Kun ruokasalin suuren seinäkellon viimeinen raskas kymmenlyönti oli
kajahtanut ja vierashuoneen roomalaistoogaan puetun miehen koristama
pöytäkello oli kilahduttanut perässä kymmenen kaikuvan kimakkaa
läppäystään, oli oikeusneuvos Gerhard Almgren hitaasti sulkenut
kirjan, jota hän juuri oli lukenut ääneen, oli yhtä arvokkaasti
noussut nojatuolista, oikaissut korkean, avonaisen kiiltokauluksen
ympärillä olevan kierretyn, mustan jättiläissilkkihuivin, oli oikealla
kädellään sivellyt taaksepäin kammattua tukkaansa ja sytyttänyt
lähimmässä ikkunakomerossa olevan hopeisen kynttilänjalan parista
pienellä lukupöydällä palavasta kynttilästä, jotka hän sitten vanhalla,
totutulla pyöreällä huulten liikkeellä hitaasti, arvokkaasti ja
varovaisesti puhalsi sammuksiin.
Hyväntahtoisesti hymyillen hän oli sitten jäänyt seisomaan keskelle
lattiaa, ja lepattava kynttilänliekki oli heittänyt häilyvän
hohteensa oikeusneuvoksen hienoille, sileäksi ajelluille, poskiparran
kehystämille kasvoille ja kuvastunut hänen avoimissa, kirkkaissa,
viisaissa, sinisissä silmissään ja hyväntahtoisen ystävällinen hymy
ohuilla, lujapiirteisillä huulilla oli käynyt omituisen syväksi ja
hiljaiseksi — hymy, joka sisimmältään kätki itseensä kujeilevan
poikamaisuuden saavuttamattoman pilkkeen.
Kuin sovitusta merkistä olivat huoneen eri nurkissa hiljaa
kuuntelevat ja työskentelevät ihmiset heti nousseet: valkohapsinen
vanhus kulmasohvassa, joka vanha nainen oli oikeusneuvoksen äiti,
leskipiispatar Almgren; hän oli silmänräpäyksessä käärinyt kokoon
stramaljikirjailunsa, ja suoraselkäisessä mahonkituolissa istuva nuori
nainen oli yhtä hiljaa pannut syrjään sen kauniin liivin, jota hän
kirjaili oikeusneuvokselle. Nuori nainen oli ollut oikeusneuvoksetar
Marie-Louise Almgren, o.s. Wigelstjerna.
Pyöreän pöydän ääressä huoneen vastakkaisessa kulmassa olivat vanha
neiti Beata Almgren ja pikku mamselli Lundgren yhtä nopeasti jättäneet
omat liinavaateompeluksensa ja sukankutimensa, ja taempaa, eteisen
oven vierestä, kokoonpannun lautapelipöydän äärestä oli punanenäinen,
harmahtava pikku herra noussut jo tunteja sitten tyhjennetyn
totilasinsa äärestä, joka turhaan oli janonnut uutta täyttämistä ja
jonka sisällys nyt oli niin tarkasti viime pisaraan asti tyhjennetty,
että se näytti pestyltä, kuivatulta ja puhtaaksinuollulta kuin kissan
maitolautanen.
Punanenäinen ja harmahtava herra oli ollut oikeusneuvoksen vanhempi
veli, herra Ludvig Almgren, joka — vieläkin kerran vahvistaakseen
sananlaskun totuuden, että papinpojista tulee pakanoita —
oli elänyt remuavaa elämäänsä niin kauan kuin yhteiskunta ja
ulkonaiset olosuhteet olivat sallineet, ja joka nyt sai hyvittää
nuoruutensa ajattelemattomuuden ja kevytmielisyyden kirjoittamalla
oikeusneuvokselle puhtaaksi asiakirjoja ja kuulemalla joka ilta
nuoremman veljensä, herransa ja holhoojansa lukevan jostakin
senaikaisen kirjallisuuden mestariteoksesta — ääneenluku, joka ei
milloinkaan tahtonut pysyä tasoissa säästeliään niukan iltatodin
kanssa, vaan pakotti herra Ludvig Almgrenin kurkku kuivana, ajatukset
raskaina, loputtoman tyhjyyden ja kyllästyksen tuntein seuraamaan
romaanisankarien ja -sankarittarien kohtaloita ja mietteitä, ja joka
antoi nimille Thackeray, Dickens, Hugo, Bulwer, Fredrika Bremer saman
vihattavan kaiun Ludvig-herran korvissa ja tietoisuudessa kuin kerran
oli hänen nuoruutensa verenimijä-koronkiskurien ja luottoakieltävien
ravintoloitsijain nimillä ollut. Näin kävi, elleivät häntä tuudittaneet
rauhaisiin, miltei mieluisiin uniin keinuvat rytmit ja käsittämättömät
sanat, joita olivat kirjoittaneet niin tuntemattomat ja hämärät herrat,
ettei edes heidän nimensäkään jääneet hänen mieleensä: Browning,
Rossetti, Tennyson.
Ylistetty olkoon ihmisaivojen unohduksen kyky! Mutta kukin esiluvun
sanaton kuulija oli nyt ottanut omansa neljästä sytyttämättömästä
kynttilänjalasta, jotka seisoivat aina suljetulla lautapelipöydällä
Ludvig-herran totilasin takana kuin patrulli päällikkönsä
takana. Vuoronsa mukaan olivat he menneet toivottamaan hyvää
yötä oikeusneuvokselle ja sytyttäneet kukin pienen kynttilänsä
hopeaisen kynttilänjalan suuresta kynttilästä. Oikeusneuvoksetar
Marie-Louise Almgrenilla, o.s. Wigelstjerna, yksin ei ollut ollut
omaa kynttilänjalkaa, vaan hän oli tarttuen oikeusneuvoksen sirosti
taivutettuun käteen kaikkein viimeisenä lähtenyt vierashuoneesta heidän
omaan makuuhuoneeseensa.
Siten oli aika kello yhdeksästä kymmeneen kulunut vuoden jokaisena
iltana, ellei oltu kutsuissa tai ellei ollut vieraita.
Gerhard Almgrenin isänisä oli ollut ruotusotilas Alm Södermanlannin
rykmentissä; hän oli asunut yhtä kreivien Possen Almnäsin suureen
säteritilaan kuuluvista sotilastorpista ja arkioloissa ollut vanhan
kreivin kuski. Vanhan kreivin rahojen avulla pääsi vanhin poika
Upsalaan, josta opinnot, rautainen tahto ja luontainen lahjakkuus
veivät Johan Almgrenin aina Strängnäsin piispanistuimelle asti. Gerhard
oli ollut piispan nuorempi poika hänen avioliitostaan professori
Winborgin tyttären kanssa.
Gerhard Almgrenilla oli takanaan loistavan nopea ja hyvin ansaittu
virkaura ja vajaan neljänkymmenenvuotiaana hänestä oli tullut kuninkaan
Korkeimman Tuomioistuimen jäsen. Hän oli ollut vanhan ruotsalaisen
yhteiskunnan mainio, hieno virkamiesjuristin ja lainlaatijan tyyppi —
läpeensä sivistynyt ja hillitty velvollisuus- ja luonneihminen, jolle
oikeuden korkea ja pyhä periaate oli ollut ainoa ratkaiseva ja johtava
voima olemassaolon kaikissa, vaihtelevissa kohtaloissa ja tehtävissä.
Jos kukaan oli Gerhard Almgren ollut valtiollisen oikeudentunnon
omantunnontarkka ja lahjomaton toteuttaja, antamatta minkään
henkilökohtaisten näkökohtien tai etujen sitoa itseään — nöyrä ja altis
ylipappi Themis-jumalattaren temppelissä. Kaikki ominaisuuksia, jotka
eivät kuitenkaan millään tavalla estäneet Gerhard Almgrenia olemasta
mitä rakastettavin ja miellyttävin seuraihminen ja henkilö, jolla oli
luontaisen hieno maku, joka rakasti kaunokirjallisuutta, jolla oli
harrastusta henkisiin asioihin, joka oli hienostuneesti, hieman arasti
ja epämääräisesti uskonnollinen.
Sitäpaitsi hänellä oli ollut kohtuullisesti ja säästellen eletyn
nuoruuden keskitetty elämäntunto olentonsa pohjalla — jonkinmoinen
humoristis-itseivallinen elämänilo, joka saattoi saada niin tavattomia
ilmaisumuotoja, kuin se korkeimman oikeuden ja Svean hovioikeuden
piireissä vuosikymmenien aikana muistettu ja muisteltu ja melkein
ainutlaatuisen oikeustapauksen taikka tuomioistuinlausunnon tavoin
pohdittu esiintyminen, kun neljäkymmentäkaksivuotias oikeusneuvos
Gerhard Almgren hyppäsi pukkia kaikkien korkeimman oikeuden
läsnäolevien jäsenten yli ennen istunnon virallista alkamista sinä
päivänä, jonka aamuna Gerhard Almgren oli saanut tiedon, että
ylisotakomisario Wigelstjerna ilolla oli hyväksynyt oikeusneuvos
Almgrenin tyttärensä Marie-Louisen tulevaksi puolisoksi.
Mutta oikeusneuvoksen tavassa kohdella ja tarkkailla vanhempaa
veljeään oli ollut enemmän inhimillisiä tunteita kuin pintapuolinen
ja tilapäinen katselija saattoi ymmärtääkään. Gerhard Almgrenin
hellittämätön oikeudentunto ja ruotsalaisen valtionvirkamiehen
velvollisuuksien syvä käsittäminen eivät olleet koskaan
sallineet hänen vaikutustensa ja suositustensa avulla hankkia
veljelleen, joka kumminkin oli suorittanut hovioikeustutkinnon,
paikkaa kruunun palveluksessa ja turvattua virkauraa alemmassa
virkamiespiirissä. Ludvig Almgren oli korkeintaan kelvollinen olemaan
puhtaaksikirjoittajana ja jäsentäjänä ankaran yksityisen valvonnan
alaisena — ja sellaiseksi juuri hän saikin jäädä.
Mutta Gerhard Almgren tunsi kaikessa salaisuudessa syvää mielenkiintoa
ja suurta myötätuntoa tätä veljeä kohtaan, joka näin kaikessa oli hänen
vastakohtansa. Oikeusneuvos ei katsellut hyvän Ludvigin vajavaisuuksia
minkäänlaista oikeushaaksirikkoa ajatellen eikä sanoissa »minä kiitän
sinua, Jumala» ilmenevällä farisealaisuudella, vaan poikamainen pilke
silmänsä pohjalla ja hyväntahtoinen hymy ohuilla, lujilla huulillaan.
Ja kun hänestä tuntui, että veli aivan liian kauan oli kitunut heikon
iltatodin ja paljon kirjoitushiekan ääressä, saattoi hän selittämätön
hymy huulillaan kaikessa hiljaisuudessa pistää hänen kouraansa
ansaitsemattoman setelin:
— Kuuleppas, Ludvig, sinä, joka olet tottunut liikkumaan suuremmissa
oloissa — eiköhän sinulla olisi halua vähän katsella ympärillesi
maailmassa? Pelkään, että saat liikaa papereista tässä ahkerassa
toimitustyössä.
Gerhard Almgren oli ollut viidenkymmenenkolmenvuotias, kun sattui
se tapaus, joka ainaiseksi katkaisi hänen virkamiesuransa ja riisti
ruotsalaiselta lakiyhteiskunnalta yhden sen erinomaisemmista
palvelijoista.
Vielä ehkä yksi ja toinen kalenteritoukka muistaa päätullinjohtaja
vapaaherra Joseph von Morianin äkkinäisen virkaeron ja valitettavan
nopean poistumisen seurapiireistä. Gerhard Almgren oli ollut yksi
niistä oikeusneuvoksista, jotka korkeimmassa oikeudessa olivat
ratkaisseet sen kuuluisan oikeudenkäynnin, jota suuri ruotsalainen
kauppatoiminimi oli ajanut kaikissa oikeusasteissa päätullinjohtaja von
Moriania vastaan.
Oikeusneuvos Gerhard Almgren oli yksistään ollut sitä mieltä,
että syytetty julistettaisiin syypääksi viranmyyntiin, lahjusten
vastaanottamiseen ja virka-aseman väärinkäyttämiseen.
Mutta kun asiaa hyvänahkaisesti ja kiltisti katsellen ei tarvinnut
ottaa niin ankarasti ja syy osaksi voitiin jakaa päätullinjohtajan
alaisten virkamiesten kesken, osaksi selittää johtuvan korkeimman
päällikön ymmärtämättömyydestä ja kun Hänen Majesteettinsa itse oli
useampia kertoja lausunut toivomuksia, ettei hänen vanhaa ystäväänsä,
joskohta hän ei kokonaan pääsisikään vapaaksi, tuomittaisi rikoksista,
joista seurasi pakkotyö, virasta erottaminen ja kelvottomuus maan
palvelukseen, niin päätullinjohtaja parooni Joseph von Morian sen ja
sen pykälän mukaan verrattuna siihen ja siihen pykälään tuomittiin
törkeästä taitamattomuudesta virantoimituksessa ja velvoitettiin
korvaamaan kaikki kantajan oikeudenkäyntikulut.
Gerhard Almgren oli yksin ollut eri mieltä vastoin kaikkia
osastotovereitaan, oikeusneuvos Almgren, joka jo vuosikausia oli
tottunut itsevaltiaasti ja kenenkään vastaansanomatta muodostelemaan
ja määräämään osastonsa lausunnot ja tuomiot — Gerhard Almgren, jolta
hänen virkatoverinsa korkeimmassa oikeudessa olivat tottuneet saamaan
tietoja ja neuvoja jotenkin samalla tavalla kuin kotona Hallituskadulla
sen kaikki asukkaat joka ilta sytyttivät kynttilänsä oikeusneuvoksen
suuresta hopeisesta kynttilänjalasta.
Sitäpaitsi oli Gerhard Almgren purevimmalla ja loukkaavimmalla tavalla
jättänyt huomioon ottamatta Kaarle viidennentoista hyväntahtoiset
kehoitukset:
— Kuuleppas, Almgren, voisit hieman sääliä vanhaa Moriania [morian
= murjaani] — hän on kunnollisimpia miehiä, mitä koskaan on miehen
kengissä kulkenut — oletko ajatellut Jeesuksen sanoja: joka teistä
on synnitön, se heittäköön ensimmäisen kiven — ja jos ihmisen on
jouduttava Långholmeniin vain siksi, että hänellä on huonot raha-asiat,
niin luulen, että sinun olisi syytä alkaa minusta — kun sinulla
mielestäsi nyt kerran on niin kuulumaton oikeudentunto.
Vanhat keskiaikaiset legendat kertovat monia ihmeellisiä asioita
valkoisesta kärpästä, joka siihen määrin rakastaa omaa, tahratonta
puhtauttaan, että se ottaa itseltään hengen jos ihminen tahraa sen
valkoisuutta.
Meillä kaikilla pitäisi sielussamme olla sama tunne inhimilliseen
likaisuuteen nähden. Joka tapauksessa olisi Gerhard Almgren
ilman ylpeyttä tai pöyhkeilyä voinut kantaa valkoista kärppää
oikeudentuntonsa vertauskuvana ja vaakunana. Palaen aatteellisesta
harmista päätti hän jättää paikkansa kuninkaan Korkeimmassa Oikeudessa.
Ehkäpä olivat muutkin seikat vaikuttaneet tähän päätökseen.
Oikeusneuvos Almgren oli muodostellut ja antanut hyvin katkeria
lausuntoja monista vapaamielisen De Geerin ministeristön
lakiehdotuksista. Hän oli harvinaisella juridisella kyvyllään ja
todistelutaidollaan vastustanut suurta eduskuntalaitoksen uudistusta.
Se oli kuin rikos Ruotsin valtioelämän perinnäisen kehityksen
yhtäjaksoisuutta vastaan ja kuin sokeata askelta tietämättömyyden
pimeään ja syrjään kuljetuilta ja raivatuilta teiltä.
Ja vuotta ennen tätä yhteenottoa korkeimmassa tuomioistuimessa oli yksi
ministeristön jäsen jättänyt paikkansa istuakseen presidentinistuimelle
Svean hovioikeudessa — paikka, johon Gerhard Almgren suhteellisesta
nuoruudestaan huolimatta oli katsottu itseoikeutetuksi.
Vuosikausien jännitetyssä työssä liiaksi pingotetut hermot olivat
hetkeksi tehneet lakon, ja vallankäytössä yhä enemmän kehittynyt
asiantuntemuksen itsetiedoton itsevaltiuden tarve oli tukahdutettu.
Yhtäkaikki: Gerhard Almgren ei kaunistellut lausuessaan arastelematta
julki mielipiteitään kuninkaasta, hallituksesta ja korkeimmasta
tuomioistuimesta, ja alamaisimmasti hän pyysi ja sai eron virastaan.
Entinen oikeusneuvos asettautui asumaan pienelle, Strängnäsin
läheltä ostamalleen maatilalle, jossa hän vietti viisi pitkää vuotta
todetakseen ja miettiäkseen kahta totuutta, jotka eivät hänelle
milloinkaan ennen olleet selvinneet:
että luonto ei millään tavalla ollut säätänyt häntä maanviljelijäksi,
että kohtalo oli hänet sensijaan ennakolta määrännyt jokaisella
sielunsa säikeellä ja ruumiinsa solulla olemaan oikea ruotsalainen
valtionvirkamies ja Kuninkaan Korkeimman Oikeuden jäsen.
Viiden vuoden hitaan riutumisen jälkeen, yhä kovemman ja myrkyllisemmän
itseensä ja olemassaoloonsa kohdistuneen tyytymättömyyden jäytämänä
haudattiin entinen oikeusneuvos ja Kuninkaan Korkeimman Tuomioistuimen
jäsen Gerhard Almgren isänsä ja äitinsä viereen Strängnäsin
kirkkomaahan.
Marie-Louise, Ludvig ja pikku mamselli Lundgren, kulkivat lähimpinä
surevina ruumissaaton etunenässä — pikku mamselli Lundgren, joka
nuorena, köyhänä sukulaisena oli tullut professori Winborgin taloon
ja sitten siirtynyt perintönä piispatar Almgrenille ja hänen
pojalleen oikeusneuvokselle joutuakseen nyt lopuksi perittynä
omaisuutena oikeusneuvoksettarelle — pikku mamselli Lundgren, joka oli
liinavaateompelussa ja sukankutomisessa saanut silmänsä likinäköisiksi
ja sormensa yhä ohuemmiksi ja kynsimäisemmiksi, mutta jonka uskollinen
sydän ei milloinkaan lakkaisi palvelemasta ja palvomasta niitä, joille
hän kuului.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin pikku mamselli hoiti oikeusneuvoksettaren
taloutta niissä kolmessa huoneessa Malmberginkadun neljän kolmannessa
kerroksessa, jonne oikeusneuvoksen vanhan ystävän maaherra von
Wernerin vähitellen onnistui luotsata Marie-Louise ja hänen maallinen
omaisuutensa, ja jossa pikku mamselli Lundgren vihdoin sai lopettaa
pitkän työpäivänsä.
Mutta nyt jyrisivät ajuri Nybergin isot vankkurit Nelosen
porttikäytävän läpi, ja koko talo raikui ja kaikui, ja Marie-Louise
Almgrenin huoneen ikkunasta tunkeutui Nybergin korkea ja kouluttamaton
ääni ja täytti huoneen voitonriemuisen nykypäivän sävelillä — se oli
viimeinen uutuus, Marie-Louise Almgrenille niin uppo-outo elämän hymni:
»Hei, poika kun tyttöä tanssittaa,
Salin seinät raikua saa!»
[Runot on suom. Tyyni Haapanen-Tallgrén.]
Oikeusneuvoksetar seisoi hiljaa ja äänetönnä Maria
Antoinette-kuvastimen edessä huoneen molempien ikkunain välissä.
Pehmeä, harmaanvihertävä lasi otti hänen kuvansa lempeästi ja hyväillen
vastaan niin kuin tyyni järvi, joka kuvastelee rannan puita — ilman
teräviä ääriviivoja — ilman räikeitä värejä.
Valkoisen harmaa, päälaelta jakaukselle kammattu tukka sai syvän
hopeanhohteen, ja kirkkaat, likinäköiset silmät loistivat kuvastimessa
kuin akvamariinin lempeä valo, ja koko Marie-Louise Almgrenin hienot
rotukasvot ja suora, jäykkä vartalo ikäänkuin elivät todempina,
oikeampina ja hengellistyneimpinä kuvastimen hiljaisessa maailmassa
kuin huoneessa, jonka täytti kokolailla kylmähkö, toukokuinen
päivänvalo ja jossa ilma väreili ja lauloi: »Hei poika, kun tyttöä
tanssittaa».
Marie-Louise Almgren sulki avatun ikkunan, ja Nybergin isot vankkurit
vierivät pois hakemaan laakeripuita Oopperapenkereen ulkoravintolaa
varten.
Kevät ja lämminhän olivat saapuneet kaupunkiin.
Suuri seinäkello löi yksitoista raskasta, kaikuvaa lyöntiä,
ja pieni toogapukuisen roomalaisen koristama pöytäkello Maria
Antoinette-kuvastimen alla pöydällä kilahdutti perässä yksitoista
pientä, kimakkaa läppäystä, ja Marie-Louise ajatteli oikeusneuvoksen
leikkisää selitystä, että salinkello soitti ajan arvokkaasti,
täysiäänisesti ja vastaansanomattomasti kuin hyvin muodostellun
tuomioistuinpäätöksen loppuponnet, kun sensijaan pöytäkello ilmaisi
avuttoman tyytymättömyytensä ajan kulkuun niinkuin huonotuulinen
ja mariseva viina-asianajaja, joka on menettänyt juttunsa kaikissa
asteissa.
Toogapukuinen roomalainen kirjoitti yhä vasemmassa kädessään olevalle
kullatulle pronssitaululle ikuista lausettaan »Tu Marcellus eris»,
jonka oikeusneuvos väitti merkitsevän:
»Sinustakin, rakas Almgrenini, voi tulla Korkeimman Oikeuden
presidentti.»
Suuressa huoneessa ei ollut ainoatakaan huonekalua, joka ei olisi
kertonut oikeusneuvoksesta ja hänen kodistaan Hallituskadulla,
emmekä saa ihmetellä, että Marie-Louise Almgren — siitä asti, kun
hän aamulla heräsi isossa mahonkivuoteessa, jossa hän oli joka yönsä
nukkunut siitä illasta asti, kun hän kaksikymmentäkaksivuotiaana
tyttönä jätti ylisotakomisario Wigelstjernan kodin — siihen hetkeen
asti illalla, jolloin hän sytytti yöpöydän hopeisen kynttilänjalan —
piti vain mennyttä elämäänsä todellisena maailmanaan, kun sensijaan
ajuri Nybergin laulu ja kadun melu olivat aivan asiaankuulumatonta ja
merkityksetöntä — jotakin ohimenevää ja yhdentekevää kuten väliajan
musiikki teatterissa, jolloin mieli täynnä edellisen näytöksen
tapahtumia vain jännittyneenä odottaa mitä tuleva on, kun esirippu
jälleen nostetaan.
Tosin oli Marie-Louisen elämä oikeusneuvoksen kuoleman jälkeen tuntunut
hänestä itsestään merkityksettömältä ja tilapäiseltä, mutta jyrkkänä ja
selvänä ilmeni hänelle raja nyt epätodelliseksi muuttuneen menneisyyden
ja nykyisyyden välillä, joka kaikesta huolimatta oli otettava
todellisuutena varteen ja johon oli mukauduttava.
Marie-Louise Almgren istui vartiossa menneen elämänsä ulkopuolella
kuin ihminen, joka on kadottanut asuntonsa avaimet ja istuu yössä
ulkoportailla odottaen pääsevänsä jälleen sisään. Eurydike Bergille ei
ratkaisevasti suljettu ovi ollut mikään todellinen este, vaan satujen
henkien lailla liukui hän ulos ja sisään sen oven avaimenreiästä, joka
erottaa elävät Hadeksesta ja on väliseinänä todellisen ja epätodellisen
välillä, sinä korkeana väliaitana, jonka yli pyhimyksiä lukuunottamatta
vain nukkuvat ja mielisairaat saavat rankaisematta käydä.
Mutta yhtä nopeasti ja huomaamatta kuin Eurydike Berg liukui yli
unen ja toden rajamaitten, yhtä äkkiä ja odottamatta seisoi hän nyt
Marie-Louise Almgrenin huoneessa, ja hänen kirkas, lempeä äänensä
värisi kuin hätääntyneen linnun sydän:
— Kiltti Marie-Louise, suo anteeksi — mutta siellä on joku mies, jonka
Emma on päästänyt sisään minun huoneeseeni — ja Rosaliekaan ei ole
kotona —
— Mitä hän tahtoo?
— En tiedä, Marie-Louise-kulta — mutta hän on aivan kuin haikala —
tarkoitan, hän on kuin haikala, jos se olisi ihminen.
Eurydiken ohuilla, teeruusunkalpeilla poskilla oli mitä arin punerrus.
Suuret, mustat silmät tuijottivat laajenneina ja avoimina kuin lapsen
silmät sadun ja tuntemattoman edessä, ja ohuilla, avuttomilla ja
herkillä huulilla väreili puoleksi lapsellinen, puoleksi itkuunvalmis
hymy.
Oikeusneuvoksetar riensi heti ottamaan selkoa uhkaavasta vaarasta.
Marie-Louise Almgrenilla, o.s. Wigelstjerna, oli tapana usein yöllä
nähdä omituista ja sietämätöntä unta, josta hän aina heräsi otsa
tuskanhiessä ja sydän jyskyttäen kuin soivan herätyskellon vasara.
Hän oli mennyt Lindströmin kahvilaan Hallituskadulla ja oli syönyt
kymmenen äyrin leivoksen. Mutta kun hänen piti se maksaa, seisoi
iso, inhoittava mies myyntipöydän takana ja osoitti sormellaan hänen
vaivaista kolikkoaan:
— Pitääkö rouva tuota kymmenäyrisenä — onkos hän tommonen puotivaras, —
häh — eikö hän tiedä missä Långholmen on?
Kauhukseen oli Marie-Louise Almgren saanut nähdä, että hän olikin
pannut pöydälle vain yhden äyrin rahan, ja loistaen pohjattomasta
ilkeydestä olivat kaupanomistajan ruskeat silmät uhkaavina tuijottaneet
häneen — niin uhkaavina, että oikeusneuvoksetar oli tullut vallan
mielettömäksi kauhusta ja oli saanut tokaistuksi:
— Olisiko herra niin hyvä, että olisi kohtelias — en voi sille mitään,
että olen likinäköinen.
Jotenkin samantapainen pelko sai nyt arvokkaan ja jäykän vanhan
naisen silmä kovana ja ääni kopeimmillaan äkkiä sukeltamaan esiin ja
pysähtymään aivan Eurydiken epämieluisan vieraan eteen:
— Mitä herra oikein hakee täältä?
— Pyydän anteeksi, että vaivaan naisia — tulin kenties sopimattomaan
aikaan, mutta pikku neiti, joka avasi oven, oli niin ystävällinen ja
päästi minut sisään.
Ja tätä sanoessaan loi vieras ja sänkipartainen »mies» pikku Emma
Wigelstjernaan mitä ystävällisimmän ja mielistelevimmän katseen, joka
sai hänet melkein punastumaan eikä hän tiennyt minne piilottaisi päänsä
tämän mitä ihastuttavimman hämillisyyden takia, joka nyt värähdytti
hänen vanhaa neitossydäntään sangen myöhästyneellä aavistuksella
keimailun viehättävyydestä. — Olen antiikkikauppias Jansson
Norrlanninkadulta — ostan vanhoja huonekaluja, posliineja, kulta- ja
hopeaesineitä — täss' on korttini.
Tottuneella kädenliikkeellä ja nostaen kevyesti pyörökoppaista hattuaan
painoi vieras reklaamikorttinsa Marie-Louisen voimattomaan käteen.
— Mutta emmehän ole pyytäneet saada myydä mitään.
— No, mutta minä vain ajattelin puhua asiasta herrasväelle, nähkääs
rouva, kun olin kuullut teillä olevan vanhoja esineitä — että — niin
— voihan olla olemassa tavaroita, joilla vanhuutensa ja fiineytensä
tähden, nähkääs rouva, voi olla erikoinen arvonsa ja joista maksetaan
koko hyvin — ainakin on minun tapanani maksaa hyvin — vanhaa silkkiä,
sulkia, kopeliinejä — kaikella on arvonsa, jos niillä on se vanha
fiineytensä — ja sen ymmärtää vain se — sehän on selvää — joka on
erityisesti antiikkituntija — ja voisi olla varsin hauskaa jos
herrasväki ansaitsisi yhden tai pari kymppiä sellaisesta kapineesta,
jolla ei voi olla mitään arvoa sille, joka ei ole kokooja eikä
erityisesti antiikkituntija.
— Niin, voimmehan puhua siitä toiste — nyt ei meillä ole aikaa.
Ja hyväntahtoisen kohteliaasti opasti Marie-Louise Almgren
»antiikkikauppias» Janssonin porstuaan ja pani oven kaksinkertaiseen
lukkoon.
Kuten pienen vesisääsken siivenlyönti synnyttää jonon renkaita
rasvatyynen lammikon pinnalla, niin värisi vielä tuntikausia
»antiikkikauppias» Janssonin lähdettyä koko Nelosen maailma tämän
salaperäisen käynnin jälkivaikutuksista.
Mitä tuo inhoittava mies oikeastaan tahtoi? Mikä oli tarkoitus? Mikä
uusi vaara uhkasi nyt heidän turvatonta olemassaoloaan?
Vaistomaisesti olivat kaikki vanhat naiset tunteneet, että yksi
rikkaitten kätyreistä ja nuuskijoista oli tunkeutunut heidän pienen
kotinsa kynnyksen yli laillisuuden varjon alla ryöstääkseen,
anastaakseen ja rosvotakseen heiltä vieläkin jotakin siitä pienestä
ympäristöstä, joka oli heidän kotinsa ja pakopaikkansa maailmassa,
ja joka yhteiskunnallisesti katsoen ehkä eniten on verrattavissa
pieneen kukkulaan, jolle muutamat harvat jäljellejääneet hävittävän
tulvan jälkeen ovat paenneet joutuakseen hekin lopuksi vähitellen yhä
nousevien tuhotulvan aaltojen nieltäviksi, aaltojen, jotka jo kauan
sitten ovat surmanneet heidän omaisensa ja ystävänsä.
Hehän tiesivät kaikki niin hyvin, että rahan herrat ovat maailman
herroja, ja että kun köyhä ei enää voi maksaa työllään ja ruumiillaan,
saa hän maksaa kodillaan ja konnullaan. Köyhillähän voi vielä olla niin
monta kaunista esinettä, jotka paremmin sopivat rikkaitten isoihin
ja hienoihin museohuoneisiin kuin kurjuuden pimeisiin ja likaisiin
kamareihin.
Ja kuinka voisikaan rikas uneksia esimerkiksi mitä iso, vastakorjattu
ja ihastuttava empire-sohva entisessä asussaan oli merkinnyt muille
olennoille?
Mikä elämän kokemus panisi hänet edes aavistamaan, mitä leikin
juhlahetkiä köyhien omistajain lapset kerran ovat siinä eläneet, mitkä
pienet, likaiset lapsenkädet ovat repineet, kompuroineet ja ryömineet
sen avarassa, vieraanvaraisessa sylissä — ja kuinka pehmoisesti ja
lohduttavasti osasikaan surun, sairauden ja hädän hetkinä sen nurkkaus
vastaanottaa väsyneen ja vaivatun ihmisparan huolet.
Niin, kukapa yleensä ajattelisi sitä, nähdessään suurenmoisen
loisto-kapineen sieluttomana esineenä prameilevan kaikkien muitten
elottomien esineiden joukossa nuoren apulais-isännöitsijä Andresénzin
empiresalongissa, jossa eivät huonekalut ja ihmiset milloinkaan
saa minkäänlaista luottamusta tai kosketusta toisiinsa — siitä
yksinkertaisesta syystä, etteivät huonekalut ja ihmiset tunne toisiansa
eivätkä pidä toisistansa ennenkuin suru on koetellut heidän voimaansa
ja kestävyyttään.