Ylijuhlamenojenohjaaja oli ollut maaherra ja hovimarsalkka von Wernerin
vanha ystävä ja toveri. He olivat samoihin aikoihin vetelehtineet
Upsalassa, yht'aikaa tulleet virkaatekeviksi kamarijunkkareiksi,
ja maaherra oli sitäpaitsi kutakuinkin usein voittanut suuren
summan vanhemman ystävänsä diners intimes'eillä — kaikki syitä,
jotka vaikuttivat siihen, että Rosalie-neiti sai haltuunsa pienet
parihuoneet, oman sisäänkäytävän ja pimeän eteisen kauimpana oikealla.
Pieni eteinen oli varmemmaksi vakuudeksi aikaisemmin ollut valkeaksi
maalatun ikkunan erottama huoneiston isosta eteisestä, mutta se oli
vanhojen naisten yhteisestä sopimuksesta otettu pois helpottamaan
heille kaikille pääsyä pieneen, pimeään huoneeseen, joka oli
Rosalie-neidin eteisen perällä.
Mutta isossa eteisessä oli poistetun ikkunan alla pitkä, matala
puulaatikko, niin että vanhojen naisten matkallaan pieneen, pimeään
huoneeseen aina täytyi suorittaa sarja voimisteluliikkeitä.
Ensin he saivat kiivetä puulaatikolle, sitten asettua hajareisin
ikkunakamanalle ja sitten astua matalille, kaksiastuimisille
tikapuille, jotka Rosalie-neiti tämän kävelymatkan helpottamiseksi
oli asettanut omalle puolelleen poistetun ikkunan eteen: kaikkiaan
sarja voimisteluharjoituksia, jotka varmaan suuresti edistivät
vanhojen naisten hyvinvointia ja liikuntokykyä, samalla kuin se
suojasi Rosalie-neitiä liian tiheiltä vieraskäynneiltä hänen omissa
parihuoneissaan.
Sillä tietäkäämme, että neljä vanhaa, yhdessä asuvaa naistakin, jotka
tuntevat halua saada yksinvaltiaasi hallita omaansa, tarvitsevat kukin
oman pienen simpukankuorensa, jonka sisään he saattavat vetäytyä
halutessaan olla yksin. Ja että neljän vanhan naisenkin taloutta
järkyttävät samat riidat, myrskyt ja ristiriidat, jotka saavat
avioliiton, valtiolliset puolueet, valtiojärjestelmät ja ylipäänsä
kaikki ihmisten yhteenliittymät järkkymään perustuksiaan myöten,
särkymään tai löytämään uusia modus vivendi.
Mutta puulaatikko, ikkunakamana ja pienet tikkaat yhdistettiin lyhyeen
paikallismaantieteelliseen nimitykseen »porras».
Olivatko haavekuvat ylijuhlamenojenohjaajasta, hovista tai Refvelstasta
vaiko kreikkalaisten tappiosta Tessaliassa aiheuttaneet tapauksen,
joka tapauksessa oli horjumattomana tosiasiana, että Rosalie-neiti oli
ennättänyt pimeitten portaitten puoliväliin, ennenkuin muisti, että hän
oli unohtanut ostaa Järvan liikkeestä pikku Emman voipullat, Eurydiken
maustekorput ja oman stettiniläisleipänsä.
Muistamattomuus ja haaveilut Kustaa Aadolfin torilla saivat
aikaan sen, että Rosalie-neiti tuli kotiin runsaan puoli tuntia
myöhemmin kuin tavallisesti, ja tullessaan hän keksi pikku Emma
Wigelstjernan istumassa puulaatikolla Rosalie-neidin poissaolosta
ja oman aamiaisleipänsä synkästä ja tietymättömästä kohtalosta ylen
hermostuneena.
Mutta pikku portaitten toisella puolella jäi Rosalie-neiti seisomaan
niin korkeana ja majesteetillisena, että hänen sulkansa sivelivät
pölyn seinästä ikkuna-aukon yläpuolelta ja hän itse oli verrattavissa
jaloillaan maata polkevaan ja pilviä piirtävään sadunhenkeen. Ja
alhaalla matalalla puulaatikolla istui pikku Emma Wigelstjerna todella
niin pienenä ja tyytymättömänä kuin konsanaan mikään satujen valittava
ja vähäpätöinen ihmislapsi armeliaan ja ylevämielisen haltijattaren
edessä.
Niin, syvemmältä ja suuremmalta näkökannalta katsoen tässä
kahdenpuolen ikkunakamanaa kohtasi toisensa todella kaksi maailmaa —
sielun maailma ja aineen maailma — kaksi elämän periaatetta — kaksi
yhteensoveltumatonta luonnetta — sankarillinen ja poroporvarillinen
henki. Kahden yhteensoveltumattoman ja iäisesti toisiaan vastaan
taistelevan luonnonvoiman edustajina täytyi näiden kahden vanhan
naisenkin taistella toisiaan vastaan, jos kohta he ihmisten
tavallisessa tietämättömyydessä ja toivottomassa sokeudessa
kuvittelivat yhteenottonsa aiheutuvan niin joutavista seikoista kuin
myöhästyneestä aamiaisleivästä, avonaisesta ikkunasta, unohdetusta
pesävalkeasta, särjetystä juomalasista tai pöytäliinan tahrasta.
Sukunsa ikivanhoille soturinvaistoille uskollisena kävi Rosalie-neiti
silmänräpäyksessä käsiksi hyökkäykseen, anastaen siten viholliseltaan
kaiken mahdollisuuden myrkyllisten nuolien ampumiseen ennakolta.
— Mutta, rakas, pikku Emma, miksi istut täällä ja kylmetyt
puulaatikolla? Etkö vielä ole siivonnut pientä huonettasi?
— Odotan vain voipulliani, suloinen Rosalie, tahdon tietenkin
mielelläni syödä ne niin kauan kuin ne vielä ovat tuoreet — ja Rosalie
on myöhästynyt lähes kolme neljännestä.
— Luuleeko pikku Emma, että voipullat vanhenevat pussissa — kun
tuhannet kreikkalaiset kuolevat taistelukentällä ja heidän kotona
olevat perheensä ehkä ovat nälkään sortumassa, niin ei liene
liikaa, jos me täällä kotona Ruotsissa odotamme puolisen tuntia
aamiaisleipäämme — ja siitä ei sen enempää. Tässä ovat pikku Emman yhä
vielä tuoreet voipullat — ja tässä on Stockholms Dagblad, mutta muista,
että Marie-Louisen täytyy saada se kello kymmeneltä ja että on Dikenin
vuoro saada leikata jatkoromaani — pikku Emma ei nyt enää istu täällä
vilustumassa vedossa!
Kaarle kahdennentoista tiukalla tavalla osoittaa paheksumistaan
kääntyi Rosalie-neiti »kurz um» koroillaan ja purjehti huoneisiinsa,
jättäen pikku Emman vuodattamaan voimatonta vihaansa voipullapussiin,
puulaatikkoon ja suuren eteisen lattiamattoon. Ja meidän täytyy,
vaikkakin vastahakoisesti, myöntää, että pikku Emma Wigelstjernan muoto
ei ollut kaunis katsella eikä se millään tavalla yrittänytkään kuvastaa
kauniimpia ja jalompia sielun liikkeitä.
Vanha neiti oli pienikokoinen ja hyvin laiha, ja musta puku hänen
ohuen, litteän vartalonsa päällä muistutti eniten jättiläismäistä
mustaa trikoopuseroa, joka joustinlangalla oli kurottu keskeltä kokoon,
jotta sen alaosa voisi käydä hameesta.
Mutta tässä muumiomaisessa ruumiissa oli pienen pieni pää, kova kuin
keltaisella pergamentilla päällystetty pääkallo. Sillä siihen määrin
kuivunut ja tyhjä mehusta ja elämästä se oli, että olisi voinut
luulla sitä vahanaamioksi, ellei hänen olemuksensa koko mehu ja voima
olisi ollut koottuna pieniin, likeisiin, vihreisiin silmiin, jotka
säikkyivät ja hehkuivat niin katkeran vihaisesti ja kateellisesti
syvien silmäkuoppien pohjalla kuin pari petoeläintä onkaloissaan,
ja jättiläismäisen suureen nenään, joka mahtavassa kaaressa työntyi
ulos pikku olennon pikkuruisista kasvoista, muistuttaen mahtavaa
sivu- ja tasapainoruoria, jollaisia näkee vanhoissa matkakuvausten
kuparipiirroksissa villien polynesialaisten pienissä, kevyissä
kanooteissa.
Ja todellakaan ei pikku Emma Wigelstjerna ollut muuta kuin pieni, julma
ja nälkäinen petoeläin ja pieni paha metsäläissielu, jos kohta hän
asetettuna valokuvaajan sokean ja epäluotettavan koneen eteen saattoi
syyllä iloita omasta, jouluksi otetusta kabinettikuvastaan, jossa pikku
Emma istui arvokkaana ja ylhäisenä silkissä ja pitsimyssyssä, raskas
kultaketju kaulassaan ja kädessä tohtori C.D. af Wirsénin »Betlehemistä
Golgatalle».
Mutta ulkomuoto pettää sekä meidät että valokuvaajat, ja me saamme
kaikki odottaa tulevamme paljastetuiksi ja läpinähdyiksi joutuessamme
Hänen eteensä, jonka silmä näkee kaiken ja jonka eteen ei kukaan meistä
halua astua, jos hänellä on pieninkin tuntemus omasta olemuksestaan ja
muisto omista teoistaan.
Ja nyt istui pikku Emma omassa huoneessaan ja kastoi voilla siveltyjä
tuoreita voipulliaan aamukaakaoonsa, ja oli vihreä kaikkein
äkäisimmästä kiukusta, joka ei kuitenkaan hetkeksikään voinut estää
häntä täydellisesti nauttimasta sekä kaakaosta että voipullista.
Mutta jos olisikin ollut halua riehua ympäri ja antaa vihan raivota
itsensä uuvuksiin, ei neiti Wigelstjernan huoneessa ollut tilaa
kiivaisiin liikkeisiin eikä pitkiin kävelyihin.
Siellä oli sohvia toistensa tiellä, kirjoituspöytiä ja atennienneja,
lastattuina posliinikuvilla, kalleuksilla ja helyillä pahemmin
kuin antiikkikauppiaan näyteikkunassa, pieniä kuperavatsaisia
lipastoja ja suuria, latteita šifonjeereja, pieniä karmituoleja ja
suuria nojatuoleja, ruokailuhuoneen tuoleja ja salonkituoleja kuin
huutokauppahuoneessa näyttelypäivänä — ja tilapäisen katselijan täytyi
ehdottomasti saada se vaikutelma, että pikku nainen kaakaokuppinsa
ääressä on luonnolliseen mukautumisen lakiin soveltuen tullut niin
pieneksi ja litteäksi ja ohueksi voidakseen ilman onnettomuuksia
ja yhteentörmäyksiä elää ja liikkua kaikkien näitten huonekalu- ja
tavararöykkiöiden keskellä. Tavallinen pintapuolinen epäilijä olisi
arvellut, että vanha, ruma eukko on kaikkien näiden antiikkitavarain
hoitaja; miten muuten voisi selittää hänen oman kehnon pukunsa,
kallisarvoiset antiikkiesineet ja sen omituisen tosiasian, että
kaikki nämä ihastuttavat tuolit, sohvat ja nojatuolit olivat mitä
hirvittävimmällä ja mauttomimmalla pumpulikankaalla päällystetyt.
Joku enemmän henkilöhistoriaan kuin luonnontieteeseen perehtynyt
tarkastelija olisi sensijaan heti todennut tämän vanhan naisen
olevan hyvinvoivan ja ylhäisen ruotsalaisen virkamies- tai hienomman
porvarissuvun jälkeläisen.
Jälkimmäinen olikin kaikkein oikein havainto, joskin, syvemmältä
sielulliselta kannalta katsoen, voisi sanoa, että Emma Wigelstjernan
sielun ja jäsenten liikkeet vähitellen ovat sopeutuneet hänen huoneensa
huonekalujen mukaan, joiden hoito ja siistiminen oli hänen ainoa
todellinen elämäntehtävänsä.
Pikku Emman isä oli ollut kauppaneuvos ja kauppa- ja merenkulkuosaston
päällikkö kollegiossaan — tehtävä ja toimi, josta voimme olla
vakuutetut, ettei hän milloinkaan hoitanut sitä niin kuin sellaista
paikkaa pitäisi hoitaa, sillä Thure Wigelstjerna oli ollut muotovarma
ja muotoihin piintynyt turhantarkka byrokraatti, jonka elämän päämäärä
oli hoitaa työnsä niinkuin sitä oli ennen häntä hoidettu ja karttaa ja
inhota kaikkia muutoksia tai uudistuksia, jotka mahdollisesti voisivat
häiritä tai järkyttää totuttua tapaa.
Järjestys, kunto ja kunnioitus vakiintuneita muotoja kohtaan oli
ollut se hyveitten kolmiyhteys, jonka valkean tähtivalon alla Thure
Wigelstjerna oli vaeltanut tietänsä eteenpäin ja ilman hutiloimista ja
onnenongintaa saavuttanut kaikkein kunnioitettavimman yhteiskunnallisen
aseman, minkä kauppaneuvos voi saada ja ennen kaikkea sai senaikaisessa
virkamieshierarkiassa.
Thure Wigelstjerna oli muun muassa erinomaisten tietojensa ja
muodollisen varmuutensa nojalla ollut asiantuntijana mukana
selvittämässä ja päättämässä tärkeimmistä valtiollisista raha-
ja kauppa-asioista, valtiolainoja ja valtioavustuksia koskevista
neuvotteluista, taloudellisesta kielto- ja myönnytyslainsäädännöstä,
omaamatta aikansa taloudellisesta elämästä ja maailmankaupan salaisista
laeista enempää käsitystä kuin kuka tahansa koulupoika.
Ja kun kauppaneuvos kuudenkymmenenyhdeksänvuotiaana kuoli, jätti hän
leskelleen ja tyttärelleen jälkeensä kauniin, vanhan pesän, jolle antoi
leiman hänen varma, muodollinen makunsa ja hillintänsä, sekä 30.000
kruunua Ruotsin valtion 3 1/2 prosentin obligationeina — rahasijoitus,
jonka hän oli havainnut edullisimmaksi ja turvallisimmaksi siinä
epävarmuuden, sekasorron ja alituisen rahanarvonvaihteluiden
kaaoksessa, jollainen hänen aikansa taloudellinen elämä hänen
katsantokantansa mukaan oli.
Tässä moitteettomassa ympäristössä, moitteettomine vanhempineen ja
moitteettomimman seurustelupiirin keskuudessa oli Emma Wigelstjerna
syntynyt, kasvatettu ja varttunut, hoidettu ja huollettu samalla
huolella kuin pelargoneja kauppaneuvoksettaren kukkaispöydällä,
ja sielunsa yhtä siistittynä, pölytettynä ja yhtä huolellisesti
järjesteltynä kuin konsanaan salongin ateniennit kalleuksilleen.
Kauppaneuvoksetar oli kuulunut entisaikojen naisiin, jotka, heidän
henkisen näköpiirinsä, elämänvoimansa ja tunne-elämänsä tultua
teljetyksi ja katkaistuksi moitteettoman sovinnaisavioliiton kautta,
olivat keskittäneet itsetiedottoman toimintahalunsa ja elämäntarpeensa
monomaanisella yksipuolisuudella johonkin kotielämän ja talouden
oleelliseen tai epäoleelliseen yksityisseikkaan.
Me tunnemme heidät kaikki, heidät, jotka pitivät kunnianaan parhaitten
suolakurkkujen tai hienoimpien kotona savustettujen kinkkujen tai
parhaiten hoidetun liinavaatevaraston omistamista — tai heidät,
jotka olivat kotitekoisen tuomenmarjaliköörin tai antimakassien ja
sohvatyynyjen erikoistaitureita, ja joiden elämä on ollut väsymätöntä,
intohimoista ja harrasta taistelua sen velvollisuuden kaikinpuolisen
täyttämisen puolesta, jonka he omasta tahdostaan olivat ottaneet
täyttääkseen.
Kauppaneuvoksetar Wigelstjerna oli jo avioliittonsa kuherruskuukausina
löytänyt elämäntehtävänsä: hän pölytti.
Varhaisesta aamuhetkestä puolison päivälliselle tuloon saakka
kiiti ahkera talonrouva kallisarvoisten huonekalujen ja korujen
keskellä pölyliina aina pienessä, lujassa ja kovassa kädessä, kunnes
ovenpaukahdus ilmoitti, että kauppaneuvos viiden minuutin kuluessa
odottaa päivällistään.
Hänen askelissaan oli pikku Emma vaeltanut, kehdosta asti peilaillut
lapsenkasvojaan aluksi huonekalujen mahonkipinnoissa ja sitten
vähitellen, pituuden karttuessa, seinien kuvastimissa.
Ja elämän ainoat ulkonaiset tapahtumat olivat olleet suuret, viralliset
herrapäivälliset, joissa presidentit, ylijohtajat ja kaikenlaiset
»neuvokset» tuttavallisen, mutta virallisen hillityn tunnelman
vallitessa nauttivat valikoituja ruokalajeja ja hyviä viinejä, ja
jolloin pikku Emma, puettuna hienoimpaan pukuunsa, sai tulla sisään
jälkiruoan aikana kuin jonkinlaisena erikoisjälkiruokana ja sedät
taputtelivat häntä päälaelle ja ajoivat hänen suuhunsa sellaiset määrät
makeisia ja rypäleitä, että hänen oikeastaan olisi luullut tukehtuvan.
Läheisemmän tuttavapiirin päivälliskutsuissa oli ollut harvempia
ruokalajeja ja vain lasillinen sherryä jälkiruoan mukana, ja pikku Emma
oli saanut syödä pöydässä ja jäädä istumaan hetkiseksi vierashuoneeseen
rouvien luokse, jotka intohimottomasti ja moitteettomasti puhuivat
toistensa avuista.
— Luulisitko meidän Olivian voivan pitää niin pölyttömänä — mutta,
ajatteleppas, Hildaseni, suolakurkkujasi, luulen, että ne viimeksi
olivat paremmat kuin koskaan — niin, mutta saanen sanoa, että Mariannen
savustettu kinkku — niin, rakas Marie-Louise, nyt olisi sinun
tuomenmarjaliköörisi maistunut hyvältä, nyt saat tyytyä vain pieneen
lasilliseen marsalaa — paras on kyllin hyvää, pieni Beata-kultani,
osatessaan panna hapanpaistin säilöön niin hyvin kuin sinä...
Kesähuvilalla Vaxholmissa tavattiin jälleen naapurihuviloissa, entinen
seurustelupiiri, entiset, kuluneet keskustelunaiheet ja vanhat
mukaanotetut talouskalut.
Pikku Emma imi itseensä oppivaisesti kaikki muodot ja puhetavat ja
eli vuodesta vuoteen, ja joulut menivät ja kesät tulivat, ja kaikki
oli entisensä kaltaista, paitsi että pitempien väliaikojen kuluessa
jotkut kasvot katosivat ja pysyivät poissa, ja ilmestyi uusi paikka
katsottavaksi sunnuntaisilla kävelymatkoilla kirkkomaalla, jossa
kauppaneuvoksettaren isä ja äiti lepäsivät ylösnousemusta ja tuomiota
odottaen.
Mutta muuten ei elämä muuttanut muotoaan — jos sitä nyt yleensä voi
elämäksi nimittää — edes pikku Emman ensi tanssiaisten kautta. Pikku
Emma ei ollut ensinkään huvitettu tanssista, tai oikeammin ei osannut
tanssia, siksi että hän oli niin äärettömän epämusikaalinen — ja nuoret
miehet ja kavaljeerit olivat sitäpaitsi sen lajin ihmisiä, joiden
kanssa ei hänellä ollut mitään yhteistä, ei edes puheenaihetta.
Emma tuli kolmenkymmenvuotiaaksi ja elämä oli yhä entisensä kaltaista.
Sunnuntaisin meni pikku Emma isänsä ja äitinsä kanssa
päiväjumalanpalvelukseen ja rukoili Jumalaa, jota hän tunsi yhtä vähän
kuin elämääkin, ja jolta hänellä sitäpaitsi ei ollut mitään anottavaa.
Ja kun oli suuria, vakavia konsertteja tai esitettiin oikein vanha,
arvokas ooppera, meni Emma niihin vanhempineen ja kuunteli musiikkia
nauttien sanomattomasti, vaikka ei hän milloinkaan elämässään ollut
voinut erottaa kahta säveltä toisistaan. Joitakin kertoja vuodessa hän
oli sitäpaitsi tanssiaisissa ja hänellä oli vallan ihastuttavan hauskaa
istuessaan jossakin nurkassa, kunnes käsivarret ja jalat jäykistyivät
ja hän oli haukottelemaisillaan väsymyksestä — jonka viimeksimainitun
animaalisen elämän ja hillittömyyden ilmauksen hän kyllin hyvin
kasvatettuna ymmärsi heti tukahduttaa.
Ja pikku Emma pysyi yhä pikku Emmana — kunnollisimpana ja
hyvinkasvatetuimpana tyttölapsena, mikä milloinkaan on aamuisin
pessyt kasvojaan, käsiään ja kaulaansa, paitsi niinä vuoden kuutena
tanssiaisiltana, jolloin hän pesi myös sekä olkapäänsä että
käsivartensa.
Vuosien varrella kasvoi vain pikku Emman halu leivoksiin, hilloihin
ja makeisiin, himo, jota hänen hyvä kasvatuksensa ja ylen niukat
taskurahansa kuitenkin pitivät vallan kohtuullisuuden rajoissa.
Pikku Emman ollessa kolmenkymmenenneljänvuotias kuoli kauppaneuvos, ja
meidän täytyy sanoa, että tämä tapaus ei aiheuttanut hänen tyttärelleen
todellista surua enemmän, kuin mitä voi tuntea menettäessään
huonekalun, jonka äkillinen poissaolo totutulta paikalta täyttää mielen
tyhjyydellä ja typerällä alakuloisuudella. Mutta sillä ei tarkoiteta,
ettei pikku Emma olisi nyyhkyttänyt hurjasti ja ääneen itkenyt
väännellen käsiään kohtuullisessa tuskassa; ja hän kulki suruharsossa
ja surupuvussa ja seurasi äitiään joka sunnuntai hautausmaalle
laskeakseen kukkia sille paikalle, joka nyt kätki niin rajattomasti ja
syvästi rakastetun poismenneen maalliset jäännökset.
Mutta paitsi surun ulkonaisia muotoja ja kaavoja ei pikku Emma
ollenkaan tuntenut mielessään mitään muuta — ei maallisen
muukalaisuuden tunnetta eikä tuskan ja kaipauksen sietämätöntä ja
julmaa kuisketta: ei enää koskaan elämässä — ei koskaan — koskaan.
Pikku Emma muutti äitinsä ja kaikkien huonekalujen kanssa pienempään
huoneistoon, jossa myös laskeutui pölyä, jota voi pyyhkiä pois,
ja jossa joka ilta puoli kymmeneltä yhäti sama vanha Liina, joka
kerran kantoi pikku Emmaa vastasyntyneenä, kääri hänet vuoteessa
vanupeitteeseen ja taputti hänen päätään ja toivotti hyvää yötä samoin
sanoin kuin jo kolmekymmentäneljä vuotta sitten:
— Nuku nyt makeasti, pikku Emma, äläkä näe unia!
Ja pikku Emma söi ja hengitti ja nukkui unitta kuten pienen, hyvän
lapsen tulee ja sopii.
Seurustelupiiri tuli ehkä hieman ahtaammaksi, päivällisistä tuli
kahvi- ja teekutsuja, mutta kasvot ja puheenaiheet pysyivät samoina,
vaikka pikku Emma olikin ainaiseksi päässyt pesemästä olkapäitään ja
käsivarsiaan hänen nyt vapauduttuaan kaikista tanssiaisvaivoista.
Ennen kuin hän ennätti täyttää puoli vuosisataa, tunkeutui todellisuus
raakana ja kauheana hänen suojattuun ja käärittyyn olemassaoloonsa.
Kauppaneuvoksetar oli tyttärineen seisonut Blasieholmenilla
nauttiakseen ilmaiseksi Kristina Nilssonin ihmeellisestä laulutaidosta,
ja heidän hurmaantuessaan lumoavista sävelistä tapahtui se kuuluisa
onnettomuus, joka vei niin monta ihmishenkeä. Kauppaneuvoksetarkin
ja hänen tyttärensä laahautuivat pelosta mielettöminä pakokauhuisen
kansanjoukon mukana, jossa pikku Emman pienet lumikonsilmät olivat
kyllin neuvokkaat keksiäkseen pelastuksen mahdollisuuden pujahtamalla
pakoon pieneen tupakkakauppaan läheisessä kadunkulmassa.
Mutta kauppaneuvoksetar oli päättävästi hyljännyt ehdotuksen: — Pikku
Emma, ei meidän kaltaisten naisten sovi mennä tupakkakauppaan.
Heidän onnistui kuitenkin ilman tupakkakaupan apua pelastautua, mutta
järkytys, pelästys, tungos ja ruumiilliset ikävyydet aiheuttivat
kauppaneuvoksettarelle keuhkokuumeen, joka kahdeksan päivän perästä
päästi hänet kauppaneuvoksen luo.
Pikku Emma-raukan pikkuserkku, hovioikeudenneuvos Björkman, otti
hoitaakseen perunkirjoituksen ja maalliset huolehtimiset. Vanha,
seitsemänkymmentäkolme-vuotias Liina sai viidenkymmenenneljän vuoden
palveluksen jälkeen Wigelstjernan perheessä muuttaa vaivaistaloon;
ja pikku Emma oli yksin elämässä upeine huonekalustoineen ja 1050
kruunun vuotuisine korkoineen — eikä, omituista kyllä, hänen olentonsa
perustukset olleet vähääkään järkkyneet, vaan hän oli jollakin
ihmeellisellä ja pirteällä, vastaheränneellä elämänvaistolla päättänyt
hoitaa itse itsensä ja kaikin tavoin käyttää hyväksensä riippumatonta
asemaansa.
Surun ja kyynelten, valitusten ja suruharsojen ja -pukujen ohella
tunsi isätön ja äiditön pikku Emma riippumattomuuden tunnetta ja
elämänuteliaisuutta vanhenneessa sydämessään.
Hautauksen jälkeisellä viikolla pikku Emma meni tapaamaan serkkuansa
oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgrenia, o. s. Wigelstjerna, jolla
Malmberginkadun 4:ssä oli kolme komeata huonetta, ja ehdotti rakkaalle
sukulaiselleen, että hän saisi puolesta vuokrasta haltuunsa kaksi
huoneista.
Marie-Louise Almgren ja Rosalie Pistolschiöld olivat rauhassa ja
häiriintymättömässä sovussa eläneet onnellisesti yhdessä jo toista
vuosikymmentä siinä huoneistossa, johon hovimarsalkka Werner sukulais-,
kunnioitus- ja tunnesyistä oli valinnut heidät ja Eurydike Bergin
elinkautisiksi vuokralaisiksi.
Pikku Emman tulo Neloseen oli kuin haukan tulo kyyhkyslakkaan, ja
aluksi nuo kolme eivät edes ymmärtäneet pikku naisen ajatuksenjuoksua
ja toivomusta, mutta pikku Emman toivomus oli harkittu päätös, joka
hitaasti ja varmasti pakotti heidät — keskustelemaan ja neuvottelemaan.
Rosalie-neiti muuttui jääksi ja pilkkaavaksi ylenkatseeksi. Hänen
sankarillinen ja kunniakas luonteensa vaistosi heti pienen,
hajamielisen ja pikkumaisen poroporvarillisuuden Emman sielussa, ja
hänen vaistonsa ei horjunut hetkeksikään tungettelevan mielistelevästä
ystävällisyydestä tai imarteluista. Kaarle kahdennentoista nopeudella,
ja luottaen omaan vanhurskaaseen asiaansa, hän julisti heti pyhän sodan
Emma Wigelstjernaa vastaan.
Eurydike Berg aavisti syvimpiä, henkisiä häiriöitä, epäsointuja ja
onnettomuuksia pienen kolmiyhteyden tähän asti niin tyynessä ja
rauhallisessa yhteiselämässä, ja hänen arka kukkassielunsa sulkeutui
heti väristen vastenmielisyydestä ja pelosta jo pelkästään pikku Emman
kovan ja terävän, epämusikaalisen äänen kuullessaan ja nähdessään
hänen pienet, kavalat ja pahansuovat lumikon-silmänsä. Mutta Eurydike
Bergillä ei ollut minkäänlaisia aseita taistellakseen ulkomaailmaa
vastaan, kun sensijaan pieni, isätön ja äiditön Emma ilmaisi
elämänvoimaa ja elämänviisautta, joka tähän asti ei milloinkaan ollut
päässyt ilmoille, mutta jota hän nyt voimia säästämättä käytti tässä
elämänsä ratkaisevassa teossa.
Marie-Louise Almgren horjui toiselta puolen sukulaisvelvollisuuksien
ja verisiteiden iäisten vaatimusten ja toiselta puolen omansa ja
ystävättäriensä pikku Emmaa kohtaan tunteman yhteisen vastenmielisyyden
välillä.
Emma puheli ja vehkeili ja juoksi Nelosen portaissa ja oli täysin
piittaamaton Rosalie-neidin hyisestä halveksumisesta, Eurydike Bergin
arasta vastenmielisyydestä ja Marie-Louise Almgrenin hiljaisesta,
epäröivästä, mutta neuvotteluihin alistuvasta torjumisesta.
Kevääksi 1886 muutti tarmokas nainen vuokralaiseksi oikeusneuvoksetar
Marie-Louise Almgrenin pihanpuoleiseen huoneeseen Malmberginkadun
neljään.
Pikku Emma oli kyllä saanut myydä joukon huonekalujaan, mutta
voittajana oli hän nyt Malmberginkadun neljässä ja saattoi rauhassa
antautua leivoksille, hilloille, makeisille, kahvikekkereille ja
juoruille. Sitäpaitsi hän tunsi päivittäistä nautintoa turvallisesti
tietoisena siitä, että oli verrattomasti rikkain Nelosen
maailmaakarttavain naisten pienessä linnunpesässä.
Kiistat ja riidat Rosalie Pistolschiöldin kanssa antoivat
olemassaololle oikeastaan vain uutta viehätystä ja elävää sisältöä,
joka lyhensi päivän tunteja ja antoi sielulle terveellistä liikuntoa.