllä olisi
toivonut saavansa olla mukana.
Ja heidän pienten linnunsydämiensä riemuitessa ja liverrellessä
unohtivat he kerrassaan, että jokaiset juhlat, joissa ei Meidän
Herramme henki täytä ihmisten sydämiä ilollaan, ovat Belsassarin pidot,
joissa näkymätön käsi kirjoittaa kohtalokkaan kirjoituksensa. Mutta
silmämme ovat useimmin niin sokeat, ettemme näe sitä ja sydämemme
unohtavat niin helposti, mitä olemme velkaa Taivaalliselle Isällemme,
Hänelle, joka näkee sydämemme syvyyksiin, ja joka myös on nähnyt kaiken
sen turhamaisuuden ja julmuuden ja tyhjyyden ja ajattelemattomuuden,
joka oli painanut leimansa tähänkin näennäisesti niin viattomaan
juhlaan.