Lyönnilleen kello kuudelta heräsi Elvira Rosalie Anastasia
Pistolschiöld, raapaisi tulta tulitikkuun, sytytti yöpöydän yksinäisen
kynttilän ja totesi, että kello oli kuusi, ja että maailma yöllä oli
ollut täysin entisenlaisensa — se tahtoo sanoa, että nulikkamaiset
ja meluavat yökulkijat eivät tänäkään yönä kieltäneet itseltään sitä
huvia, että ohikulkiessaan antoivat Nelosen raskaan portinkolkuttimen
jyristä valtavaa, niitattua tammiporttia vastaan — ja että Olssonin ja
Nybergin hevoset eivät tallissa olleet muuttaneet tapojaan, vaan yön
kuluessa olivat tömistelleet pilttuissaan, potkineet, reuhtoilleet ja
hirnuneet: kaikki sellaisia ääni-ilmiöitä, jotka johtuen korkeasta,
suunnattomasta porttiholvista olivat kaikuneet ja jymynneet läpi
Nelosen kaikkien kerrosten ja huoneitten ja panneet jalosukuisen neiti
Rosalie Pistolschiöldin vapisemaan raivosta suuressa, untuvaisessa
mahonkivuoteessaan, jonka hän nyt yhdellä harppauksella jätti,
pysähtyäkseen muutamaksi hetkeksi synkissä mietteissä vuodematolle,
suuren kaljupään sillä hetkellä ja siinä asennossa muistuttaen erästä
suuren, roomalaisen keisari Vespasianuksen kuvaa.
Tarvitsematta hetkeksikään katsoa kuvastimeen päin puki hän
sitten ylleen alusvaatteet, harmahtavan peruukin pienine, mustine
pitsimyssyineen, jäykän, kankean silkkipuvun ja puolipitkän,
vanhan, loistavan silkin rinnalla kieltämättä hitusen epäilyttävän
kehnon dohvelitakin, jonka kaula-aukosta suuri vanhoista pitseistä
muovailtu jättiläispumpula — emme keksi parempaa sanaa — pursui esiin
oikullisessa epäjärjestyksessä — se oli jonkinlainen yhdistetty
kaulaliina ja rinnansuojus, jonka sommittelutapaa ei tavattane missään
muotilehdessä.
Peilipöydältä hän otti sitten ja puki päälleen mitä huolellisimmin
itseään peilaillen, käännellen ja päätään keikautellen,
yksinkertaisen kapottihatun, jonka etuosasta kaikuvain, riemuitsevain
jahtitorventoitotusten lailla valoisan kevätaamun pyhässä
hiljaisuudessa, kolme valtavaa, mustaa sulkaa kohosi suoraan taivasta
kohti — varmasti kaikkein aidoimpia ja kauneimpia strutsinsulkia, mitä
Tukholman tuulissa milloinkaan on liehunut.
Kun hattu oli saatu oikein sovitetuksi, jätti Rosalie-neiti
oman huoneisto-osastonsa, joka sisälsi kaksi huonetta omine
sisäänkäytävineen ja eteisineen, ja läksi, kertaakaan kompastelematta
ja hairahtumatta alas pikipimeitä, lokeroisia kiviportaita, joihin
tuskin pääsi vähääkään valoa tunkeutumaan eri kerrosten keittiöiden
lasiruutuisista ovista. Nelosen porras oli nimittäin rakennettu
aivan talon sisään ja koristettu kunkin kerroksen kohdalta kolmella
suurella seinäsyvennyksellä — ne olivat olleet varmaan muinoin erittäin
kauniitten patsaitten paikat, mutta nyt ne olivat vain täynnä pölyä ja
likaa ja enemmän tai vähemmän epäsiistejä kääröjä, joita katupojat ja
kerjäläiset joskus huvikseen jättivät jälkeensä.
Tänä aamuna saattoi Rosalie-neiti sateenvarjollaan todeta, että
syvennykset olivat tyhjät senkaltaisista tilapäisistä koristuksista,
ja päästyään onnellisesti porttikäytävään, hän ohjasi reippaat, mutta
raskaat ja arvokkaat askeleensa tallisiipeä kohti.
Olsson ja Nyberg, ajurit, jotka olivat juuri valjastamassa
aamunvirkkuja, tulisia hevosiaan, saivat hekin todeta, että »Pistooli»
oli kaltaisensa.
Ja hän oli varmasti huomion ja ihailun arvoinen ilmestys, tullessaan
nyt aamunvalossa yli laajan pihamaan.
Hänen raskaat kasvonsa roomalaisine keisarinenineen loistivat kalpeina
ja arvokkaina valkeassa huhtikuun aamussa, hänen suuret, loistavan
ruskeat, hieman verestävät silmänsä välähtelivät ja salamoivat, ja
edetessään uhkeassa majesteetillisuudessaan hän piti käsivarsiaan
ristissä siten, että sormet pitivät kiinni kyynärpäistä, ja
sateenvarjon varsi oli vasenta käsivartta vasten puristettuna sillä
tavalla, että olisi voinut luulla sen olevan miekan, jonka hän oli
paljastamaisillaan taistelua varten.
Ja kolme suunnatonta, liehuvaa mustaa höyhensulkaa näytti todellakin
enemmän kenraalin- tai marsalkanhatun jäännöksiltä, sellaisen
hatun jollaisen voimme nähdä Raffetin ja hänen virkaveljiensä
teräspiirroksissa Ranskan vallankumouksen ja keisarien historiassa.
Rosalie-neidillä oli ehdottomasti olennossaan paljon soturia,
sotapäällikköä ja linnoituksen komentajaa, ja ennen kaikkea
viimeksimainittua. Hänhän yksin eikä kukaan muu komensi Nelosen pientä
naisjoukkuetta ja hän yksin voittoisasti, väsymättä ja itsepäisesti
johti näennäisesti toivotonta ja lakkaamatonta taistelua lukemattomia
vaikeuksia, vihamiehiä ja vaaroja vastaan.
Milloinkaan herpaantumattomalla valppaudella hän tarkkasi, ettei kukaan
loukkaisi heidän oikeuksiaan, ja että Nelonen, mikäli se kävi päinsä,
pidettiin järjestyksessä ja kunnossa.
Olsson ja Nyberg tervehtivät, jälkimmäinen teki jonkinmoisen ajuri-
ja sotilastervehdyksen lakki kallellaan — tapa osoittaa kunnioitusta,
joka suuresti miellytti Rosalie-neitiä ja sai Nybergin nousemaan
hänen suosiossaan, kun sensijaan Olssonin hieman moukkamainen ja
epäkunnioittava esiintymistapa sai hänet kiinnittämään mahdollisimman
vähän huomiota viimeksimainitun persoonaan ja olemassaoloon.
Nybergillä oli sitäpaitsi kauniisti kaartuva nenä, sievät, aaltoilevat
viikset ja jonkinmoiset karkeatekoiset »ylimyskasvot», jotka aina
olivat herättäneet Rosalie-neidissä sen epäluulon, että tämän isä oli
otaksuttavasti ollut kaartinupseeri.
Ja sinistä vertahan ei ihmisessä koskaan suotta virtaa — se jättää aina
jälkensä.
Rosalie-neidin katse liukui kärsimättömänä ohi Olssonin pienen, tanakan
ja turvallisen olutkuskihahmon ja viivähti niin kauan pitkässä ja
komeassa Nybergissä, että hänen kasvojensa ärtyisä ja paheksuva ilme
ehti hitusen heltyä.
— Hyvää huomenta, Nyberg!
— Hyvää huomenta, teidän armonne!
— Eilen illalla oli jäänyt hieman hevosenjätteitä porttikäytävään!
— Ne on lakaistu nyt pois, teidän armonne.
Nyberg hymyili hemmoteltua ja hyväsydämistä hymyään, jolla hän oli
saanut monen pikku mamsellin sydämen levottomasti sykkimään.
— Niin, mutta sitäpaitsi ovat hevoset reuhtoneet kokolailla — olen
yöllä herännyt kokonaista seitsemän kertaa, kolme kertaa hevosten
takia; ja minun on niin vaikea päästä uudelleen uneen kiinni.
— Niin, teidän armonne tietää — sehän ei ole minun syyni, vaan rottien.
— Mutta mitä niille on tehtävä — eihän mikään näy auttavan — niin,
eivät suinkaan ne pure hevosia tai syö niiden rehua?
— Ei, kun hevoset tömistelevät, peloittavat ne rotat pois.
— No, sehän on sitten hyvä — niin, minä tiedän, että Nyberg on kiltti
eläimille — ei ole toisia eläimiä, jotka olisivat niin jaloja ja
uskollisia kuin hevoset — jaloja ja uskollisia. Ne ovat ainoat eläimet,
joita voin sietää — en siedä koiria enkä kissoja — näkemiin, Nyberg,
näkemiin, Olsson.
Armollisesti nyökäten teki Rosalie-neiti komean täyskäännöksen ja
hävisi arvokkaasti porttikäytävän läpi itse muistuttaen vanhaa,
uskollista hevosta, jota ihmiset ovat pidelleet pahoin ja jonka he
ovat antaneet kokea kovaa, mutta jonka jaloa, lämmintä verta ei mikään
inhimillinen mahti voi nujertaa tai pilata.
Ja yksinkertaisten, karkeitten ihmisten lailla kyeten näkemään asian
ytimeen Olsson sanoi katsoen pitkään hänen jälkeensä:
— Siinä on kaikessa tapauksessa aika ponteva eukko.
— Pistooli on hyvä olemassa, sanoi Nyberg.
Mutta Rosalie-neiti jatkoi tavanmukaista aamukävelyään Malmberginkatua
Kustaa Aadolfin torille päin, ja nyökkäsi hyväksyen tervehdyksensä
linnalle ja perintöruhtinaan palatsille, nyrpisti hieman nenäänsä
oopperalle ja vaipui sitten mietteisiinsä katse vajonneena
Skeppsholmenin ja eteläisten kukkulain yllä kaartuvaan sineen —
varmaan harvinainen ja erikoinen ilmiö tämä suuri, oudosti vaatetettu
olento seisomassa liikkumattomana kadunkulmassa — unissakävijä — joka
muistutti myös naispuolista Don Quixotea — hyvin ansaiten huomiota ja
ajattelemista »bei einem oberflächlichen Geschlechte».
Mutta ohikulkijoita ei tähän vuorokauden aikaan ollut kovin monia, ja
heidän ajatuksensa olivat liiaksi muilla, ellei tärkeämmillä, niin
kuitenkin todellisemmilla aloilla, kuin ne ajatukset, jotka pyörivät
Rosalie Pistolschiöldin suurten, valkeiden, iäkkäiden kasvojen takana.
Vanha nainenhan seisoi nuoruutensa klassillisella ja pyhällä maaperällä.
Täällä lähellä — pari taloa Kuningattarenkadunkulmasta alaspäin — oli
hän itse asunut Rauhankadulla vanhassa Björkbomin talossa vanhan isänsä
ylijuhlamenojenohjaaja Carl Gustav Adolf Pistolschiöldin kanssa, hänen
oman äitinsä, isän toisen vaimon, valtakreivitär Anastasia Feodorovna
de Buxhoewdenin, Venäjän Tukholman-ministerin tyttären, kuoltua pari
vuotta hänen syntymänsä jälkeen.
Hän saattoi tuskin muistaa äitiään ja oli perinyt tältä vain yhden
etunimistään.
Isänsä hän muisti sitä paremmin. Ei kylläkään sellaisena kuin hän
todellisuudessa oli, sillä sellaiseen puuttui Rosalie-neidiltä kaikki
kokemus suuren ja syntisen maailman todellisesta olemuksesta, mutta
sellaisena, kuin vanha ylijuhlamenojenohjaaja itse mielellään kuvitteli
olevansa, ja jollaiselta hän loitompaa näytti sokeissa ja ihailevissa
silmissä, rakastavissa ja uskollisissa sydämissä.
Kevätaamun hopeisten pikkupilvien kiitäessä huhtikuisella
sinitaivaalla, näki vanha nainen samassa kevyessä, hopeankirkkaassa
valossa kuvia ja katkelmia oman elämänsä ensimmäisestä ja ainoasta
keväästä, ja vaihtuvien pilvenhattarain muassa purjehtivat kaikki
nykyhetken surut ja huolet kaukaisia tuntemattomia taivaanrantoja kohti.
Vanha Rosalie-neiti esiteltiin heidän majesteeteilleen ja kuningas
Oskar I hymyili suopeasti ja sammalsi lempeästi: »Onnittelen teitä,
neitiseni, hovini on saanut uuden kaunistuksen...»
Isä kulki siistinä, jäykkänä ja aistikkaanhienona läpi huoneiden
ja naputti hansikoidun etusormensa päällä milloin pöytää — milloin
sohvanselkää — tai hyllyä: »Katsoppas, Fredrik — pölyä! Me emme voi
sietää pölyä kodissamme — me vaadimme tarkkaa järjestystä — ehdottoman
tarkkaa...!»
Ylijuhlamenojenohjaaja nyökkäsi lyhyesti ja kopeasti, otsa ja
kulmakarvat raskaina kaarina ylhäisesti kohotettuina pyöreiden,
kylmien, vaaleansinisten silmien yllä — sanomattoman ylhäisen
ylemmyyden ja tietoisen arvokkuuden kuva — muodollisuuden
ihmisluonnosta saaman riemuvoiton elävä muistomerkki.
Rosalie-neiti saattoi kyllä käsittää, että hänen majesteettinsa
oli useita kertoja sanonut: »Rakkaalla Pistolschiöldillä on kaikki
edellytykset valtakunnanmarsalkan sauvaan, lukuunottamatta yhtä —
rikkautta.»
Rikkautta niin — eikö isän ollutkin lopulta pakko myydä vanha
Refvelsta, jotta hän voisi hoitaa hovitehtäviään ja ylläpitää asemaansa
yhteiskunnassa niinkuin piti.
Vanha neitihän ei voinut mitenkään aavistaa, että isän hienot, valkeat,
hyvinhoidetut kädet heittelivät menetettyjä panoksia pelipöydässä
samalla kopealla ja välinpitämättömällä eleellä kuin valvoessaan
palvelijansa pölynpyyhkimistä, ja että Refvelsta sitten oli vähitellen
mennyt menojaan niinä pitkinä iltapäivinä ja iltoina, jolloin
ylijuhlamenojenohjaajalla oli ollut paljon puhutut ja arvossapidetyt
diners intimes'insä ylhäisöön ja diplomaattikuntaan kuuluville
ystävilleen.
Mutta nyt laukkasi Rosalie-neiti seitsentoistavuotiaana yli Refvelstan
niittyjen, ja ilma oli täynnä kukkien ja loistavien vaaleanvihreitten
lehvien tuoksua, ja vilunväristys puistatti äkkiä vanhaa naista —
ehkäpä nuoruusvuosien keväisen murroskauden kalpeana kaikuna.
Muuan ohikulkija alkoi nauraa hänen selkänsä takana.
Vanhalla eukolla oli nimittäin erikoisen hullunkurinen silkkihame,
jossa kerran oli ollut pitkä laahustin, jonka Rosalie-neiti itse oli
leikannut pois niin taitamattomasti, että hame takaa oli huomattavasti
lyhyempi kuin edestä ja siten syntyneestä kaarroksesta pistivät mustat
kengänvarret ja valkeitten villasukkien verhoamat sääret erittäin
sopimattomalla tavalla esiin.
Rosalie-neiti kääntyi ja loi naurajaan ylhäisen
ylijuhlamenojenohjaajan-katseen ja kääntyi kotiinpäin saadakseen
Nelosen porttikäytävässä pieneltä pyöreältä sanomalehtieukolta
Stockholms Dagbladin aamunumeron. Mutta ohikulkija oli sillä välin
unohtanut naurunsa ja oli ryhtynyt uteliaasti ja tungettelevasti
tarkastelemaan silkkihametta ja hatunsulkia, jotka ilmeisesti aivan
erikoisella tavalla olivat kiinnittäneet hänen huomiotaan. Hän painoi
lujalla otteella pyöreän patahattunsa syvemmälle otsalleen ja seurasi
hitain askelin ja näennäisesti sattumoisin vanhaa naista, ollen
kiinnittävinään koko huomionsa talojen seiniin ja kauppojen ikkunoihin
ja näytellen sitä huoletonta ja laimeata hajamielisyyttä, jonka taakse
etsivä, urkkija tai henkinen maleksija mielellään koettaa kätkeä
enemmän tai vähemmän oikeutetun ja määrätietoisen uteliaisuutensa.
Stockholms Dagblad oli kolmannen kerroksen vanhojen neitien yhteistä
omaisuutta, ja Rosalie-neidin etuoikeus oli saada lukea se kaikkein
ensimmäiseksi. Hän käytti nyt jo porttikäytävässä tätä oikeuttaan
niin hartaasti, ettei huomannut pyörökoppahattuista miestä, jonka
kasvoissa pitkä, punainen parransänki peitti kaiken muun paitsi niitten
katseitten kovan kiillon, joilla hän ahmi mieleensä Nelosen ulkomuodon.
Kreikkalais-turkkilaista sotaahan Rosalie-neiti nyt päivästä päivään
jännittyneenä seurasi. Olihan hänen setänsä majuri ollut erikoisesti
kreikkalaisten ja yleensä kaikkien vapaussotien suuri ihailija, ja oli
kastattanut ainoan poikansakin Kanaris Alexis Bolivar Taddeukseksi.
Mikä seikka ei estänyt sitä seikkaa, että tämä viimeinen miespuolinen
jälkeläinen jokin vuosi sitten kuoli vaivaiseen tautivuoteeseen Salan
kaupunginkamreerina.
Mutta horjumattoman uskollisesti ylläpiti Rosalie-neiti tässäkin
sukunsa ylväitä perintätapoja ja rukoili jokin ilta Jumalalta
menestystä ja voittoa kreikkalaisille.
Ja tuossahan on nyt mustaa valkoisella, painettuna lihavilla
kirjaimilla, että kreikkalaiset ovat täyden pakokauhun vallassa
paenneet Larissasta ja että turkkilaiset ovat vallanneet miltei koko
Tessalian.
Eikö tuntisi joskus kiusausta uskoa, että Jumala tutkimattomista syistä
on antanut sekä nykyiset kreikkalaiset että vanhat Pistolschiöldit
heidän vihollistensa käsiin.