mystillisten kertomusten improvisoija.
-- Mikä on? kysyi Valdemar huvitettuna.
-- Improvisoija. Sellainen, jonka pää on niin täynnä pötyä, että se
lakkaamatta tulvii ulos, ellei sitä erityisesti estetä.
-- Älkää kuunnelko häntä, sanoi vieras neiti kimeällä, lempeällä
äänellä. -- Hän kerskailee hävyttömyydellään, varsinkin tänään. Ei hän
tarkota sillä mitään. Hänen ilkeytensä on vain raivoa.
-- Joka johtuu siitä, ettei hän ponnistuksistaan huolimatta osaa olla
sydämestään paha, jatkoi maalari.
Tuotiin virvokkeita. Sitten Irene vei Valdemarin kanssaan kävelylle.
Hän kertoi matkoistaan ja seikkailuistaan. Valdemar kuunteli pahoilla
mielin; Irene oli turmeltunut sielultaan. Hänkin puheli hommistaan,
hyväntekeväisyysyrityksistään. Ja kun tyttö pilkkasi häntä, selitti hän
vakuuttavasti, kuinka koko hänen toimintansa perustana oli sisäinen
varmuus, ääni, joka alituisesti muistutti häntä velvollisuuksista ja
osotti, mitä hänen tuli tehdä. Valdemar innostui kuvaillessaan
talonpoikainsa tyytyväisyyttä ja orpolasten onnea. Ja hänen
innostuksensa sai Irenen vaikenemaan. Hän tarkasteli salavihkaa
Valdemaria eikä kiusannut häntä. Mutta kun he palasivat toisten luo,
alkoi hän heti.
-- Tiedättekö! Tämä herra on täydellisin ihmisystävä, mistä koskaan
olen kuullut. Hän on jakanut maansa torppareilleen, tehdäkseen heistä
herrasväkeä, ja hän kaunistaa kotinsa kerjäläisillä.
-- Sinä liiottelet, Irene, sanoi Valdemar tyynesti. -- Tekisit
paremmin, jos ryhtyisit itse ja pyytäisit ystäviäsi avustamaan minua.
-- Mitä! Minäkö? Pesemään orpolapsia ja parsimaan kerjäläisten sukkia!
Ei, ystäväni. Älä puhukaan sellaista. Tietysti sopii joskus lahjottaa
rahaa hyväntekeväisiin tarkotuksiin. Siitä saa niin hyvän nimen. Ja
kulkijalle voi antaa lantin, päästäkseen hänestä eroon. Mutta ei muuta.
Sitäpaitsi, eihän köyhyys ole niin vaarallista. Köyhät ovat onnellisia.
Mutta rumaa se on.
-- Niin, mutta kurjuus?
-- Oh, mitä siihen tulee, niin se on olevaista ja pysyväistä. Sitä on
enemmän rikkaissa kuin köyhissä, sanoi maalari tosissaan.
Valdemar käsitti, että hänen oli tässä tilaisuudessa turha puolustaa
asiaansa. Hän vaikeni.
Mentiin aterialle. Valdemar ei juonut viiniä. Irene katsoi häneen
säihkyvin silmin.
-- Sinä et ole vähintäkään muuttunut, sähisi hän melkein vihassa. --
Sinä hukut hyvyyteesi.
Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Valdemarin paha olla.
Mielikuvituksessaan hän näki Irenen terveen ja hurmaavan olennon. Hän
vaipui unelmiin, oli hajamielinen ja alakuloinen. Työ tuntui hänestä
raskaalta, ja tavantakaa yllätti hän itsensä turhista haaveiluista.
Mutta omantunnon ääni ei antanut hänelle rauhaa. Se muistutti
velvollisuuksista ja nuhteli toimettomuudesta. Ja niin pakottausi
Valdemar työhön. Hän avusti talonpoikia, jotka rakensivat uusia
asuinhuoneita, ja antoi heille neuvoja.
Kului aikaa. Irenen vieraat matkustivat pois, ja tyttö jäi yksin. Hän
seurusteli silloin tällöin Valdemarin kanssa, kiusotteli häntä, väitti
alituisesti häntä vastaan, mutta muuttui päivä päivältä hiljaisemmaksi.
Hetkittäin hän tuijotti Valdemariin, näytti tahtovan sanoa jotakin,
mutta ei voinutkaan, huulet vain liikahtivat, jääden vähän raolleen. Ja
useimmiten hän silloin yhtäkkiä teki jotakin, joka loukkasi Valdemaria,
kidutti jonkun hyönteisen kuoliaaksi, katsoen Valdemariin, poven
aaltoillessa rajusti. Valdemar ei häntä ymmärtänyt.
Kerran souturetkeltä palattaessa, kun Valdemar oli kertonut puuhistaan,
Irene naureskeli:
-- Sinä olet mieletön. Mitä sinä luulet saavasi aikaan? Koetat auttaa
vaivaisia, sensijaan että antaisit heidän kuolla. Sinä hankit
keuhkotautisille varoja, jotta he voisivat mennä naimisiin ja synnyttää
uusia kurjia. Mutta etkö sitten näe, että viimein maailma on täynnä
vain sydänvikaisia, halvatuita ja mielipuolia. Ja ne jotkut terveet,
jotka vielä syntyvät, saavat uhrata elämänsä sairaitten hoitoon.
Sinähän vain lisäät maailman kurjuutta. Sinä ruokit petoa, joka lopulta
ottaa sinulta hengen...
-- Sinä et tarkota mitä sanot, keskeytti Valdemar värähtelevin äänin.
Syntyi hiljaisuus.
-- Mitä varten sinä aina kiusaat minua, Irene? Ja kuitenkin...
kuitenkin minä rakastan sinua.
Irene säpsähti ja punastui. Valdemar otti hänen kätensä ja katsoi
häneen vakavasti.
-- Niin, Irene. Sinua minä rakastan. Tuletko vaimokseni?
Irenen ruumis vavahteli. Hän ravisti päätään, veren paetessa poskilta.
Sitten hän kuiskasi kiihkeästi:
-- En!
Hänen silmänsä polttivat. Valdemar päästi hänen kätensä, tuijotti
eteensä ja vaikeni. Irene näytti odottavan, tuli neuvottomaksi,
tuskainen piirre ilmaantui hänen suunsa vaiheille. Sitten hän jatkoi
kuin raivossa:
-- En, tuhat kertaa en! Sinä et tarvitse minua. Minä en merkitse
sinulle mitään. Talonpoikasi ja orposi ovat sinulle enemmän kuin
minä, enkä minä voi jakaa. Minun mieheni täytyisi olla minun,
kokonaan minun, hänen ajatustensa täytyisi kuulua minulle, oo, ja hänen
täytyisi olla voimakas... Sinä tappaisit minut hyvyydelläsi. Sinä
kuolettaisit minun yksilöllisyyteni ja masentaisit minut loputtomalla
kärsivällisyydelläsi. Hyvyys, hyvyys yksin on sinun voimasi, mutta minä
en sitä kestä... Ei, ei! Älä puhukaan.
Valdemar vaikeni yhä.
-- Katsos, sinä Valdemar et vaimosi tähden voisi laiminlyödä
ainoatakaan velvollisuuttasi. Ja minä tahtoisin miehen, joka olisi
tähteni valmis mihin tahansa, niin, vaikkapa rikokseen.
Irenen silmät leimusivat, hän hengitti kiihkeästi. Hän näki Valdemarin
seisovan tyynenä ja alistuvaisena. Epätoivo valtasi hänet. Hän väänteli
käsiään lohduttomana. Sitten hän puri huultaan, naurahti, pakotti
väkisin ilon kasvoilleen.
-- Kuinka sinä saatoitkin olla niin mieletön, Valdemar? Auttajaa sinä
tarvitset. Sellaista, joka pitää huolta terveydestäsi ja keittää ruokaa
kerjäläisillesi. No, sellaistahan minä en osaa... Mutta olehan nyt
iloinen, Valdemar. Tein ensimäisen hyvän työn elämässäni, kun en
suostunut tulemaan sinulle onnettomuudeksi. Mitä sinä tuijotat, kiitä
minua.
Valdemar ojensi kätensä ja sanoi hiljaa:
-- Unohtakaamme siis ja olkaamme ystäviä.
Ireneltä katosi kaikki toivo, hän tuli aivan kalpeaksi. Hän kokosi
voimansa, katsoi Valdemaria niin, että tämä perääntyi, ja kähisi:
-- Minä vihaan, minä vihaan sinua. Niin!
Hän pyörähti ja meni. Valdemarista näytti, kuin hän olisi itkenyt.
* * * * *
Seurasi tuskaisa aika Valdemarin elämässä. Vasta nyt hän tajusi, kuinka
paljon hän Ireneä rakasti. Hän harhaili metsissä ajatuksiinsa
vajonneena, tunsi väsymystä ja haluttomuutta, ja alakuloisuus painosti
häntä. Mutta samalla kuin hän itse kärsi, heräsi hänessä yhä
voimakkaampi halu auttaa toisia kärsiviä. Yhä täydellisemmin hänelle
selkeni, kuinka oikean elämäntehtävän hän oli valinnut, ja hän päätti
antautua sille yhä hartaammin.
Parin viikon kuluttua tulivat rouva Salonen ja neiti Sinilehto
vieraisille.
-- Te elätte liika yksinänne, herra Borg, sanoi rouva Salonen
päivällispöydässä. -- Se vähentää teidän tarmoanne. Nyt teidän on pakko
kiinnittää huomiotanne kaikenlaisiin pikkuseikkoihin, taloushuoliin. Se
on miehelle aina kiusallista. Ja teille, jolla on niin jaloja ja
voimiavaativia harrastuksia, se on suorastaan anteeksiantamatonta. Oh,
herra Borg! Uskokaa minua. Te teette vääryyttä itsellenne. Teillä
pitäisi olla ystävä, toveri, joka alituisesti valvoisi etujanne, joka
vapauttaisi teidät pikkuhuolista ja jonka kanssa voisitte keskustella,
kun olette epätietoinen.
-- Olette aivan oikeassa, hyvä rouva. Mutta mitä tehdä? vastasi
Valdemar väsyneesti hymyillen.
-- Menkää naimisiin, sanoi rouva Salonen. Ja neiti Sinilehto säesti:
-- Niin, menkää naimisiin.
Valdemarin otsa synkkeni. Hän katsoi lautaseensa, ja tuskallisia
muistoja liikkui hänen mielessään.
-- Niinhän te sanotte, arvoisat naiset, niinhän te sanotte. Mutta
ajatelkaahan, minkälaiseksi nuoren tytön elämä muuttuisi minun
rinnallani. Hänen täytyisi alinomaa olla kosketuksessa köyhien kanssa.
Hän saisi tyytyä siihen, että omistaisin suurimman osan ajastani
pyrkimyksilleni. Hän tulisi olemaan enemmän auttajani kuin vaimoni. Se
vaatisi innostusta, ja sitä ei nuorilla naisilla ole. He tahtovat
iloita ja nauttia elämästään.
-- Te erehdytte. On toisenlaisiakin tyttöjä, huomautti rouva.
-- Niin, olkaa vakuutettu siitä, että teette suurta vääryyttä meille
tyttö poloisille, avusti neiti Sinilehto.
-- Mahdollisesti. Mutta avioliittoon vaaditaan myös rakkautta.
Luullakseni minun on sangen vaikeata voittaa kenenkään sydäntä.
Valdemarin äänessä oli uneksiva sävy ja heikko katkeruus.
-- Ooh! Kuinka te voitte!... huudahti neiti Sinilehto. Hän punastui
hiusmartoon saakka, loi katseensa alas ja jatkoi hämillään syömistään.
Syntyi pitkä äänettömyys. Rouva Salonen iski silmää. Valdemar
tarkasteli mielenkiinnolla neidin vaaleita hiuksia, kauniita kasvoja ja
hieman liian suurta ja velttoa, mutta herkkää suuta. Sitten keskustelun
aihetta vaihdettiin.
Paria päivää myöhemmin Valdemar sai vienosti tuoksuvan kirjeen:
Antakaa minulle anteeksi, oi, minä rukoilen Teitä, antakaa
anteeksi, sillä en tiedä mitä teen. Mutta minun täytyy saada
kirjottaa Teille, sillä en saa missään rauhaa. En jaksa kauemmin
kestää tätä hirveätä levottomuutta, joka teillä-käynnistäni
saakka on kiduttanut minua, riistäen unenikin.
Kuinka Te voitte, kuinka Te voitte sanoa, ettette omista
kenenkään sydäntä! Oo, jospa minä osaisin kuvailla mitä tunnen.
Jospa tietäisitte, kuinka jokainen ajatukseni on Teitä täynnä,
kuinka... Ah, minä tiedän kyllä olevani vain mitätön tyttönen,
joka en merkitse Teille mitään, enkä koskaan voi tulla
merkitsemäänkään. Mutta Te olette suuri ja jalo. Te ymmärrätte
minua. Te annatte anteeksi tyttö paralle, joka tuskansa
poltteessa uskaltaa olla näin rohkea. Minun on nyt helpompi,
kun olen saanut keventää sydäntäni. Ettehän te ole minulle
pahoillanne, eikö totta?
Lilli S.
Kirje vaikutti Valdemariin syvästi. Pitkän aikaa hän oli neuvoton,
tietämättä mihin ryhtyä. Irenen kiehtova kuva väikkyi yhä hänen
mielikuvituksessaan. Mutta toiselta puolen vaati sisäinen ääni häntä
tekemään jotakin, lohduttamaan nuorta tyttöä, jonka suoruus oli niin
liikuttava. Ja niin kirjotti Valdemar vihdoin hyvin sydämellisen
kirjeen, kuvasi hämmästystään ja lausui paljon lempeitä sanoja. Ja
muutaman päivän kuluttua hän sai vastauksen, missä neiti Sinilehto
onnellisena kiitti häntä, katui edellistä kirjettään ja esitti kainon
pelkonsa enää tavata Valdemaria.
Valdemarille seurasi sisäisen taistelun aika. Hän mietiskeli paljon,
oli yksinään, ja hänen oli vaikea olla. Irenen luokse ei hän saanut
lähdetyksi, eikä tyttökään antanut mitään kuulla itsestään. Rakastiko
hän Ireneä? Irenen mielipiteet olivat niin kerrassaan toiset, hänen
luonteensa oli oikullinen ja villi, ja hänen sielussaan asui pahoja
voimia. Koskaan eivät he olisi voineet elää sopusoinnussa, auttaa ja
tukea toisiaan. Heidän sielujensa välillä ei ollut sukulaisuutta,
kuinka saattoi hän siis tyttöä rakastaa? Eikö se lumous, jonka valtaan
hän Irenen läheisyydessä joutui, ollut vain aistillista huumausta,
jonka ruumiillinen kauneus synnytti, vain turmiollista himoa? Mikä
yhdistäisi heitä ja lujittaisi heidän liittoaan, kun hekuman ensimäinen
hurma olisi ohitse? -- Sitäpaitsi, aivan turhiahan hän pohti, Irenehän
oli kerta kaikkiaan kieltäytynyt hänelle tulemasta.
Väkisinkin suuntausivat hänen ajatuksensa Lilliin. Lempeät, viattomat
silmät säteilivät hänelle avoimesti, ja kauniit kasvot hymyilivät. Eikö
hän voinut Lilliä rakastaa? Ja miksei voinut? Olihan tyttö lauha kuin
kesätuuli. Koko hänen olennostaan huokui alistuva nöyryys ja enkelin
hyvyys. Eikö Valdemarin velvollisuus ollut onnellistuttaa häntä,
vaikkapa uhrautumallakin? Olihan heidän harrastustensa yhtäpitoisuus se
pohja, jolle saattoi perustaa tulevaisuuden, se sopusointu, joka
todelliselle, pyyteettömälle rakkaudelle on olennaista. Varmaankin
kykenisi nuoren tytön voimakas ja puhdas lempi herättämään vastakaikua
Valdemarissa ja innostamaan häntä työhön ja ponnistuksiin. Kohtalo
tarjosi hänelle lahjaa, eikö hänen siis tullut ottaa sitä vastaan?
Turhaa oli tavotella saavuttamatonta. Tyytyväisyys ja alistuminen,
niissähän oli onnen salaisuus.
Elokuussa Irene matkusti pois hyvästiä sanomatta. Valdemariin koski
epämääräisesti. Kuun lopussa hän muutti kaupunkiin.
Muutamia viikkoja myöhemmin hän julkaisi kihlauksensa neiti Sinilehdon
kanssa.
2.
Tällä aikaa oli mykkä paholainen Valdemarin sydämessä paljon kärsinyt.
Turhaan oli se odottanut puhelahjansa palaamista, raivonnut äänettömänä
seuratessaan hoidokkinsa tekoja ja sadatellut enkeliä, joka liukkain,
väsymättömin kielin oli kuiskinut ainaista hyvyyttään.
Vihdoin se oli kyllästynyt ja jättänyt tyyssijansa. Se asusti
nykyään näkymättömänä Valdemarin huoneessa, istuskellen pienellä
nurkkapöydällä. Se kulutti aikaansa puhaltamalla huilua, latomalla
palvelijain puolelta varastettuja kortteja pasianssiin ja
piirtelemällä hassunkurisia koukeroita pöydän tomuun. Se lämmitteli
auringonpaisteessa, vuoleskeli Valdemarin kynäveitsellä toisen jalkansa
kaviota ja viihtyi verraten hyvin yksinäisyydessään. Toisinaan,
unettomina öinä, se punoi kokoon ihmeellisiä juonia, voidakseen
jollakin tavoin saada mielipiteensä Valdemarin tietoon, mutta mikään
niistä ei onnistunut.
Eräänä sateisena syysiltana Valdemar palasi sangen myöhään
maatilaltaan. Hän oli läpimärkä, lopen väsynyt ja huonolla tuulella.
Hänen raha-asiansa näyttivät olevan sekaisin. Maanviljelys ei läheskään
kannattanut, pehtori oli tarvinnut suuren rahasumman, ja talonpojille
oli täytynyt antaa varoja apulannan ostoa varten. Pellot olivat
huonossa kunnossa, eikä karja tuottanut enää läheskään sitä kuin ennen.
Saatuaan kuivat vaatteet päälleen Valdemar istahti työpöytänsä ääreen,
sillä hänellä oli tärkeätä kirjotettavaa. Häntä väsytti ja hän tunsi
haluttomuutta. Hän nousi, otti ratsupiiskan pöydältä ja huitaisi sillä
voimainsa takaa pari kertaa ympärilleen, norjentaakseen jäseniään.
Kuului kauhea parahdus. Valdemar säikähti, jäi kuuntelemaan. Mutta
kaikki oli hiljaista eikä mitään näkynyt.
Isku oli sattunut mykkää paholaista selkään. Se hypähti sohvalle
painaen kädellään kipeätä kohtaa. Se ihmetteli omaa ääntään, koetteli
sitä uudelleen, varovaisesti, oudon ilon tulviessa mieleen...
Mykkä paholainen oli saanut puhekykynsä takaisin.
* * * * *
Haluttomana istuutui Valdemar työnsä ääreen. Pöydällä oli kaksi suurta,
keltakuorista kirjettä. Toinen sisälsi orpokodin johtajan anomuksen,
jossa tämä pyysi 20,000 mk uudistuksiin ja korjauksiin. Valdemar
hämmästyi; levottomana ryhtyi hän lukemaan perustelua. Kaikki
selittelyt tuntuivat hänestä löyhiltä, kummallinen epäluulo heräsi
hänessä, ja sen huomatessaan hän säpsähti. Mistä johtui tämä epäilys?
Koskaan ennen ei hän ollut sellaista huomannut itsessään. Eikö hänellä
ollutkaan tarpeeksi uhrautuvaisuutta?...
Palvelijatar astui huoneeseen.
-- Eräs mies pyytää päästä sisään. Hän tahtoo apua.
-- Antakaa hänelle rahaa ja käskekää hänen mennä, sanoi Valdemar
kärsimättömänä.
-- Talouskassa on tyhjä, herra.
Valdemar otti lompakostaan rahaa ja antoi palvelijan viedä sen
tarvitsevalle.
Toisessa kirjeessä puhuttiin turvalaitoksen perustamisesta langenneille
naisille. Se oli naisyhdistyksen alote; viisihenkinen toimikunta oli
valittu järjestämään asiaa. Toiveet kohdistuivat Valdemariin;
toimikunta pyysi huomenna päästä hänen puheilleen.
Valdemar tuskaantui. Hän vajosi mietteisiinsä, ja katkeruus alkoi
orastaa hänen rinnassaan. Yhtä kurjaahan oli kaikki, huolimatta
ponnistuksista. Langenneiden naisten luku lisääntyi, äpärälapsia syntyi
yhä enemmän, ja kun prostitueerattuja oli ruvettu ahdistamaan, oli
sairaustapausten määrä kasvanut. Mitä siis kaikki puuha hyödytti? Hän
oli uhrannut omaisuudestaan enemmän kuin oikeastaan olisi saattanut,
mutta mikä oli tuloksena?
-- Jokainen pyrkii auttamaan toista ja on itse vuorostaan avun
tarpeessa, kuiskaili Valdemar itsekseen. -- Mitä sillä voitetaan?
Parempi, kun kukin ajattelisi vain omaa etuaan. Jos heikot sortuvat,
niin entä sitten! Ei ole vaivaisista puutetta.
Valdemar säikähti omaa ajatustaan. Mistä tuli tuollaisia sanoja hänen
huulilleen? Omatunto alkoi kolkuttaa: Tässä hän kulutti aikaa
alhaisissa mietteissä, vaikka työ odotti. Ja väsymyksestään ja
haluttomuudestaan huolimatta Valdemar tarttui kynään.
Jälleen ilmestyi palvelija ovelle.
-- Kaksi henkilöä haluaa puhutella herraa.
-- Mutta nythän on jo myöhä, tuskitteli Valdemar.
-- He kävivät jo aikaisemmin, mutta minä sanoin, että herra tulee
kotiin vasta illalla.
-- Hyvä isä! En saa koskaan rauhaa! Mutta eivätkö he sitten käsitä,
etten jouda, etten jaksa... Sanokaa, että tulevat huomenna.
Palvelija kumarsi ja poistui, hämmästellen isäntänsä huonoa tuulta.
Valdemar nousi, käveli ympäri lattiaa. Hänestä tuntui kaikki
vastenmieliseltä ja tyhjältä, eikä hän ollenkaan halunnut kirjottaa.
-- Häiritsevät työtäni, sekottavat ajatukseni. Enhän minäkään ole
mikään kone, hitto vieköön! jupisi hän.
Mutta pian hänen mielentilansa kävi ristiriitaiseksi. Hän oli
kuulevinaan sisäisiä kehotuksia, moitteita velvollisuuksiensa
laiminlyönnin johdosta. Hän hermostui.
-- Olkoon! En minä jaksa. Ja onhan se päivä huomennakin.
Hän heittäytyi sohvalle pitkäkseen, nukkui heti ja näki unta:
Hän käveli huoneessaan. Yhtäkkiä hän huudahti ja peräytyi pari askelta
kauhistuneena. Nurkkapöydällä istui pieni, karvainen olento, jolla oli
punaiset kasvot, kaksi kiiltävän mustaa sarvea päässä ja kavio toisessa
jalassa. "Taivaan Jumala!" sammalsi Valdemar. Olento hävisi kuin varjo.
"Mutta minähän näin pirun, kuten Luther aikoinaan", puheli Valdemar
kummissaan. Kello löi kaksitoista. Näky ilmaantui uudelleen. Jälleen
Valdemar hätkähti, mutta rauhottui pian, ja hänessä heräsi halu tutkia
outoa ilmiötä. Eihän olento ollut kovinkaan pelottava. Kirkkaissa
mustissa silmissä oli hyväntahtoinen ilme, paksut veripunaiset huulet
hymyilivät ystävällisesti, paljastaen valkean hammasrivin, ja
nerokkaannäköisen, kaarevan nenän sieraimet värähtelivät. Elleivät
tuuheat, ylöspäin kaareutuvat kulmakarvat, valtavat viisauden kohokkeet
otsalla, nenän juuressa, ja jykevä leuka olisi antaneet kasvoille
voimakasta sävyä, olisi niitä voinut pitää miltei hentomielisinä.
Valdemaria nauratti. Hän astui lähemmäs ja silitti hiljaa olennon
karvaista selkää. Paholainen pyörähti nuolennopeasti ja potkaisi
Valdemaria käteen kaviollaan. Sitten se nauroi täyttä kurkkua, suu
ammollaan, mutta äänettömästi. Valdemar kiljahti ja piteli kättään.
Paholainen kirjotti punaliidulla seinään: "Se, jolle hyvää teet, pistää
ensimäiseksi." Valdemar kävi miettiväiseksi ja heittäytyi sohvalle.
Olento nosti huilun huulilleen. Alkoi kuulua ihania, tuudittavia
säveliä. Tähdet tuikkivat uudinten raosta...
Kun Valdemar heräsi, oli aurinko jo korkealla. Pitkään aikaan ei hän
ollut nukkunut näin hyvin.
Hän oli hajamielinen, epäröivä, eikä kyennyt ryhtymään työhön, vaikka
tietoisuus velvollisuudestaan kiusasi häntä. Hänen omatuntonsa jakeli
kyllä nuhteitaan, mutta hän tuntui saaneen ihmeellisen voiman sotia
niitä vastaan.
-- Täytyyhän minun itseänikin ajatella, mutisi hän lähtien kävelylle.
Eräältä sivukadulta kuului meteliä. Muuan katupoika tappeli kahden
herraspojan kanssa.
-- Varropas! Minä sanon tädille, niin joudut orpokotiin. Eihän sinulla
ole isääkään, kähisi toinen herraspojista.
-- Väv väv väv väv! irvisti katupoika.
-- Hamppari! Varas sinusta tulee.
-- Älä kolita luista nokkaas!
-- Retku-Ville! Vääräsääri! Menepäs saunaan, niin vaatteet putoavat
päältäsi. Niin paljon sinusta likaa lähtee.
Katupoika sieppasi kiven ja heitti erinomaisella taidolla sen
vihamiehensä selkään. Samassa Valdemar tarttui häntä kauluksesta. Ville
alkoi ulista.
-- Kaikki on hänen syytään, selitti herraspoika itsetietoisena. --
Toimittakaa hänet orpokotiin. Hänellä ei ole isää, eikä hänen äitinsä
voi panna häntä kouluun. Hänestä ei tule mitään.
-- Eikä hän tee mitään, säesti toinen.
-- Myynhän minä sa-anomalehtiä... ja kerään vanhoja kalosseja. Älkää
viekö minua.
-- Mutta etkö sinä tahtoisi hoitolaan? kysyi Valdemar kummissaan. --
Siellä on vain kilttiä lapsia. Siellä sinun vasta hyvä olisi.
Villen kyyneleet kuivuivat hämmästyksestä. Hän katseli suurin silmin
Valdemaria.
-- No kysykää vaikka Rantasen Topilta taikka Pulju-Eetulta. Eivät
uimaankaan päässeet yhtä kertaa. Selkäänsä saavat, kun eivät jaksa
tehdä... Hän alkoi jälleen nyyhkyttää: -- Ä-älkää viekö minua.
Valdemar säpsähti; hänen kulmansa vetäysivät kokoon. Sellainen
käsityskö lapsilla olikin orpokodista?... Kavalasti riuhtaisi Ville
itsensä eroon ja juoksi pakoon. Valdemar ei välittänyt siitä,
ristiriitaisia ajatuksia tulvi hänen mieleensä.
Tosiaankin, millainenhan mahtoi järjestys orpokodissa oikeastaan olla?
Hänellä ei ollut ollut aikaa sitä lähemmin tarkastaa. Oliko johtaja
silmäinpalvelija? Oliko hän tehnyt väärin luottaessaan tähän mieheen,
jonka koko ulkomuoto ilmaisi rehellisyyttä ja hyvyyttä?
Valdemar kulki kotiin kiivain askelin. Hän oli huonolla tuulella, ei
voinut ryhtyä mihinkään, vaan murjotti eteensä levottomana ja synkkänä.
Iltapäivällä tuli komitea. Valdemar kuunteli haluttomana esityksiä,
vastaili vältellen, siirsi ratkaisun tuonnemmaksi, haluten
miettimisaikaa.
Komitea läksi.
Tuli pimeä. Hän ei sytyttänyt lamppua, vaan astuskeli rauhattomana
huoneessaan. Vihdoin hän meni jälleen ulos.
"Valkea kyyhky", luki hän erään ravintolan osotekilvestä. Outo
mielihalu valtasi hänet, hän aikoi sisään. Kuitenkin hän epäröi. Eihän
hän milloinkaan ollut käynyt sellaisessa paikassa. Hän oli jo menossa
pois, mutta kääntyi nopeasti takaisin.
-- Tilaan sitruunamehua. Pöydällä on säästöpankki köyhiä varten. Tungen
sinne pari markkaa, siinähän on käyntiini kyllin syytä, pälkähti äkkiä
hänen päähänsä. Hän naurahti itsekin perusteluaan eikä voinut ymmärtää,
mistä se johtui hänen mieleensä.
Hän istahti piiloiseen sopukkaan verhon suojaan ja tilasi illallista.
Sikarin sauhu ja pihvin käry kiusasivat häntä. Hajamielisenä kuunteli
hän sekavaa puheensorinaa, naurun hihitystä ja lasien kilinää.
Yhtäkkiä tuttu ääni verhon toisella puolen kiinnitti hänen huomiotaan.
-- Sano mitä tahdot, Lilli on nätti tyttö. Mutta rahaa pitää olla. Minä
kun pistäysin Imatralla hänen kanssaan, niin kyllä pussini oheni.
-- Sen minä arvaan... No entä vaimosi? Ei epäile mitään?
-- Hänhän hoitaa orpoja, hehehe. No, kipataanpas!
Syntyi vaitiolo. Valdemar oli tuntenut orpokotinsa johtajan äänen.
-- Mitenkähän me siitä pelijutusta oikein selviämme? Eilen...
-- Ole huoletta, kuiskasi johtaja. -- Minä luotan Lilliin. Häät tulevat
tuotapikaa. Ja sitäpaitsi, on minulla muutakin.
-- Älä helkkarissa! No mitä?
-- Lähetin Borgille 20,000 markan anomuksen, parannuksia varten. Siitä
sitä pistetään kymmenisen tuhatta omaan taskuun.
-- Jos suostuu.
-- Varmasti suostuu. Minuunhan se luottaa kuin jumalaan...
Valdemaria kauhistutti, hän uskoi tuskin omia korviaan. Hän riensi ulos
tuntien pahoinvointia. Oven edessä oli muuan auto ajaa hänet kumoon.
Valdemar kääntyi katsomaan. Neiti Sinilehto hyppäsi ulos, maksoi ja
katosi "Valkeaan kyyhkyyn". Nyt tiesi Valdemar varmasti, ketä Lilliä
johtaja oli tarkottanut.