EURYDIKE BERG.

Haalistuneissa sinisissä ja valkoisissa kierrekaihtimissa ajoi

juhlallisesti puettu tyrolilaismetsästäjä takaa arkaa vuorikaurista

alppien huippuja kohti, kun sensijaan alempana laaksossa seisoi

mitä kaunein ja täyteläisin sveitsiläistyttö sirosti koristellun

sveitsiläishuvilan ovella viittoillen kädellään sulhasmetsästäjälle.

Vuorenhuippujen yläpuolella kierteli mahtava kotkapari, ja rehevässä

tunturiruohostossa kauimpana alhaalla oli mitä muhkeimpia lypsylehmiä

laitumella pienen tunturipuron käyttämän myllyn edustalla.

Oliko mahdollista, että tämän kauniin maiseman tuolla puolen kohosi

korkea, ruma viisikerroksinen tukholmalaistalo, joka esti pienimmänkin

kaistaleen taivasta näkymästä ja tuijotti halveksien niihin ikkunoihin,

joiden ruutujen takana uskollinen sveitsiläistyttö joka aamu ja ilta

huiskutti iloisen tervehdyksensä ylhäällä pilvien keskellä olevalle

metsästäjälle.

Miksi ei elämä sallinut Eurydike Bergin aina oleskella hämyisessä

sinihohteessa kierrekaihtimien kuvien takana? Miksi piti antaa kadun ja

päivän harmaan, värittömän valon tunkeutua niiden takana olevan huoneen

jokaiseen soppeen? Eivätkö huonekalut ja taulut ja esineet ja niitten

mustapukuinen omistajatar viihtyneet parhaiten sinisessä, epävarmassa

valossa, joka ei paljastanut eikä karkoittanut pakosalle suuren, syvän,

hiljaisen huoneen salaisuuksia ja unelmia?

Huoaten antoi Eurydike Berg kierrekaihtimen runsaan kuvamaailman liukua

ylös — samalla kaipauksella kuin runoilija-parka työntää syrjään

kultaiset unelmansa marmoritemppeleistä, valkoisista viitoista ja

soihduilla valaistuista vieraspidoista tutkiakseen sensijaan lautasten

sisältöä automaattihyllyjen lasilevyjen takana.

Mutta kierrekaihtimien takana oli vanhalla naisella pystytettynä vielä

linnoitusketju suojaksi ulkomaailmaa vastaan. Syvissä ikkunakomeroissa

seisoivat kukkaruukut tiheämmässä kuin sotilaat rivissä, ja isojen

kukkaruukkujen päällä olivat pienet ruukut ahdettuina uuteen riviin

— ja sotilaalliselta kannalta katsoen oli koko kokoelman ryhmitys

verrattavissa sotilasjoukkueen muodostelmaan: »eturivi polvilleen,

valmiina tuleen».

Ja Eurydiken kukkassotilaat olivat todella hyviä puolustajia. Ei voinut

todella paljoakaan nähdä katua eikä vastapäistä taloa kaikkien näiden

lehtien ja kukkien läpi, joiden yöksi teljetty tuoksu nyt nostettujen

kierrekaihtimien takaa levisi hyvänhajuisena laineena yli huoneen.

Ruutujen kimmellyksestä ja päivänvalosta saattoi Eurydike Berg

päätellä, että aurinkoinen ja pilvetön taivas nyt kohosi sen kaupungin

yllä, jossa hän asui. Huolellisesti ja hiljaa hän alkoi hoidella ja

kastella suojattejaan ja suojelushenkiään, itse henkenä ja kukkana

unelmain ja kukkain keskellä.

Jo monta tuntia sitä ennen oli päivän valo rynnistellyt

kierrekaihtimien suojusta vastaan tahraisten ikkunaruutujen takana,

ja tehtaitten työläisjoukot olivat jo päässeet päivällisloman lyhyeen

lepohetkeen valonsäteiden vihdoinkin onnistuessa tunkeutumaan läpi

ikkunalaudan lehti- ja kukkasverkon Eurydike Bergin asuntoon keskellä

maailmankaikkeutta.

Valo pyrki ikäänkuin hapuillen tuohon erikoiseen, päivälle niin outoon

huoneeseen, jossa ikkunain raskaat, tummat verhot, seinien korukudokset

ja lattiamatot olivat olemassa vain yhtä ainoata tarkoitusta varten:

tappaakseen valon ja tukahduttaakseen äänet siitä maailmasta ja siitä

elämästä, jonka henki ja työ olivat vieraita ja vihollisia hänelle,

joka äänettömyydessä ja hiljaisuudessa eli kuolleille ja unohdetuille.

Se oli voimatonta ja väsynyttä ja harmaata, tämä ulkoatullut iloinen ja

ylimielinen valo; hämmentyneenä kuin valon sokaisema perho se iskeytyi

oviverhojen harvinaiseen kudokseen ja sen eksoottisiin väreihin ja

fantastisiin arabeskeihin — omituisen kuolleena ja vieraantuneena se

lankesi mustaksikiilloitettujen arkkujen ja kaappien eteen, kunnes se

vihdoinkin sai väriä ja eloa parin jättiläismäisen sohvan kukoistavan

raikkaissa stramaljikirjailuissa; sohva oli vanhojen ruotsalaisten

herraskartanokalujen keidas tässä eksoottisten ornamenttien ja outojen

värisointujen erämaan aavikossa, jonka yllä hiljaa, juhlallisesti ja

kunnioitusta herättävästi suuri norsunluinen ristiinnaulitun kuva

loisti valkeassa, voittoisassa rauhassa ja puhtaudessa.

Ja kuten ohikulkevan laivan mainingit vähitellen vaimenevat ja

hiljenevät lepoon rannalla, meren levätessä rasvatyynenä ja

umpimielisenä omassa suuruudessaan, niin kävivät masennetut

valoaallotkin vähitellen levolle huoneen kaikkien vieraitten ja

tuntemattomien esineitten pariin, ja vain tomuhiukkaset tanssivat ja

värisivät siinä valojuovassa, jonka vastapäisen talon aurinkoinen

ruutu heijasti Nelosen ikkunoihin. Mutta näytti siltä kuin tämä

hymyilevän päivän auringon kalpea heijastuskin olisi polttanut ja

sokaissut kalpeata naista ikkunan ääressä, kiusannut ja hämmentänyt

häntä kuin äkkinäinen utelias katse, joka röyhkeän tutkivana iskee

meihin kulkiessamme katua pitkin oman olentomme salaisimpiin unelmiin

vaipuneena.

Hän jätti syvän ikkunakomeron pelargonioineen, palsamineen ja

verenpisaroineen, jotka ihme kyllä niin hyvin näyttivät viihtyvän

ruutujen ja kierrekaihtimien välissä, ja vetäytyi väsyneen haluttomin

elein syvän huoneen hämyiseen taustaan, jonka jossakin kätkössä vesi

tuttavallisesti kiehui ja porisi pienessä teekeittiössä — ääni, joka

jollakin tavalla muistutti kissan hauskaa ja rauhaisaa kehräämistä

ja joka antoi aavemaiselle ja epätodelliselle huoneelle inhimillisen

elämän ja miellyttävän lämmön tuntua.

Vanha nainen oli pysähtynyt matalan, mustanruskean, jostakin

eksoottisesta puulajista tehdyn lipaston eteen, josta lähti heikko,

mutta läpitunkeva öljyjen ja suitsutusten tuoksu, ja jonka tummalla

marmorilevyllä oli pari valokuvaa mustissa kehyksissä. Toisessa

oli iso kookas, vanhan, ruotsalaisen husaariupseerityypin mies,

anglointialaisen valkeassa tropiikkipuvussa; ja solakka keskikokoinen

nainen suunnattoman päivänvarjon alla. Toinen oli käyntikorttikokoa ja

siinä oli tyttö ja poika, neljä- tai kuusivuotisia, kädet toistensa

kaulassa; ja heidän säteilevät silmänsä hymyilivät odottavasti

jollekin tuntemattomalle haavekuvalle tai katselijalle. Ja seinällä

sen yläpuolella riippui kaksi soikeata kehystä: niissäkin oli samat

ihmiskasvot, mutta nyt akvarellin kirkkain ja valoisin värein ja

isojen, uhkeiden palmupuiden taustaa vastaan maalattuina.

Eurydike Berg hymyili heikkoa, kaukaista hymyä, ehkä katkeraakin, jos

kuihtuneen kukkalehden putoaminen on katkeraa ja jos se itse on tuhonsa

tuskasta tietoinen.

Nämä neljä mustaa kehystä sulkivat sisäänsä kaiken sen, mikä Eurydike

Bergille oli ollut rakasta tässä maailmassa, ne olivat hänen maallisen

ilonsa hautakivet — muistojensa hautapaikka ja ruumisarkku, ehkä

syvemmässä ja sananmukaisemmassa mielessä kuin katsoja saattoi

aavistaakaan. Sillä jossakin meren pohjalla Mauritiuksen ja Sokotran

välillä lepäsivät, jos ylipäänsä niistä vielä oli jotakin jäljellä,

plantaashinomistaja ja entinen intialaisarmeijan kapteeni Baltzar Göran

Achates Berg ja hänen molemmat lapsensa, Signe Christina ja Baltzar

Emanuel — jossakin meren pohjalla — Eurydike Bergin puoliso ja lapset —

Göran — Signe — Emanuel: nimet, jotka päivänpaisteessa ja ilossa kerran

olivat riemuinneet hänen huulillaan — nimet, jotka kerran olivat olleet

lihaa ja verta, sielua ja lämpöä — suloisia maallisia tosiasioita — nyt

ne lepäsivät jossakin meren pohjalla Mauritiuksen ja Sokotran välillä.

Ramsjöbergin tehtaalla Bergslagenissa oli Eurydike Berg syntynyt

suurena vallankumousvuotena 48, ja jos synnyinvuosista voi tulla

päteviä ennustajia, niin oli Eurydike Bergin elämä ainaiseksi saanut

kohtalokkaan leimansa suuresta vuodesta. Mitä vallankumouksia,

mullistuksia ja tuhoja olikaan tuo solakka ja valkohapsinen nainen

Malmberginkadun Nelosessa saanut kokea! Mitä elämän muutoksia ja

kohtalon myrskyjä olikaan Ramsjöbergin tytär saanut läpikäydä!

Eurydiken isä oli ollut tehtaanomistaja ja Ramsjöbergin isäntä,

Kaarle IX aikana maahan muuttaneen d'Estelle-nimisen hugenottisuvun

viimeinen jälkeläinen, josta suvusta aikojen kuluessa oli tullut

suuri tehtaanomistajasuku Stellenius Värmlannissa ja Västmanlannissa,

ja jonka viimeinen loistoisa kukkanen Erik Gustaf Stellenius

Ramsjöbergissä oli ollut.

Erik Gustaf Stellenius ei suotta ollut kantanut gallialaista perintöä

suonissaan. Mitkä loistavat juhlat olivatkaan täyttäneet Ramsjöbergin

päärakennuksen valolla ja laululla ja vaihtuvilla ihmiskasvoilla, mikä

ihailijoiden joukko olikaan parveillut nuoren Eurydiken, tanssiaisten

kuningattaren, Ramsjöbergin kukkasen ympärillä, Eurydike Stelleniuksen

aranvaaleine, hentoine, teeruusunlehtiä muistuttavine ihoineen ja

säteilevän ruskeine silmineen ja pikimustine, raskaine hiuksineen, —

Eurydike Stelleniuksen, joka oli saanut etunimensä isän lempioopperan,

Gluckin »Orpheus ja Eurydike», mukaan — Eurydike Stelleniuksen, joka

kasvoi laulun ja soiton, juhlien ja rekiretkien keskellä, vasaroiden

jymistessä, palkeitten pauhatessa ja satojen uutterien käsien luodessa

uusia mahdollisuuksia ja varoja tehtaanisännän loputtomalle juhlailolle

ja loistosta juopuneelle elämänhalulle.

Ramsjöbergissä oli Eurydike Bergin neitsytvuosina päivittäin pöytä

katettuna parillekymmenelle hengelle, eikä vieraita puuttunut koskaan,

ja kolmen läänin miehinen nuoriso virtaili sinne juhliakseen ja

palvoakseen kaiken tämän ilon ja rikkauden loistavaa keskipistettä,

symbolia ja perijätärtä — älkäämme unohtako tätä viimeistä lisänimeä —

untuvaista, hentoa ja solakkaa kaunotarta, jonka ihmeellistä etunimeä

oli kuiskittu niin monissa soneteissa, canzoneissa ja laulelmissa, ja

jota oli niin helppo ja mukava korostaa väärin ja soinnutella.

Mutta niissä kolmen läänin naimaikäisissä nuorukaisissa, jotka

jokaisena syntymäpäivänä kunnioittivat häntä runoilla ja ilveillä ja

salaisuudessa harjoitetuilla näytelmäkappaleilla, ei ollut ketään,

joka olisi osannut vangita ja pidättää Eurydike Stelleniuksen sykkivää

ja levotonta sydäntä, jonka kaikki säihkyvät unelmat kaipasivat

eksoottisia maisemia ja ihmeellisiä seikkailuja ja joka näköjään oli

Erik Gustaf Stelleniuksen loisteliaan kauneudennälän ja mittaamattoman

elämänhalun oikea jälkeläinen.

Hänen kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään oli ent. kapteeni

intialaisessa armeijassa, Hamran tehtaitten ja sahojen ent. omistaja,

Göran Berg isoissa englantilaisissa matkavaunuissa ensi kertaa oman

ja hänen elämänsä aikana ajanut puolipenikulmaista puistokujaa pitkin

Ramsjöbergin päärakennusta kohden.

Rakas lukijani, olet tietenkin nähnyt ja kuullut monia Berg-nimisiä,

mutta et varmaan tietäne, että niille, nyt jo sukupuuttoon kuolleille

»aitoruotsalaisille», joita voimme nimittää alkuruotsalaisiksi, oli

olemassa vain yksi Berg-suku, jolla todella oli oikeutta kantaa sitä

nimeä.

Hamran Bergit, Forssan, Odenslundan ja Penningbyn Bergit, Ervallan,

Stor-Rastan ja Näsin Bergit — Bergit, jotka vaikka aatelittominakin

olivat miespolvien ajan nuoruudessaan palvelleet nuorempina

henkihusaariupseereina, elleivät he sukunsa seikkailuhalun vetäminä

menneet laivastoon saadakseen tilaisuuden tuulettaa mielikuvitustaan

kaukaisilla merimatkoilla.

Ja kuinka muuten voisitkaan, rakas lukija, tietää mitkä ovat oikeita

Bergejä. Heistä on niin harvoja jäljellä, ettet saa milloinkaan

nähdä heitä satulan selässä kapitalismin suuressa esteratsastuksessa

etkä lukea heidän nimeään sanomalehtien niinsanotun sosieteetin

uutisissa, joissa pankkiirienrouvat ja tukkukauppiasten tyttäret niin

menestyksellisesti tungeksivat aatelisten joukossa, joilla ei ole

perintätapoja eikä todellista arvokkuutta, aatelisten, jotka vain

nimeltään ja arvonimeltään ovat aatelia.

Kreivittäret Lichtone o.s. Nygren ja Bunge o.s. Levison eivät,

Jumalalle ylistys ja kiitos, tiedä mitään nykyjään elävistä Bergeistä,

kun he aristokraattisesti loistoautojensa pieluksiin nojaten ajavat

viimeisistä hovitanssiaisista loisteliaisiin koteihinsa Strandvägenillä.

Yksi heistä elää vielä: hän on tullissa kamarikirjurina; ja toinen

ottaa vastaan suurten seurapiirien postia Östermalmin postiluukun

ääressä; ja kolmas on konttoristina viiniliikkeessä; ja mahtavin heistä

viettää hiljaisia vanhanpojanpäiviään vanhalla sukutilalla, jolle

pilkallinen elämä on antanut nimen Rahakylä, mutta jonka pitäisi olla

Rahanpuute, ja jossa hän fatalistisessa rauhassa, ilman levottomuutta

ja toiveita, odottaa sitä hetkeä, jolloin kaikki vanhat seinäkellot

ja pöytäkellot lakkaavat hänelle mittaamasta ajan kulkua päästäkseen

erinäisten välikäsien avulla tukkukauppias Ohlssonin, pankkiiri

Levisonin, isännöitsijä Andresénz'in, syntyään Andersson, salonkeihin

ja vierashuoneisiin ilmoittamaan siellä, valveutuneen havaintojen

tekijän mielestä, aivan toisella tavalla ajan todellista kulkua.

Mutta se Baltzar Göran Achates Berg, joka kesäkuun neljäntenätoista

päivänä 1867 ensi kertaa ajoi puolen penikulman pituista puistokujaa

Ramsjöbergin linnamaista päärakennusta kohden, oli mies, jonka nimen

ja persoonan tunsi jokainen ihminen Värmlannin tehtaasta lännessä

Dannemoralaitoksiin asti idässä, Kolmårdin ja Tivedin tehtaista alkaen

etelässä Kuparivuoren sulattimoihin asti pohjoisessa — nota bene

—jokainen ihminen, joka tahtoi tietää ja olla mukana jossakin:

Baltzar Göran Achates Berg, ent. husaarihenkiväkirykmentin luutnantti,

ent. kapteeni kevyessä intialaisessa husaarirykmentissä n:o 1, ent.

Hamran tehtaitten ja sahojen omistaja, ja nykyisin suurten istutusten

omistaja Mauritius-saarella, josta tämä kolmekymmentäneljävuotias mies

oli tänä vuonna palannut viedäkseen Ruotsista mukanaan arvoisensa

puolison.

Kaikki Ramsjöbergin vieraat tuntevat Göran Bergin, vaikka eivät olisi

koskaan häntä nähneetkään, ja Göran Berg tuntee heidät myös. Mutta yhtä

asiaa ei Göran Berg tiedä eikä tunne hypätessään suurista, hienoista,

englantilaisista matkavaunuista ja noustessaan ylös Ramsjöbergin

suuria kaideportaita: että hän tänä iltana on tanssiva seitsemän

tanssia Ramsjöbergin nuoren perijättären kanssa, ja että hän on

jäävä taloon seitsemän kertaa seitsemäksi päiväksi eikä sitten enää

koskaan ole näkevä sitä. Mutta Eurydike Stellenius ehkä aavistaa, ensi

kertaa nähdessään pitkän jättiläisen tummanruskeat kasvot ja poskessa

olevan suuren sapelinarven, ja kohdatessaan tämän sinisen, kirkkaan

katseen, että tämä on mies, joka on vievä hänet pois ja kantava häntä

käsivarsillaan ihmeellisen elämän läpi.

Sillä Eurydike Stellenius on ihmeellinen unien, aavistusten ja näkyjen

olento, ei vain suuren tehtaan patruunan tytär, vaan olentonsa

todellisessa syvyydessä äidin oikea ja arvoinen jälkeläinen, äidin,

jonka suku kautta sukupolvien oli vaeltanut läpi mystiikan laaksomaiden

haltioitumisen vuorenhuipuille.

Mutta vuonna 1867 Eurydike Berg vietti joka tapauksessa ensimmäistä

jouluaattoaan ulkopuolella Ramsjöbergin muurien, ja kallisarvoisten

ja kauniitten, eksoottisten huonekalujen keskellä matalassa,

pitkässä, valkoisessa rakennuksessa kapteeni Göran Bergin

Sainte-Marie-aux-Magnolias-istutuksilla, suunnilleen Saint Louis

ja Mahébourgin pikku kaupunkien puolivälissä englantilaisella

Mauritius-saarella, jota aito ranskalais-katolilainen ylimystö nimitti

Ile de France'ksi.

Eurydike Bergin ääretöntä onnea ei samentanut edes se tosiasia, että

hänen satumaisen onnensa aikana uudessa isänmaasaaressa raivosi

malariakuume, joka maksoi 30 000 mauriitin hengen. Eivät mitkään elämän

sairaudet olleet vielä saaneet turmella hänen vahvaa, intohimoista

sydäntään, ja elämän julmat kädet eivät vielä olleet riistäneet hohteen

ja välkkeen kimmeltäviä huntuja hänen silmistään.

Eikö meillä ole syytä ihmetellä ajatellessamme, että vanha, laiha

nainen Malberginkadun Nelosen hämyisessä huoneessa oli elänyt

kaiken tämän — että hän enemmän kuin vuosikymmenen ajan oli ollut

Sainte-Marie-aux-Magnolias-saaren sokeri- ja vaniljaistutusten

valtijattarena läpipääsemättömien kaktusaitojen sisäpuolella, jotka

vastasivat Ramsjöbergin aitauksia. Nämä tummanruskeat, suruiset

silmät, joiden väsyneet katseet ikäänkuin siivilöityivät raskaiden

suruharsojen läpi, ovat kuvastaneet troopillisen maailman satunäkyjä —

näitä kuihtuneita, ryppyisiä käsiä, joitten suoniverkko on sinivihreä

ja pullistunut, ovat sadat kiitolliset mustanaamat suudelleet, vieraat

mustaihoiset olennot, jotka omasta kokemuksestaan tiesivät, ettei

sellaista armeliasta, hyvää ja avuliasta valkoista »mistressiä»

kuin Eurydike ollut S:t Mauritius-saarella eikä tuskin koko

maailmankaikkeudessa.

Tämän hyvyyden ja armeliaisuuden he palkitsivat siten, että

Saint-Marie-aux-Magnolias-istutusten sokeri- ja vaniljasadot kasvoivat

vuodesta vuoteen.

Kahdettatoista jouluaan ulkomailla ei ruotsalainen perhe valkoisessa

tropiikkitalossa viettänyt yhtä iloisena kuin edellisiä, huolimatta

siitä, että kymmenvuotias Signe ja seitsenvuotias Emanuel eivät

milloinkaan olleet olleet niin iloisia kuin juuri tänä jouluaattona

eivätkä olleet milloinkaan saaneet niin paljon joululahjoja.

Tehtaanpatruuna Erik Gustaf Stelleniuksen joululahja heidän

vanhemmilleen oli ollut sitä ikävämpi.

Tänä vuonna oli yli maailman ollut taloudellinen ahdinkotila ja

kuusikymmenvuotisen huolettoman ja juhlivan elämän jälkeen seisoi mitä

kovin, jokapäiväinen todellisuus Ramsjöbergin suuren, linnamaisen

päärakennuksen edessä. Puolen vuoden kuluessa olisi tehtaanpatruunan

pakko lopettaa maksunsa, ellei tulisi apua taivaasta. Neljäs ja

viimeinen Ramsjöbergin Stellenius saisi kunniatta lähteä kodistaan

ja konnultaan, ensimmäinen Stellenius, joka ei ollut voinut täyttää

sitoumuksiaan.

Göran Berg päätti heti lähteä Ramsjöbergiin ja vaimonsa nimiin

lunastaa hänen vanhan perintötilansa. Suurimmassa kiireessä ja kolmeen

neljäsosaan arvostaan hän myi rakkaan Sainte-Marie-aux-Magnoliaksensa,

ja eräänä kauniina kevätpäivänä hän matkusti vaimoineen ja lapsineen

Saint-Louisista. Evelyn-nimisellä postilaivalla, valkoisen

tropiikkitalon kaikkien huonekalujen, mattojen ja tavaroiden lähdettyä

The Three Sisters of Cape Town-nimisellä parkkilaivalla.

Göran ja Eurydike olivat nimittäin lujasti päättäneet

kalustaa kokonaisen kerroksen Ramsjöbergissä rakkaitten

Sainte-Marie-aux-Magnolias-huoneitten mukaisesti. Ja hyttiinsä

Evelynillä Göran Berg kätki pieneen rauta-arkkuun, jossa oli

kolmikertaiset kannet ja lukot, istutustensa kauppahinnan ja

Mauritiussaarella vietettyjen vuosien säästöt — kaikkiaan 25 000 puntaa

englantilaisina pankinseteleinä ja kultarahoina.

Eräänä huhtikuun iltana tuli Adenin satamaan Etelä-Arabiassa alus,

jossa oli viimeiset eloonjääneet matkustajat postilaiva Evelynistä,

joka oli hukkunut pyörremyrskyssä jossakin Mauritius- ja Sokotrasaarten

välillä, ja joka alus monia vuosia oli kulkenut Bombey — Liverpoolin

reittiä. Pelastetut, jotka pari viikkoa olivat ajelehtineet merellä

avonaisessa laivaveneessä, olivat kolme malaijilaista laivamiestä,

neekeri-kyökkipoika, laivan toinen perämies sekä muuan mistress

Eurydike Berg, joka miehensä ja molemmat lapsensa menettäneenä ja

veneessä kestämiensä vaivojen tähden oli vajonnut harvasanaiseen

synkkämielisyyteen.

Kun Eurydike Berg manalan varjon kaltaisena, kolmantenakymmenentenä

syntymäpäivänään ja suuren rakkautensa vuosipäivänä nousi maihin

Göteborgin laiturilla, oli hän ihminen, joka saattoi vain kysyä

itseltään, miksi ja minkätähden juuri hänen piti olla ainoa

eloonjäänyt, ja mitä maailma siitä hyötyi, että hän edelleen oli

olemassa.

Tehtaanpatruuna Erik Gustaf Stellenius oli kolme kuukautta

aikaisemmin onnellisesti kuollut halvaukseen ja Ramsjöbergin

olivat kiinnityksenhaltijat ostaneet, pari nuorta tukholmalaista

tukkukauppiasta, Söderberg ja Andersson, jotka viisaasti ja

ansiokkaasti kokonaisen vuosikymmenen ajan olivat hoitaneet

tehtaanomistaja Stelleniuksen hieman horjuvaa liikeasemaa.

Meidän ei pidä ihmetellä, että isännöitsijä Anderssonin nuorin

tytär, vapaaherratar Palmsvärd o.s. Andresénz, ei ollut käsittänyt

harvinaista kohtalon ivaa, kun hän eräänä aamupäivänä ajoi Eurydike

Bergin kumoon Brunkebergtorilla. Vapaaherratar oli ihastuttava,

seurapiiriemme loistavimpia tähtiä; hän oli matkalla Augusta Lundinin

luo koetellakseen uutta pukuaan lähestyviä linnan uudenvuodenkutsuja

varten.

Ylhäinen vapaaherratar ei nimittäin koskaan elämässään ollut kuullut

puhuttavankaan mistään leskirouva Eurydike Bergistä ja hänellä oli

erittäin puutteelliset tiedot osakeyhtiö Ramsjöberg-Storforsin

aikaisemmista vaiheista ja historiasta.

Sillä on omituinen ja aivan liian vähän merkillepantu tosiseikka,

että kun muinais-Ruotsin ylimyssuvut ylpeästi panevat muistiin ja

kertovat niistä maine- ja urotöistä, jotka veivät heidän esi-isänsä

yhteiskunnan korkeimmille huipuille, ei sensijaan rahaylimysten

lapsilla ole pienintäkään aavistusta tai tietoa niistä osakevoitoista,

osakekaupoista, tonttikeinotteluista ja vaihtokaupoista, joiden

avulla heidän vanhempansa ovat päässeet yhteiskunnan ylimpiin

kerroksiin — ylevä ja täydellinen itsetietoisen ylpeyden ja kerskuvan

prameilun puutos, joka aivan erikoisesti viehättää puolueetonta

yhteiskunnantarkkailijaa ja ihmisystävää.

Vapaaherratar Palmsvärd oli nyt vain iloinen, ettei todellista

onnettomuutta ollut sattunut ja että vanha eukko ei ollut ensinkään

juonitellut eikä uhkaillut poliisilla — vaan, omituista kyllä — mikä

seikka osoittaa, että köyhälläkin kansalla voi olla hienotunteisuutensa

— oli kieltäytynyt ottamasta vastaan sitä kymppiä, jonka antelias

ja hyväsydäminen vapaaherratar oli tahtonut painaa hänen käteensä

korvaukseksi pelästyksestä ja tahraantuneesta puvusta.

Jossakin Mauritius- ja Sokotra-saarten välillä lepäävät, jos ylipäänsä

aineellisia jäännöksiä vielä niin monen vuoden perästä on olemassa,

Göran Bergin ja hänen molempain lastensa maalliset jäännökset,

ja heidän kerallaan myös ja varmaan paremmin suojattuna, pieni

rauta-arkku, joka sisältää 25 000 puntaa Englannin seteleissä ja

kullassa.

Parkkilaiva The Three Sisters of Cape Town oli saapunut Göteborgiin

samaan aikaan kuin Sainte-Marie-aux-Magnolias-istutusten entinen

valtijatar.

Örebron läänin maaherran, hovimarsalkka von Wernerin suotiin pelastaa

Eurydike Berg ja hänen intialainen kalustonsa Malmberginkadun neljään,

jossa hovimarsalkka itse silloin vielä asui toisessa kerroksessa.

Hovimarsalkan maaherranoloaikana oli Erik Gustaf Stellenius ollut

läänin mahtimiehiä ja oli mielellään avannut yleensäkin auliin

lompakkonsa useihin yleishyödyllisiin yrityksiin, jotka maaherra

läänissään oli pannut alulle.

Kun maaherra ja hovimarsalkka seuraavana vuonna erkani elämästä, oli

Eurydike Bergin nimi hänen testamenttilisäyksessään.

Muistakaamme nyt siis, että nämä vierasmaalaiset, ihmeelliset matot,

verhot ja huonekalut ovat nähneet polttavan etelämaisen auringon ja sen

aina sinisen taivaan — että pienet, valkoiset lapset ovat leikkineet

niitten keskellä vanhan neekerihoitajattaren valvomina, joka oli

varoitellut pieniä ihmelapsia:

— Niin ei master saa tehdä — pikku missus ei purra lehtiä — nämä lehdet

olla paljon myrkyllisiä.

Ja sisiliskoja ja myrkyllisiä skorpioneja ja tuhatjalkaisia on joskus

tavattu näiden verhojen ja uutimien takana silloin kun ne koristivat

Saint-Marie-aux-Magnolian valkoista taloa.

Älkäämme sentähden kummeksiko, jos Eurydike Berg joskus voi

nähdä rusoposkisen, palleroisen pojan istuvan ilkosen alastomana

kirjahyllyllä tai kurkistelevan vuoteen päädyn takaa tai jos hän

voi jutella pienen tyttösen kanssa, joka seisoo hänen vieressään

kukkapöydän ääressä; tai jos vanha, musta hoitajatar usein herättää

hänet aamuisin, hänen vielä kuullessaan Göran Bergin äänen korvissaan:

— Hyvää huomenta, lemmikkini, tänäänkään eivät niggersimme ole

unohtaneet sulkea ainoatakaan vaniljankukkaa ennen auringonlaskua — ei

ainuttakaan ole unohdettu, ja minä tiedän kenen ansio se on.

Ja antakaamme anteeksi, että se nainen, joka on viettänyt nuoruutensa

tanssien Ramsjöbergin kristallikruunujen alla ja leikkinyt lapsineen

kaktusaitojen takana Sainte-Marie-aux-Magnolian ympärillä ja

ajelehtinut seitsemäntoista päivää pelastusveneessä ilman vettä ja

ravintoa mukanaan vain pussillinen laivakorppuja kuutta suuta varten

— antakaamme anteeksi hänelle, että hän näkee ja kuulee olemattomia

asioita ja näkymättömiä henkiä ja ettei hänellä ole avointa aistia

eikä mukautumiskykyä siihen todellisuuteen, joka on isännöitsijä

Andersénzin, syntyjään Andersson, ja pankkiiri Nygrenin ja kreivitär

Bungen o.s. Levison ja kamariherra Björnsköldin, ja jonka he luulevat

olevan ainoan todellisen todellisuuden.

Äkkiä seisoo inhoittava, vieras mies Eurydiken huoneessa, mies

päällystakki, kalossit ja pyörökoppainen hattu yllään — mies, jolla

oli suuret, punaiset viikset ja pitkä punainen parransänki sekä

vaaleansiniset, röyhkeät silmät.

Tuhannet kukat kuihtuivat Eurydiken sydämessä — kylmyyden ja

todellisuuden maailmasta puhalsi jäätävä tuuli, joka karkoitti

hiljaisesta huoneesta pois kaiken lämmön ja kaikki unelmat. Kuka

oli avannut oven? Oliko oven ulkopuolella vielä muita vaaroja

vahingoniloisina odottamassa saadakseen vuorostaan hyökätä sisään

kaikkien näkymättömien unelmien ja hyvien henkien kimppuun?

Pelon ja inhon väristys tunkeutui hänen kukkaissielunsa sisimpiin

juuriin asti, ja hänen huulensa pystyivät tuskin hengähtämään aran

kysymyksen:

— Mitä olisi asiaa — tämä lienee kai erehdys?

Vieras mies oli sillävälin varmasti ja erehtymättömän terävänäköisesti

tehnyt huolellisen varastoluettelon ja arvioinnin huoneen esineistä.

— Mitä pikku rouva tahtoo noista posliiniruukuista uunin päällä?

Ne olivat ne kolme itäintialaista maljakkoa, jotka Eurydike Berg

vastanaineena vei uuteen kotiinsa — Ramsjöbergin vanhat itäintialaiset

maljakot, jotka Stellenius-suvun neljän sukupolven ajan olivat

kaunistaneet Ramsjöbergin suurta salonkia — vanhat itäintialaiset

maljakot, joita vieras rosvo nimitti posliiniruukuiksi.

Mielettömänä hyökkäsi Eurydike Berg huoneesta. Portaalla oven

ulkopuolella istui pikku Emma Wigelstjerna täynnä pahanilkistä

uteliaisuutta. Hän se oli päästänyt inhoittavan miehen sisään, eikä

Rosalie Pistolschiöld tietystikään ollut kotona. Kuin takaa-ajettu

hindu etsi suojaa Atis'en metsästäjälaumalta hyvän Camillan luota,

niin riensi Eurydike Berg nyt viimeiseen pakopaikkaansa maailmassa —

Marie-Louise Almgrenin luo.