huomasi unohtaneensa avaimen. Hän kiersi pihanpuolelle koputtaakseen
palvelijain ikkunaan. Sisältä kuului outoa hälinää, ja hän jäi hetkeksi
katselemaan uudinten raosta. Pöydällä näkyi pulloja ja laseja; terävä
naurun kikatus tunkeusi korviin. Valdemar ei suuttunut eikä
katkeroitunut. Hän oli välinpitämätön ja rauhallinen, melkeinpä
hymyili. Vihdoin hän koputti. Hätääntyneen näköinen palvelija kurkisti
verhon raosta siristäen silmiään. Valdemar viittasi ja lähti ovelle.
Avattuaan pyyteli humalainen palvelija anteeksi sanoen luulleensa
herran nukkuvan. Äänettömänä Valdemar astui hänen ohitseen.
Ensimäiseksi työkseen hän repi anomuksen, joka vielä oli pöydällä.
Sitten hän otti sormuksen sormestaan. Hetken hänen mielialansa oli
sekava, jopa tuskallinenkin, mutta vähitellen tuli hänen yhä parempi ja
rauhallisempi olla. Ilmakin, jota hän hengitti, tuntui ikäänkuin
raikkaammalta. Hän tunsi vapautusta ja suurta iloa päästessään eroon
ihmisistä, joiden elämä ja teot eivät enää vähääkään häntä
liikuttaneet.
Hän oli saanut epäilyn lahjan.
* * * * *
Valdemar ryhtyi tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Orpokotinsa hän jätti
kaupungin huostaan, lahjottaen sille talon tavaroineen. Hän ilmotti
eroavansa vaivaistalon johtokunnasta, johon oli kuulunut. Langenneiden
naisten turvalaitoksesta ei hän tahtonut tietää mitään, vaan kirjoitti
toimikunnalle, ettei asia häntä vähintäkään liikuttanut. Hän oli perin
hyvällä tuulella, hyräili ja rallatteli. Mielessään hän hautoi muuttoa
maalle.
Kerran, kun hän oli kävelyllä, yritti muuan vaimo käsirattailla tuoda
suurta vaatekuormaa pyykkirannasta. Vastamäessä ei kuorma kulkenutkaan.
Valdemarin tuli sääli; hän riensi apuun.
-- Älkää, hyvä herra, mitäs ihmiset sanovat, hätäili nainen punastuen.
-- Panin liian paljon. Täytyy vähän pienentää kuormaa.
-- En välitä ihmisistä, sanoi Valdemar. -- Tehän olette aivan
uuvuksissa. Ei pidä ponnistaa liikaa.
-- Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne. Kyllä minä nyt, kun päästiin tämä
ylämaa... On se ennen tullut keveästikin, yhtä suuri kuorma, vaan olen
väsynyt. Mieheni on sairaana, ja lääkkeet vievät rahaa. Ei tahdo
riittää ravintoon, kun olen yksin ansaitsemassa. Tuhansia kiitoksia,
hyvä herra.
Valdemar tarkasteli vaimoa, jonka kalpeista, laihtuneista kasvoista
kuvastui kärsimys ja luja tahto.
-- Te elätätte perhettänne, niinkö? Onko teillä lapsia? kysyi hän.
-- On, kaksi.
-- Ja miehenne on sairaana?
-- Niin, jo toista kuukautta.
-- Oletteko koettanut mistään pyytää apua?
-- Hyvä herra. Minä olen terve ihminen ja jaksan tehdä työtä. En ikinä
tahtoisi kerjätä. Kun vaan mieheni tulisi ennalleen, niin kaikki olisi
hyvin.
Naisen äänessä oli hillittyä omanarvontuntoa. Valdemar katsoi häntä
silmiin.
-- Haluaisin nähdä miestänne. Asutteko kaukana?
-- Ei tästä pitkälti ole... Mutta... se on vain köyhän maja, niin että
tokko herra...
Valdemar nyökäytti päätään vastaamatta.
Mökki oli kurja viistoon painuneine ovineen ja rikkinäisine
ikkunoineen, mutta aika siisti. Lapset leikkivät tyydyttävän puhtaalla
permannolla. Sängyssä makasi laihtunut ja parrottunut mies sairaana.
-- Kysykää ahkerasti lääkärin neuvoja, sanoi Valdemar kaivaessaan
lompakkoaan. Hattuaan kohottaen hän laski satamarkkasen kiittelevän
vaimon käteen. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut niin suurta antamisen
iloa.
Kotona odotti häntä joukko huonosti puetuita nuoria miehiä, jotka
pyysivät apua.
-. Miksette tee työtä? tiuskaisi Valdemar.
-- Ei saa työtä, herra, ajat ovat huonot.
-- Minä toimitan, odottakaa.
Valdemar poistui huoneeseensa. Hän palasi hetken kuluttua kirje
kädessä.
-- Menkää maatilalleni ja antakaa tämä kirje pehtorilleni. Hän
toimittaa teille työtä.
Miehet luikkivat tiehensä nolostuneina.
Valdemar erotti palvelijansa ja järjesti asiansa maallemuuttoa varten.
Hän ei ottanut ketään vastaan. Suuresti hän nautti häiriintymättömästä
rauhasta.
Kun hän eräänä iltana palasi kotiin, rentoili pari jätkää portin luona.
-- Mistähän hiivatista sitä sais pullon kaljaa? kysyi toinen sylkäisten
pitkään.
-- Sanos muuta. Siihen on piru mennyt Porin herraankin. Ei siltä enää
liikene viittä penniä... Siitähän sitä ennen nostettiin rahaa kuin
pankista.
Valdemar naurahti sisäänmennessään. Seuraavana päivänä hän muutti
maalle.
Hän ryhtyi ottamaan selkoa talonpoikien tilasta ja teki pitkiä retkiä
maa-alueensa äärimäisiin kolkkiin. Mutta kuinka hän hämmästyikään
nähdessään, miten metsät olivat haaskatut. Oli jätetty kartanon
ympärille koskematon kehä puita, jotta ei hävitys pistäisi silmään,
mutta etempää oli kaikki hakattu.
Valdemar poikkesi erääseen torppaan. Mainio, tilava tupa oli hyvin
epäsiisti. Pöydällä oli pulloja ja ruuan jätteitä. Nurkassa, suuren
oluttynnyrin päällä, istui poika hajareisin, kiusaten pikkusiskoaan.
Isäntä makasi sängyssä kädet levällään, sikahumalassa, ähkien kovasti;
renki loikoi kiukaalla piian vieressä. Valdemar katseli äänettömänä;
hänessä heräsi viha.
Näinhän se lauleli Lammin likka
tuohia pihtiin pannessansa...
Isäntä se sillä tavoin laulaa juritti sängyssä. Valdemar lähti
paiskaten kiivaasti oven kiinni.
Toisessa torpassa oli erinomainen asuinrakennus. Isäntäväki näytti
elelevän herroiksi tekemättä mitään. Vierailla he väännättivät maansa,
korjaten itse sadon.
Mitä perusteellisemmin Valdemar teki tarkastuksiaan, sitä selvemmin hän
huomasi, että hänen torppareistaan oli muodostunut erikoinen luokka,
jonka hyvinvointi oli johtanut laiskuuteen ja paheisiin. Myymällä
metsää he olivat saaneet rahaa ja rahalla palkanneet vieraan väen
tekemään töitä. Ja näitä palkollisiaan he ahdistelivat ja sortivat
paljoa säälimättömämmin kuin heitä itseään oli koskaan sorrettu.
Vihan vimmassa Valdemar tarttui työhön. Mikä pölkkypää hän olikaan
ollut uskoessaan hyvää ihmisistä ja luottaessaan heihin. Armotta hääti
hän kaikki torpparinsa, otti heidän maansa omikseen, mutta antoi
niiden, jotka halusivat, jäädä asumaan paikoilleen sillä ehdolla, että
tekisivät yksinomaan hänen työtään. Hän erotti kelvottoman pehtorinsa
ja palkkasi uuden. Hän hankki koneita, nuorta työväkeä, kunnollisia
vouteja. Lyhyessä ajassa hän teki erinomaisen viljelyssuunnitelman,
neuvotellen asiantuntijain kanssa. Vastustamattomalla tarmolla hän
alkoi panna sitä täytäntöön. Hän maksoi kohtuullisesti, jopa
runsaastikin, mutta oli samalla vaativainen ja erotti armotta
pienimmästäkin huolimattomuudesta. Häntä pelättiin ja vihattiin, mutta
myöskin kunnioitettiin.
Kului pari vuotta. Yksinäisyys painosti Valdemaria toisinaan. Mutta hän
näki työnsä menestyvän, ja se lisäsi hänen voimiaan ja tarmoaan.
* * * * *
Levisi tieto: Irene oli tullut kotiin, seurassaan nuori, pitkä
herrasmies. Huhuttiin herran olevan Irenen sulhasen; kerrottiin
myöskin, että Irenen veli oli hurjastellut talon suuriin velkoihin.
-- Sulhanen on kai rikas, ajatteli Valdemar. Hän osti automobiilin.
Irene ei kutsunut häntä luonaan käymään. Valdemar vajosi muistelmiinsa
ja tuli hajamieliseksi. Hän ajeli levottomana autollaan, hurjasti kuin
hullu, mutta kertaakaan ei hän tavannut tyttöä.
-- Irene rakasti minua ennen, mutta minä en ymmärtänyt häntä, ajatteli
Valdemar, ja asia tuntui hänestä päivänselvältä. -- Irene on vain sen
miehen, joka kykenee hänet ottamaan, mutta minä olen saamaton nahjus.
Hän on minulle suutuksissaan. Ei hän sääli heikkoa, mutta hän kärsii
huomatessaan olevansa voimakkaampi.
Valdemar kummeksui omia ajatuksiaan. Miten toisenlaisia ne olivatkaan
kuin ennen! Ihan itsekseen niitä pulpahteli hänen aivoistaan. -- Huima
suunnitelma alkoi kyteä hänen mielessään, mutta hän epäröi.
Elokuussa julkaistiin kihlaus. Valdemar joutui epätoivoon ja lähetti
onnittelun. Hän sai kutsut pitoihin. Silloin hän päätti uskaltaa mitä
tahansa.
Hän tuli kihlajaisiin huimaa vauhtia autollaan, nousi suorana ja
kalliisti vaatetettuna. Irenelle hän antoi ruusun, onnitellen sydämensä
pohjasta, kasvot vaaleina. Hän huomasi, kuinka tytön suupielet heikosti
värähtelivät ja katse hämärtyi; se rohkaisi häntä. Hänet esiteltiin
sulhaselle, ja hän osasi olla kohtelias.
Päivällisen jälkeen, kun oltiin verannalla, tarjosi Valdemar
käsivartensa morsiamelle.
-- Jos suvaitset, Irene. Minulla olisi jotakin puhuttavaa.
Hän vei tytön etemmäksi puistoon, vaieten.
-- No, mitä aiot? kysyi Irene vihdoin.
-- Odotahan, sai Valdemar vastatuksi. Hänen kasvonsa olivat aivan
valkeat. Irenen valtasi outo pelko.
He tulivat maantielle. Automobiili puhisi lähtövalmiina. Ja yhtäkkiä
Valdemar nosti tytön kuin lapsen syliinsä ja syöksyi autoon. Irene
kirkaisi. Se oli myöhäistä. He kiisivät vinhaa vauhtia.
-- Valdemar! Mitä tämä merkitsee? kysyi Irene tuskaisin äänin.
Valdemar ei vastannut. Hän tuijotti eteensä kylmänä ja väsyneenä.
-- Mitä sinä aiot, Valdemar?... Puhu! Tämähän on kauheata.
Valdemar istui liikkumattomana. Outo nautinto hurmasi häntä.
-- Herran tähden, Valdemar! Sinähän olet mieletön. Mikset sinä sano
mitään? -- Irene alkoi nyyhkyttää.
Vastustamattomalla voimalla tempasi Valdemar tytön syliinsä ja suuteli
häntä hurjasti.
-- Minä rakastan sinua, Irene, minä rakastan sinua ja vien sinut pois.
Minun täytyy saada sinut itselleni. Sinun täytyy rakastaa minua. --
Hänen äänensä oli vavahtelevaa, intohimoista kuisketta.
Irene ponnisti turhaan irti. Sitten hän herpautui, jäi lepäämään
Valdemarin käsivarsien varaan. Hän vapisi, näytti luhistuvan kokoon ja
tuijotti Valdemariin kuin lapsi.
-- Sinä olet hirveä mies, Valdemar. Sinä olet kokonaan muuttunut.
Päästä minut! Minä pelkään sinua.
-- En!
Äkkiä Irene puri Valdemaria käteen. Käsi ei värähtänytkään. Verta alkoi
virrata. Irene painausi kiinni Valdemariin ja hengitti tiheästi.
-- Kätesi vuotaa, Valdemar. Sinä tahraat minut, sanoi hän hämillään.
-- Sinä rakastat minua, Irene! kuiskasi Valdemar koko voimallaan. Hänen
hengityksensä poltti tytön poskea.
-- Kiellä ajamasta niin kovaa. Minä pelkään... Minne sinä viet minua?
Hyvä Jumala!
Irene lepäsi aivan raukeana Valdemarin rintaa vasten. Hänen povensa
aaltoili. Hän oli neuvoton ja taisteli ylpeytensä kanssa.
Jälleen suuteli Valdemar häntä huulille. Tyttö ei enää vastustanut. Ja
yhtäkkiä hän kiersi kätensä Valdemarin kaulaan. Hän huohotti silmät
ummessa. Sitten hän kätki kasvonsa Valdemarin rintaa vasten ja
purskahti itkuun kuin koulutyttö.
Valdemar hyväili häntä hiljaa ja antoi hänen itkeä. Vähitellen
kyyneleet kuivuivat. Irene katsoi Valdemariin outo valo silmissä,
posket hehkuvina.
-- Vie minut vaikka maailman ääriin, kuiskasi hän kiihkeästi, ummistaen
silmänsä.
* * * * *
Eräänä iltana, kun he jo olivat naimisissa, sanoi Irene:
-- Mikä sinut muutti niin kokonaan, Valdemar? Minä olen sitä monta
kertaa miettinyt.
Valdemar naurahti.
-- En minä tiedä. Mutta luulenpa tosiaan, että olen tullut sangen
pahaksi. Tiedätkö? Minä näen paholaisen toisinaan unissani.
-- Höpsis!
-- Ihan totta! Olen varma, että piru asustaa huoneessamme. Kun vaan
ajattelen ilkeyksiä maata pannessani, niin heti hän unessa ilmaantuu.
-- Valdemar, sinä olet hassu.
-- Koetahan, Irene. Kenties sinäkin näet hänet. Ajattele oikein pahaa
illalla.
Aamulla kysyi Valdemar:
-- No, mitä näit?
-- En mitään. En nähnyt unta ollenkaan.
-- Sinä et osaa ajatella pahaa, lapsukainen, sanoi Valdemar taputtaen
vaimoaan poskelle.
Irene naurahti omituisesti. Valdemar katsoi häneen terävästi.
-- Mitä sinä ajattelit?
-- Tahdotko tietää?
-- Tahdon.
-- Ajattelin, kenen kanssa sinut ensiksi pettäisin, kuiskasi Irene
silmät säihkyvinä, kietoen Valdemarin syleilynsä hurjaan onneen.