ovesta ulos ja sitten kysytään neuvoani. Mutta mitä Kaarlo tarkotti
lähettäessään morsiamensa luokseni, yksityisasuntooni, minun
yksityisasuntooni? Tahtoiko hän olla viekas? Luuliko hän naisen
paremmin voivan hellyttää minut käytettäväkseen? -- Ja tällöin iski
ajatus aivoihini, ajatus, josta kaikki seurasi: Hän uhmaili minua. Hän
oli niin varma omastaan, että käytti häntä minua nöyryyttääkseen, oo!
Mutta hän erehtyi. Huolimatta runsaasta palkkiosta hylkäsin jyrkästi
hänen pyyntönsä -- mutta en suinkaan hänen morsiantaan.
Miksi kertoisin turhuuksia. Varmasti ja johdonmukaisesti kehittyi
suhteemme. Taistelin kuin raivossa. Ja niin täytyi käydä: Kaarlon
morsiamesta tuli minun rakastajattareni. Tiedän, että olen tehnyt
vääryyttä tälle naiselle, ja soimaan siitä itseäni. Mutta ei Kaarlokaan
häntä ansainnut, ei tytöllä olisi ollut onnea avioliitossaan. Se on
totuus, mutta ei mikään puolustus minulle. -- Se hitunen kunnioitusta,
mikä minussa vasten tahtoani on naista kohtaan, keräytyy kaikki tämän
henkevän ja sydämellisen olennon ympärille; enkä kuitenkaan häntä
rakastanut sanan syvimmässä merkityksessä.
Toisinaan menettelyni julmuus ja kostoni alhaisuus selvenevät minulle
ja minä inhoan itseäni. Yhtä hartaasti kuin Baudelaire rukoilen
rohkeutta "tarkastaa sydäntäni ja ruumistani ilman kauhua", ja katumus
kiusaa minua kuin kuoleman tuska. Toisinaan itse-inhonikin minua
epäilyttää. Ja mitä se hyödyttääkään? Tokkohan enää olen sellainen
lapsi, jota katumus voi puhdistaa? Eikö vuosien saasta ole muuttanut
omaatuntoani epärehelliseksi? -- Miksi ollenkaan antautua turhien
mietteiden valtaan?
* * * * *
Muistelmani lähenevät loppuaan. Minulla on tuskin muuta lisättävää kuin
erään illan seikkailut. Vastoin tavallisuutta olin jäänyt kotiin ja
kävelin rauhattomana edestakaisin uudessa asunnossani, jonne hiljattain
olin muuttanut. Kello kai läheni yhtätoista, mutta en ajatellutkaan
käydä nukkumaan, vaikkei minulla ollut mitään tehtävää. Ulkona oli
ihana kuutamo, ja kadulta kuului kulkusten ääniä, mutta ei minua
haluttanut lähteä kävelemään.
Ikkunaani koputettiin. Tuo nyt ei ollut minulle niinkään outoa, mutta
hämmästyin kovasti, kun kohotettuani verhoa ja painettuani kasvoni
lasia vasten tunsin Kaarlo Örnin. Hän seisoi suksillaan sauvoihinsa
nojaten. Minusta näyttivät hänen kasvonsa valjuilta kuutamossa, olin
huomaavinani niiden hienoissa piirteissä jotakin vääntynyttä ja
tuskallista -- seikka, joka pani sydämeni rajusti sykkimään ja täytti
minut aavistuksilla. Hän viittoili minua ulos, osotellen suksiaan.
Uteliaana tein myöntävän nyökkäyksen, vedin villapaidan päälleni,
sieppasin lakin ja kintaat, otin sukseni eteisen nurkasta ja tuossa
tuokiossa olin hänen rinnallaan. Melkoinen jännitys pingotti mieltäni.
-- Mikäs hirtehinen sinun päähäsi on iskenyt? kysyin leveästi nauraen.
-- En luullut sinun tietävän asuntoanikaan.
-- Sinun luoksesi ei ole vaikea osata. Neuvojahan saa keltä naiselta
tahansa, vastasi hän, koettaen tapailla leikillistä äänensävyä ja
hymyillä. Katsoin häneen tarkasti. Näepäs vaan! Eikös asunutkin syvä
tuska salonkimiehen siloisilla kasvoilla! Tuota en olisi luullut edes
mahdolliseksi. -- Jos hän minua haki lohduttajakseen, niin siinä hän
suuresti erehtyi. Olin jo edeltäkäsin kaikkeen valmistautunut ja hänen
suhteensa saatoin ryhtyä mihin julmuuksiin tahansa.
-- Paitsi tietysti morsiameltasi, tokaisin ilkeästi.
Hänen kasvolihaksensa värähtivät. Nopeasti, mitään vastaamatta hän
kääntyi pois ja lähti hiihtämään. Jännitys ja synkkä kostonriemu
terästivät jäntereitäni; olisin seurannut häntä vaikka maailman ääriin.
Ilma oli mitä ihanin. Taivas, joka kuun lähettyvillä oli haalea, miltei
vihertävä, tummeni näkörannalla mustansiniseksi. Tähtiä vilkkui
keveiden hattaroiden lomitse. Hiihdimme äänettöminä yli aavan pellon.
Kaupunki jäi kultaisine valoineen taaksemme. Sinertävällä lumella
säihkyi tuhansittain kiteitä, ja suuret kivet nukkuivat saroilla kuin
muinaisaikaiset eläinhirviöt. Tultiin metsään, alettiin kohota vaaran
rinnettä. Varjoja lepäsi ristiin-rastiin toistensa päällä; joskus
lumimöykky pudota töksähti joltakin oksalta. -- Alkoi jo kuulua kosken
kohina.
Minusta rupesi tuntumaan kovin kummalliselta; rintaani ahdisti niin
oudosti; mielestäni Kaarlo hiihti tarpeettoman kovaa. Saavuimme
korkealle vuorelle, joka jyrkkänä laski suoraan koskeen. Kaarlo
pysähtyi. Hänen tiheän hengityksensä huuru kumpusi ilmaan kuin sauhu.
Hän jäi tuijottamaan kiinteästi kasvoihini, ja luullakseni oli hänen
silmissään syvä ilme. Sanon luullakseni, sillä minun oli vaikeata
häneen katsoa. Tarkastelin koskea, jonka yllä usva aaltoili ja
kimalteli kuin hieno hopeahuntu. Koko ajan tunsin selvästi, että olisi
tarvittu vain pieni kysymys minun puoleltani, niin Kaarlo olisi
purkautunut. Mutta enpä ollut halukas tekemään tuota kysymystä. Olin
levoton; kenties hyvinkin aavistin mitä tästä oli tuleva. Vihdoin alkoi
äänettömyys kiusata, ja niinpä sanoin laulavalla, koskenkin takia
kovalla äänellä, äärimmilleni ilkeyttä täynnä:
-- Kuulehan, kuinka mahtavasti koski pauhaa. Tämä on todellakin ihanaa!
Mikä valtava, sopusointuinen ja salaperäinen kauneus onkaan sentään
luonnossa. Minä kiitän sinua tästä yöstä, Kaarlo.
Yhtä liikkumattomana seisoi hän pitkän aikaa, ikäänkuin ei olisi
kuullut puhettani. Sitten hän sanoi suoraan, sortuneella äänellä:
-- Morsiameni on raskaana.
Säpsähdin aikalailla, vaikkei hän ilmottanut minulle mitään uutta ja
vaikka joka hetki olin jotakin tällaista odottanut. Kaiketi ilme
kasvoillani petti; siitä raivostuin mielettömästi.
-- Älä! No voi veikkonen! Mutta mitäs olet hätäillyt... No, pikaisilla
häillähän siitä pääset.
Katsoin häntä julkeasti silmiin.
Hän rupesi vapisemaan. Otsasuonet paisuivat, kiihkeästi kaivoi hän
taskustaan jotakin, arvattavasti revolveria, ja sitä tehdessään kähisi
hampaitaan kiristellen:
-- Konna, konna! Johan sen sinulle kerran sanoin.
Aloin sydämettömästi ja kimakasti nauraa. Vakuutan, etten vähintäkään
pelännyt.
Kuvastuiko kasvoillani jotakin, koska hän jäi tuijottamaan niihin
ottamatta asettaan esiin? Hän näytti voimattomalta ja masentuneelta;
hänen katseensa ilmaisi kauhua.
Tuli hiljaista, koski vain lauloi. Linnunrata kulki vaaleana päämme
päällä, ja seulovainen vilkutteli ystävällisesti. Kaarlo kääntyi
minusta poispäin ja katseli hopeista utua, joka keinui pehmeänä
kuohujen yllä. Uneksiko hän, vai teeskentelikö hän, siristäen silmiään?
Kuutamossa näyttivät hänen kasvonsa luonnottoman kalpeilta. Kädet
pusertelivat hermostuneesti sauvoja... Yhtäkkiä hän survasi suksensa
liikkeelle. Tuskin huomasinkaan, ennenkuin hän jo kiisi huimaa vauhtia
jyrkännettä alas suoraa päätä koskeen. Huikea tunne karmasi
selkäpiitäni, hyppäsin suksiltani ja vaistomaisesti otin pari kolme
juoksuaskelta hänen peräänsä...
Sattui hullunkurisesi: keskellä mäkeä hän horjahti, kaatui selälleen,
sauvat vain pyörähtivät ilmassa. Lumi ryöppysi hänen ympärillään, ja
sukset lensivät jumalan nimeen. Katselin vähän aikaa pitkää,
sinivarjoista vakoa, jonka hänen ruumiinsa oli uurtanut hankeen. Sitten
purskahdin nauramaan, sydämeni pohjasta, ja hiihdin kotiin hänestä sen
enempää välittämättä.
Tahallaanko hän heittäytyi nurin? Tekisi mieleni niin uskoa, mutta
eiköhän se ole väärin. Ei sovi vihamiestäänkään alentaa yli rajojen. En
ole nähnyt häntä sen koommin, ja olen hyvilläni siitä, että viimeinen
mielikuva, mikä hänestä minulle jäi, on auttamattomasti naurettava --
salonkimies hangessa selällään. Itsekseni olen pitänyt monta lystiä
hänen kustannuksellaan, mutta en ole kenellekään kertonut hänen
seikkailuaan -- arvattavasti se luetaan minulle ansioksi.
Pelastiko hänet koskesta sattuma vai arkuus, se on minulle
yhdentekevää, mutta samaa ei voi sanoa tapahtuman seurauksista.
Tietysti hän purki kihlauksensa, seikka, jonka hänen morsiamensa olisi
tehnyt jo aikoja sitten ilman minun kieltoani. Nyt ovat hyljätyn tytön
kyyneleet minulle jokapäiväisenä leipänä. Mutta en tahdo niitä nähdä.
Ehkei hän teeskentele. Kenties hän todellakin luulee olevansa syvästi
onneton ja pitää minua onnettomuuteensa syypäänä. Tunnustan, että se
koskee minuun.
Jos kunnon mies olisin, niin naisin hänet, tarvitseehan lapsikin isää.
Mutta siinä juuri pulma onkin: ei tällaista isää. Minun pitäisi
"muuttua", "tehdä parannus" oikein vanhaan hyvään malliin. Olen sen
katsonut mahdottomaksi. En usko rakkauden hyväätekevään voimaan, ja
tuskin häntä syvemmin rakastankaan. Miksi minä rupeaisin kiinnittämään
itseeni toista ihmistä, turmelemaan elämää, joka vielä saattaa
selkeentyä onnelliseksikin? Tunnustan, että olen rikkonut, siinä kaikki
mitä voin. Ei minulta riitä uskoa sovitteluihin.
Testamenttini määrää omaisuuteni hänelle. Olen tehnyt
henkivakuutusyhtiölle kolttosen, jota voisi pitää nerokkaana. Tietysti
se on halpamaista: korvaan vääryyden petoksella. Mutta niinpä välttyy
muistoni ihmisten myötätunnolta, jota en voi sietää. Se nainen, jolla
on suurin oikeus minua syyttää, voi turvattuna odottaa tulevia aikoja.
Siinä on minulle kyllin.
Sydän kylmänä ja vapisematta astun pois tästä elämästä, jossa en saanut
muuta tehdyksi kuin pahaa. Ja kun selvästi tajuan, että ilojen inha
malja alkaisi jo valutella pohjasakkansa katkeruutta huulilleni, niin
voinpa ilman ikävää nukkua unhotuksen uneen äänettömän Nirvanan
helmaan.
Vanhat roomalaiset olivat miehiä!
Mykkä paholainen.
1.
Kerran, kun Beelzebubilla oli paljon hommia, hän taivaassa käydessään
sattui unohtamaan sinne pergamentin, joka sisälsi tärkeitä suunnitelmia
ja muistiinpanoja. Kesken kiirettään hän olisi sitä tarvinnut, muisti,
minne oli sen jättänyt, ja lähetti pienen, hiljaisen ja varsin
hyvänsävyisen paholaisen, joka enimmäkseen hääräili yksinään helvetin
rauhallisimmissa sopukoissa, sitä noutamaan.
Oli helteinen päivä. Läähättäen ja kovasti hikoillen pieni paholainen
riensi sitä jyrkkää ja mutkittelevaa polkua, joka johti ylös
taivaaseen. Portille saavuttuaan hän hengähti, kuivasi otsaansa ja
soitti kelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Hän soitti toisen kerran,
kiivaammin, ja jäi sitten odotellessaan katselemaan portin rakennetta,
joka aikoinaan oli ollut komea. Tammilaudoissa oli korkokuvia
enkeleistä, otsakoristeet olivat harvinaisia taideteoksia, mutta
kultaus oli kulunut ja laho puu oli toisin paikoin halkeillut. Kun ei
vieläkään tultu avaamaan, soitti paholainen kolmannen kerran ja
kumartui tirkistämään pienestä rakosesta taivaan esikartanolle. Hän
näki suuren läjän seetrilautoja, joita varmaankin oli tuotu portin
korjaamista varten, niin lähellä, että pihkan virkistävä tuoksu
tunkeusi sieraimiin. Niiden päällä, auringon paahteessa, nukkui
Pietari, suuri avainkimppu sylissään, pää rennosti nojaten käsivartta
vasten. Arvattavasti hän oli siirtynyt paikaltaan plataanin varjosta
ottaakseen aurinkokylpyä, mutta uni oli hänet pettänyt. Hiki helmeili
hänen otsallaan, vasemmassa poskessa näytti olevan mälli ja huulet
olivat mustat tupakasta; pitkä, harmaa parta verhosi avointa rintaa. --
Heikko tuuli suhahti plataanin lehvissä. Se keinutti hiljaa
smaragdinvärisen nurmikentän kukkia, joiden kuvuissa mehiläiset
surisivat. Paratiisilintujen varjoja liiteli ruohikossa. Käytävien
timanttihiekka säihkyi. Kauempaa kuului kuin aavistuksena enkelien
laulu.
Kun paholainen huomasi, ettei Pietari herännyt, niin hän kovasti
hätääntyi ja koetti kolkuttaa. Mutta kun ei sekään auttanut, ryhtyi hän
kiipeämään portin yli, sillä hänen asiansa oli tärkeä ja hän pelkäsi
päämiehensä nuhteita. Hän olikin jo harjalla, kun laho ristikkopuu,
johon hän oli tarttunut, äkkiä petti, ja hän putosi päistikkaa,
kauheasti parkaisten, taivaan puolelle...
Herättyään tainnoksista hän näki ympärillään joukon valkopukuisia
enkeleitä ja Pietarin, joka kumartuneena hänen ylitseen tiputti
opaalinvärisestä taskumatista jotakin hyvää ja karvasta hänen
huulilleen. Muuan enkeli tarjosi hänelle hajusuolaansa. Hän nousi ylös,
huomasi päässeensä pälkähästä ilman erikoisempaa ruumiillista vammaa,
mutta kun hän yritti puhua, ei ääntäkään syntynyt. Hän kauhistui,
ponnisti kaikin voimin, mutta turhaan; silmät vain pyörivät hurjasti
koloissaan. Sillä tavoin tuli pienestä, hyväntahtoisesta paholaisesta
mykkä.
Viittomalla sai hän kuitenkin selvitetyksi asiansa, pergamentti
annettiin hänelle, ja hän palasi takaisin.
Beelzebub oli paraikaa tutkimassa vastasyntyneitten ihmislasten
luetteloa. Hän valitsi paholaislaumasta ne, jotka aikoi lähettää uusien
tulokkaiden sydämiin, vastapainoksi enkeleille, jotka edustivat taivaan
valtakuntaa. Kun mykkä paholainen huomasi, että hänkin oli joutunut
valittujen joukkoon, hätääntyi hän ensin. "Herra, en taida minä sinua
palvella, sillä minä olen mykkä", tahtoi hän huutaa, mutta oli siihen
kykenemätön. Ja kun hän oli arkaileva luonteeltaan, ei hän osannut
ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, vaan päätti nöyrästi alistua
kohtaloonsa.
Sillä tavoin joutui Valdemar Borgin, rikkaan kartanonomistajan pojan
sydämeen mykkä piru.
* * * * *
Epäilemättä oli pikku Valdemar sangen merkillinen lapsi. Hän makasi
tyytyväisenä kehdossaan, ja kun hänen oli nälkä tai paha olla, ojensi
hän kätensä ja haroi ilmaa lihavilla sormillaan. Hän ei milloinkaan
parkunut kiukusta eikä tuskitellut suotta. Ainoastaan siinä
tapauksessa, ettei ketään ollut läsnä häntä auttamassa, hän turvausi
itkuun. Hän oli todellinen ilo sekä äidille että hoitajattarelle.
Kun hän kasvoi suuremmaksi, opetettiin häntä lukemaan; joutoajat hän
leikki ulkona toisten lasten kanssa. Hänen tovereihinsa kuuluivat
pehtorin kaksi pienokaista sekä metsänvartian poika Eino, joka oli
suuri ja väkevä, iältäänkin toisia vanhempi. Torpparinkin lapsia oli
usein joukossa. Valdemar jakoi heille kaikki makeisensa tasan, jonka
vuoksi hänestä pidettiin, mutta Einoa täytyi kaikkien totella ja
pelätä, sillä hän oli häijy ja saattoi lyödä. Hän osasi uida ja kiivetä
sileään puuhun, mutta Valdemar ei tohtinut edes laskea litteällä
kivellä alas saunakalliolta eikä juosta Virma-oriin vatsan alitse,
sillä äiti oli kieltänyt.
Kerran Valdemar leikki muonakellon juurella pehtorin lasten kanssa.
Eino huusi heitä rantaan saunan luo. Valdemaria oli kielletty sinne
menemästä, ja hän katseli haikeissaan, kuinka komeita voileipiä Eino
heitteli järvelle. Hänen mieleensäkään ei juolahtanut olla
tottelematon... Siellä Eino hyppeli rantakivillä, pisti kädet
housuntaskuihin ja keinui toisella jalallaan, aivan täpärällä.
-- Olkaa te minun kanssani, sanoi Valdemar pehtorin lapsille. --
Huudetaan Einokin tänne... Eino hoi!
Mutta Eino ei tullut. Valdemar huomasi, että toiset aikoivat lähteä.
Kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä.
-- Minä annan suklaata, sanoi hän kaivaen taskuaan.
Pehtorin lapset jäivät seisomaan neuvottoman näköisinä, ottivat
suklaapalansa ja pureskelivat ne ahnaasti loppuun. He epäröivät.
-- Nyt me mennään, sanoi nuorempi.
-- Miksi ette ole minun kanssani? kysyi Valdemar pahoillaan.
-- Eino saattaa lyödä, vastasi vanhempi. -- Sitäpaitsi... siellä on
hauskempaa.
-- Eino on hurja poika, virkkoi nuorempi innoissaan.
-- Mikä on? kysyi Valdemar.
-- Hurja poika!... Niin. Minä kuulin itse Talli-Kallen sanovan häntä
hurjaksi, kun poika kirosi... Hän uskaltaa kirota aikusten kuullen...
Hän on tappanut käärmeenkin.
-- Niin, ja rattaan pyörässä hän tohtii olla ympäri, sanoi vanhempi
silmät säihkyvinä.
Valdemar vaikeni. Hänen suupielensä värähtivät.
-- Tule mukaan nyt, sanoivat toiset lähtiessään.
-- Äiti on kieltänyt, vastasi Valdemar itku kurkussa.
* * * * *
Toisella kertaa, leikkiessä, oli naapurikartanon pikku Irene vieraana.
Hän antoi Valdemarille herkullisen leivoksen, joka oli huolellisesti
paperiin kääritty.
-- Tämän toin sinulle, sanoi Irene tuulen heilutellessa hänen ruskeita
kiharoitaan. -- Minä pyysin sen äidiltä.
Valdemar kiitti ja söi halukkaasti. Pehtorin lapset seurasivat pyytävin
katsein hänen kättensä liikkeitä ja suutaan. Valdemar huomasi sen ja
jakoi leivoksensa tasan kaikille.
-- Sinulle minä sen annoin, kirkaisi Irene, ja hänen silmänsä
välähtivät. Veri kohosi hänen poskilleen. Hän yritti raapia Valdemaria,
oli vähällä purskahtaa itkuun ja meni Einon luo.
-- Lyö sinä häntä, sanoi hän. -- Saat nämä, jos lyöt häntä! Irene otti
kourallisen karamelleja taskustaan.
Eino katseli varovasti ympärilleen, astui kiireesti pari askelta ja
muksautti Valdemaria nyrkillään. Hän tiesi, ettei Valdemar kantele.
Valdemar katsoi maahan, punastui ja oli nolon näköinen.
-- Anna anteeksi, Irene. En minä tiennyt, ettei se ollut sinulle
mieleen... Eino, älä enää ole suutuksissasi.
Valdemar sammalsi. Hän hakkasi maata kengänkorollaan ja oli hämillään.
Irene nauroi pilkallisesti, vastaamatta mitään. Hän lähti Einon kanssa
tammen alle etsimään terhoja. Pehtorin lapset seisoivat hetken kahden
vaiheilla. Sitten he menivät Einon ja Irenen perään. Valdemar jäi
yksikseen.
* * * * *
Valdemar pantiin kouluun.
Hän asui Irenen tädin luona, joka tavattomasti piti hänestä, kun hän
oli niin hyvä. Koulussa hän menestyi, luki ahkerasti, eikä ottanut osaa
toisten kepposiin. Häntä sanottiin tyttöpojaksi ja häntä kiusattiin.
Mutta hän ei koskaan suuttunut eikä kadehtinut niitä, jotka
lunttaamalla osasivat läksynsä häntä paremmin.
Paria vuotta myöhemmin tuli Irene kouluun; hän sai ensimäisellä
luokalla ehdot laskennossa. Kun Valdemar palasi päättäjäisistä, seisoi
Irene nurkalla ja itki. Hän oli ehtinyt ennemmin kotiin ja saanut
nuhteita. Valdemar tunsi sääliä.
-- Kyllä sinä pääset syksyllä. Minä opetan sinua.
-- Sinä! kivahti Irene, ja hänen silmänsä salamoivat läpi kyynelten. --
Sinä et osaa muuta kuin lukea. Minä olen yhtä etevä kuin sinäkin, mutta
sinä olet kirjatoukka. Niin!
Valdemar ei vastannut.
-- Meidän priimus ei lue koskaan. Hän kirjottaa läksyt kynsiinsä.
-- Lunttaaminen on kiellettyä, sanoi Valdemar.
-- Kiellettyä! Kun et uskalla, tyttöpoika!
Valdemar oli vaiti pitkän aikaa. Irene alkoi jälleen nyyhkyttää.
-- Älä itke enää, sanoi Valdemar vihdoin liikutettuna.
-- Anna minun olla, tiuskaisi Irene katsomatta häneen.
-- Tule sisään minun kanssani. Johan kotiinkin pian lähdetään, maalle.
-- Anna minun olla, kuulethan!
Valdemar nolostui ja pisti molemmat kätensä takintaskuihin. Irene
katseli häntä sormien raoista.
-- Älä töllistele! Mene matkoihisi! -- Ja yhtäkkiä Irene kumartui,
kaappasi kourallisen hietaa ja paiskasi sen voimainsa takaa Valdemarin
kasvoihin.
Valdemar punastui hiusmartoa myöten. Hän tuli niin pahoilleen, että
kyyneleet pyrkivät silmiin. Hän kääntyi ja meni sisään.
* * * * *
Kului vuosia. Irenen iäkkäät vanhemmat kuolivat. Hän muutti asumaan
setänsä luo Ruotsiin. Hänen toistakymmentä vuotta vanhempi veljensä
otti kotikartanon haltuunsa.
Valdemar oli sillä välin tullut ylioppilaaksi.
Hän meni Helsinkiin, mutta mikään ala ei häntä erikoisemmin
viehättänyt. Vuoden ajan hän lueskeli milloin mitäkin, etupäässä
kansantaloutta. Kun hän ei ottanut osaa muuta kuin kaikkein puhtainta
laatua oleviin huvituksiin, ei hänen elämänsä Helsingissä tuntunut
niinkään miellyttävältä, vaan pikemmin päinvastoin. Turmelus ja pahuus
rehottivat hänen ympärillään, kurjuuden näkeminen teki hänet
alakuloiseksi, ja yhä vakavampia ajatuksia alkoi kyteä hänessä.
Pitkiksi hetkiksi hän unohti itsensä, eli mielikuvituksessaan toisten
elämää säälien köyhiä ja kärsien onnettomien kanssa. Ja miettiessään
keinoja, millä voisi huojentaa heidän taakkaansa, selvisi hänelle oma
kutsumuksensa.
Hän matkusti kotiin. Hänen äitinsä oli jo haudassa, ja vanha isä antoi
hänelle mielellään talon ohjat. Innostunein mielin hän alkoi tehdä
uudistuksia. Hän lyhensi työpäivän ja korotti palkan kaikille niille,
jotka työskentelivät hänen tiluksillaan. Läheiseen pikkukaupunkiin hän
perusti orpokodin ja avusti tehokkaasti erästä naisyhdistystä, joka
hankki apua ja tointa langenneille naisille.
Mutta vaikka hän pani parhaansa, näytti kurjuus vain kasvavan hänen
ympärillään. Alituisesti oli ryysyläisiä hänen silmissään, sillä
jokainen tarvitseva etsi häntä. Ja vaikkei hän suonut itselleen
hetkenkään lepoa, pakotti sisäinen ääni häntä yhä suurempiin
ponnistuksiin ja uhrauksiin.
Talonpojat hänen omilla tiluksillaan eivät vieläkään olleet onnellisia,
vaikka hän maksoi heille niin hyvin, ettei maanviljelys tuottanut
hänelle minkäänlaista voittoa. Heti isänsä kuoleman jälkeen, kun suuri
perintö joutui hänen haltuunsa, hän ryhtyikin tehokkaampiin
toimenpiteisiin. Hän jakoi omistamansa maan ja metsän torppareilleen,
jättäen ainoastaan läheisimmät pellot itselleen. Kuitenkaan hän ei
antanut näitä palstoja talonpoikien yksityisomaisuudeksi, vaan pidätti
itselleen määräämisvallan ja otti mitättömän rahaveron. Itselleen
hän osti kaupungista talon, missä talvisin asui aherrellen
hyväntekeväisyyshommissa. Ainoastaan kesäisin hän oleskeli
maatilallaan. Hänestä tuli kuuluisa. Puutetta kärsiviä vaelsi aamusta
iltaan hänen talossaan, ja hän oli antanut palvelijalleen määräyksen,
ettei ketään saanut jättää auttamatta. Mutta onnellinen hän ei ollut,
sillä alituinen kurjuuden näkeminen tuotti hänelle tuskaa.
Näihin aikoihin alkoi rouva Salonen, langenneiden hyväksi toimivan
naisyhdistyksen jäsen, joka oli päässyt erikoisemmin Valdemarin
suosioon, valmistaa häntä naimapuuhiin. Ikänsä perusteella katsoi rouva
voivansa antaa äidillisiä neuvoja. Kiertäen ja erinomaisella taidolla
hän pakotti Valdemarin ymmärtämään, että neiti Sinilehto, samaisen
naisyhdistyksen sihteeri, kantoi sydämessään hellempiä tunteita
Valdemaria kohtaan. Rouva ei väsynyt kuvaillessaan nuoren tytön
ansioita. Valdemar uskoi kaiken; hänen luonteelleenhan juuri oli
ominaista, ettei hän koskaan epäillyt. Hän oli itse hyvä ja uskoi
muista samaa. Kernaasti hän myönsi tytön ahkeruuden ja viattoman
kasvojenilmeen herättävän mielenkiintoa. Mutta hänen muistossaan telmi
kaunis, vallaton tyttönen, joka lapsena oli tuottanut hänelle monta
mielipahaa tuittupäisyydellään, jopa ilkeydellään suorastaan loukannut
häntä. Senvuoksi hän epäröi ja oli neuvoton.
Tuli kevät. Irene saapui kotiin oltuaan poissa kuusi vuotta. Valdemaria
kutsuttiin naapurikartanoon tuliaiskemuihin.
Hän meni. Suurten vaahterain alle oli nostettu pöytä, jonka ympärillä
oli viisi henkilöä. Hän tunsi heistä Irenen veljen ja arvasi Irenen.
Kalpea, vaaleatukkainen nainen istui Irenen vieressä leikkien
hermostuneesti käsillään. Kaksi ulkomaalaisen näköistä viiksetöntä
herrasmiestä poltteli piippua jutellen keskenään. Valdemar tervehti.
Irene hypähti pystyyn ja tuijotti Valdemariin hetken vaieten. Valdemar
oli ääneti. Irenen kauneus lumosi hänet. Hän punnitsi itsekseen,
uskaltaisiko enää sinutella tyttöä.
-- Hyvä jumala! Sinullahan on parta! Tummat viikset oikein, huudahti
Irene ojentaen kätensä. Valdemar tarttui siihen punastuen, naurahtaen,
vastaamatta.
-- Mutta sinähän et edes suutele minun kättäni! Näin pitkän eron
jälkeen! Minä luulin, että sulkisit minut kokonaan syliisi. Sinähän
ennen pidit minusta, tyttöpoika.
Valdemar suuteli hänen kättään, nauroi väkinäisesti, vilkaisi
salavihkaa läsnäoleviin eikä osannut sanoa mitään.
-- Oh, älä välitä heistä. Veljeni sinä tunnet, ja nämä tässä ovat
taiteilijoita. Sanon sinulle heidän nimensä niin monta kertaa, että
opit ne muistamaan. He eivät osaa tehdä mitään.
-- Paitsi velkaa, murahti toinen herroista piippunsa savuun.