rintansa kohoili kuin maininki. Hän oli menehtyä tuskaan, joka yhtäkkiä
oli päässyt valloilleen. Kyyneliä kihosi hänen silmiinsä, eikä hän
nähnyt eteensä. Horjuvin askelin hän lähti kulkemaan.
-- Margit Margit Margit Margit, valitti hän ääneen, nyyhkyttäen ja
tavantakaa niellen esiinpyrkivää itkua. Muuan vastaantulija kuuli hänen
valituksensa ja pysähtyi. Hän huomasi sen, häpesi, sai vähän hillityksi
itseään ja kiihdytti käyntiään. Ponnistaen kaiken tahtonsa koetti hän
kiinnittää huomionsa ulkonaisiin seikkoihin. Hän tarkasteli talojen
numeroita, lyhtyjä, kadunnimiä. Pitkän aikaa hän laski askeleitaan,
mutta sekaantui aina. Vähitellen hän tyyntyi; häntä alkoi vilustaa...
Tuossa asui hänen vaimonsa ystävätär; sisällä valvottiin vielä,
ikkunasta näkyi valoa. Hän soitti kelloa, tietämättä, että puoliyö oli
jo ohitse; voimakas halu oli hänet vallannut. Neiti tuli itse avaamaan,
peloissaan ja hämmästyneenä. Törmä ei toivottanut edes hyvää iltaa, hän
tuijotti neitoa kasvoihin hämärästi tajuten tulleensa suotta ja
häveten. Vettä tippui lattialle hänen likomärän palttoonsa liepeistä.
-- Hyvä Jumala! Mitä sinä ajattelet, äiti nukkuu jo... Mutta mikä sinun
on? Sinähän olet humalassa!
Tytön silmissä oli tuskainen ja hätääntynyt ilme.
-- Minäkö? En.
-- Mistä sinä tulet? Kasvosihan ovat ihan muuttuneet ja kätesi
sinertävät.
-- En tiedä... Niin no, tanssiaisista, jos haluat... Mutta en minä
humalassa ole. Milloin sinä olet nähnyt minut humalassa?
-- Entä Margit? Missä Margit on?
Törmän kasvot vääristyivät, hän oli tyrskähtämäisillään itkuun. Sitten
hän alkoi puhua kummallisen kiihkeästi, sysäyksittäin, särkyneellä
äänellä:
-- Mitä varten sinä minua kuulustelet? Älä ole sydämetön. Anna minun
istua luonasi vähän aikaa, minun on niin vaikea olla. Tuolla lailla
katsotkin... Minkätähden olet vihoissasi?
Tyttö auttoi palttoon hänen päältään ja vei hänet sisään, ymmärtämättä
syytä hänen käytökseensä, mutta sekavasti aavistaen, että jotakin oli
hullusti.
-- Tahdotko mitään, teetä? Sinunhan on vilu.
-- Anna olla, vastasi Törmä hiljaa, tehden kädellään ykskaikkisen
liikkeen. Pitkän aikaa hän istui tylsästi tuijottaen eteensä, sanomatta
sanaakaan. Sitten hän kaivoi paperossin taskustaan, pisti sen suuhunsa,
mutta unohti sytyttämisen. Hetken kuluttua hän otti sen jälleen
käteensä ja pudotti sormiensa välistä lattialle itse sitä ollenkaan
huomaamatta.
Tyttö katseli häntä neuvottomana, tietämättä mitä sanoa. Selvästi oli
hänen vieraansa sairas. Hän oli jo aikeessa herättää äitinsä, kun Törmä
kavahti tuolilta kuin heräten.
-- Minähän häiritsen sinua. Olet väsyksissä ja menisit nukkumaan...
Hyvästi nyt, älä pahastu, sanoi hän, katse arkana.
-- Ei, istu vaan... Sinä olet niin kummallinen tänään, et puhukaan
mitään. Tokkohan olet oikein terve?
-- Kyllä minä nyt lähden.
Syntyi hetken vaitiolo.
-- Menethän sinä kotia, suoraa päätä, eikö totta?
-- Tietysti... Turhia sinä epäilet.
-- No hyvästi sitten. Sano Margitille terveisiä. Tulen huomenna häntä
tapaamaan.
Törmä loi tyttöön sameat silmänsä. Yhtäkkiä hän puristi pitelemäänsä
kättä niin lujasti, että toinen oli huudahtaa.
-- Margit kuoli tänään, sanoi hän kylmästi ja selkeästi. Ja ennenkuin
tyttö ehti toipua hämmästyksestään, oli hän jo ovesta ulkona. --
Törmä riensi kotia kiireesti, kuin jotakin paeten. Kadulla oli ihmeen
hiljaista ja autiota. Häntä värisytti. Päästyään asuntonsa luo hän
katsahti miltei peloissaan ylös ikkunoihin. Kaikki oli pimeää,
palvelustyttö nukkui tai oli kenties mennyt pois kuollutta peläten.
Törmä avasi varovasti oven ja nousi portaat vaivalloisesti kuin vanhus.
Eteiseen päästyään hän väänsi nopeasti valoa ja riisui vaatteensa.
Ahdistus ja pelko valtasi hänet kokonaan. Hän epäröi, seisoi alallaan
pitkän aikaa, hänestä tuntui mahdottomalta mennä vaimonsa luo. Hän
aikoi jo työhuoneeseensa, mutta peräytyi kuitenkin ja sammutti valon
eteisestä. Hän hapuili pimeässä kuolleen kammion ovelle, avasi sen
vapisevin käsin, sydämensä sykkiessä kiihkeästi. Hänen haparoivat
sormensa löysivät sähkönappulan, mutta hän ei sitä kiertänyt, vaan jäi
kuuntelemaan. Hikihelmiä kihoili hänen otsallaan. Häntä kammotti.
Tuuli tohisi haikeasti ja pitkäveteisesti. Katolta kuului sadeveden
lorina ja peltisen tuuliviirin vihlova vingahtelu. Oli pilkkopimeä.
Yhtäkkiä rupesi hänen korvissaan soimaan sama venäläinen ballaadi,
jonka hän oli kahvilassa kuullut. Hirveä tuska puristi häntä. Hänen
sydäntään poltti kuin tulinen rauta, hän väänsi valoa ja tuijotti
kauhuissaan vuoteelle. Sitten hän syöksyi mielipuolisessa vimmassa
kuolleen luo, vaipui polvilleen hänen viereensä, syleili häntä
käsillään, jotka nytkähtelivät kuin kouristuksessa, suuteli kuoleman
tuskassa hänen huuliaan, silmiään, hiuksiaan.
-- Rakastettuni, rakastettuni! Ota minutkin mukaasi. En voi elää ilman
sinua. Vasta kadottaessani sinut minä tunnen, mitä sinussa omistin...
Rakastettuni, rakastettuni.
Hän itki, vääntelehti, valitti ääneen, haparoiden käsillään ilmaa kuin
sokea. Hän kasteli runsailla kyynelillään kuolleen kasvot, suuteli
häntä lukemattomia kertoja, odottaen ihmettä, mielettömyydessään
toivoen sulkeutuneiden silmien vielä aukenevan, kylmien huulten vielä
hymyilevän...
Vähitellen tyyntyi myrsky hänen rinnassaan. Pohjaton väsymys valtasi
hänet. Vihdoin hän nukahti raskaaseen uneen, pää samalla tyynyllä,
millä hänen vaimonsa elottomat kasvot lepäsivät harmahtavina ja
kylminä.
Viettelijä.
Ei minua vaivaa mikään tilinteon halu. Mutta tunnen eräänlaista synkkää
riemua ja tyytyväisyyttä sen johdosta, että näin kevein mielin astun
elämästä pois. Tosinhan voisi ajatella minussa kaiken olevan jo niin
tylsynyttä, ettei minkäänlainen hennompi tunto ole minulle edes
mahdollinen. Kenties todellakin olen konna, syvintä olemustani myöten,
vähät se minua liikuttaa. Minulle riittää, kun tiedän järkeni olevan
entisellään. Kunnon mies tai konna, kuka siitä välittää! Kunhan vain
otsallani on ylpeä uhma, kunhan vain nöyrä katumus ja hempeä
anteeksisaannin kaipuu pysyvät poissa. Tekoni tarkotus ei ole sovittaa
mitä olen rikkonut. Tahdon vain hankkia huolettoman toimeentulon sille
ihmiselle, joka on tauttani joutunut kärsimään. Teen kaiken vapaasta
tahdosta; ulkonainen hätä ei minua ahdista, eikä elämänväsymykseni ole
niin perinpohjainen, että se minua pakottaisi.
En voi sietää sitä ajatusta, että herra Kaarlo Örn, liikemies ja
keikari, olisi ollut aseena kohtaloni kädessä, vaikka elämäni
luisuminen alamäkeen oikeastaan alkoi hänen kauttaan. Oman luonteeni
alhaisuus ja ylpeä heikkous, ne ne ovat päätekijöinä kaikessa. Vaikka
kiihkeä viha Örniä kohtaan kiehuu sydämessäni, on se kumminkin vakavaa
aihetta vailla. Johan hänen henkilökohtainen vähäpätöisyytensäkin
velvottaisi anteeksiantoon tai ainakin ylenkatseeseen.
Vääryyttä hän minulle kyllä on tehnyt, sitä ei käy kieltäminen. Hänhän
tunsi minut tarkoin ylioppilasvuosinamme. Ja jos hänellä olikin
jonkinlainen oikeus nimittää minua "raffineeratuksi satanistiksi", niin
eihän hän itsekään ollut moitteeton, eipä pysynyt edes poissa
seurastani, vaan päinvastoin etsi sitä. Hurjasteluhimossaan tarvitsi
hän minua ja jälestäpäin tietysti syytti minua siitä, että autoin
häntä. Sitäpaitsi ei hän ollenkaan tiennyt syitä mielettömyyksiini.
Kaikki se ylenkatse, joka köyhyyteni tautta oli tullut osakseni, kaikki
se verinen vääryys, joka jo silloin oli rinnassani herättänyt
pohjattoman katkeruuden, oli hänelle tuntematonta. -- Jos
runsaslahjainen, arkatuntoinen ja herkkäsydäminen ihminen, joka
kokonaan on jäänyt kotikasvatusta vaille, yhtäkkiä joutuu ylhäisten
henkilöitten kanssa tekemisiin; jos hänen köyhyytensä lasketaan hänelle
viaksi; jos jokainen katkera pisto, jokainen loukkaus synnyttää vain
sisällepäin vuotavia haavoja, niin mikä muu voikaan tulla kysymykseen
kuin joko täydellinen masentuminen tai kylmäverinen, mistään
piittaamaton uhma. Kun huomaa itseään halveksittavan, niin todella
heittäytyy halveksittavaksi; kun keskustelutaidosta puuttuu hienous,
niin höystää sen myrkyllä. Mitä kummaa köyhä tekeekään tunteilla, nehän
ovat luodut vain poljettaviksi, sitä täydellisemmin, kuta lahjakkaampi
hän on. -- Itse olin juuri sellainen. Arkailematta voin sanoa olleeni
lahjakas, sillä tiedän sen. Omanarvontuntoni oli herkkä kuin ruhtinaan.
Ja kun pistävinkään loukkaus ei voinut saada minua kuohuksiin,
synnyttää äkillistä vihaa, joka purkautumisen kautta olisi haihtunut,
patoutui sydämeeni valtava katkeruus, joka johti minut mielettömyyksiin
ja juoppouteen. Muuten en usko, että tuo kaikki oli niin vaarallista.
Se oli ohimenevää kiihkoilua, sillä oikeastaan rakastin työtä enkä
täydellisesti lyönyt laimin tehtäviäni pitkällisintenkään hurjastelujen
aikana. Olen kutakuinkin varma, että minusta olisi tullut säännöllinen,
kunhan vain olisin päässyt omille jaloilleni. Muistanhan minä kuinka
hyvää minulle teki se huomio, että merkillisellä tavalla saatoin
vaikuttaa naisiin -- seikka, joka osottaa, että kunnianhimoinen
luonteeni olisi kaivannut ymmärtämystä, ihailua ja arvonantoa
voidakseen suorittaa jotakin kunnollista.
Miten tahansa, tässä ei ole paikka siihen syventyä! Mutta, kuten
sanottu, Kaarlo Örn tunsi minut täydelleen, miksi hän siis jätti niin
suuren vallan käsiini ja niin luottavana uskoi sisarensa seuraani!
Isänsä kuoltua hän nimittäin kirjotti minulle kirjeen, joka sivumennen
sanoen sisälsi imarteluja ja harvinaista uskoa kykyyni ja jossa
hän kutsui minua kotikaupunkiinsa auttamaan itseään liikkeen
järjestämisessä. Tyhjää lorua, sen huomasin ennen pitkää. Ukko oli
pitänyt asiat mitä parhaimmassa kunnossa, ei niissä ollut mitään
järjestelemistä. Eikä minusta suinkaan tullut mikään apulainen, vaan
liikkeen pää, sillä Kaarlo Örn, salonkimies ja keikari, oli aivan
kykenemätön johtoon, jopa suorastaan haitaksi minulle. Käsitin saaneeni
pysyvän paikan, ja vaikka palkkani oli verrattain alhainen, ahersin
tyytyväisenä kuin myyrä, sillä rakastuin melkein heti neiti Anna
Örniin.
Eikä toisin voinut käydäkään. Kaarlo oli miltei aina poissa. Hän oli
pienen kaupunkinsa seuraelämän keskeisin henkilö, ja tietäessään
voivansa täysin luottaa minuun heittäytyi hän vapauteensa. Ja niin
jouduin minä yhä useammin olemaan hänen sisarensa parissa, joka enemmän
rakasti rauhaa. Me teimme kävelyjä, me kävimme konserteissa; ja tämän
Kaarlo tiesi varsin hyvin, mutta en ollenkaan ymmärtänyt, että hän
katseli minua nurjin silmin. Sen hyödyn tautta, joka minusta hänelle
oli, ei hän sanonut mitään; nyt vasta sen selvästi käsitän.
Mitä minä sanoisin neiti Annasta? Että hän lumosi minut kuin minkäkin
maitoparran. Että hän tuskin oli mikään kaunotar, mutta kumminkin ainoa
nainen, jota olen rakastanut, mikäli rakkaudella ymmärretään kohottavaa
ja puhdistavaa, mutta samalla voimakkaasti intohimoista tunnetta. Hänen
ylpeä, hillitysti tulinen luonteensa ja kauniiden silmien loiste
muuttivat koko sisäisen maailmani.
Jos tosiaan on elämässäni ollut aika, jolloin elin säännöllisesti,
jolloin jonkinlainen pyrkimys hyvään ja jaloon asui sydämessäni, niin
käsittää se ne kuusi kuukautta, jotka väsymättömästi ponnistellen
uhrasin Örnin liikkeen hoitoon. Lempeni teki minut pehmeäksi ja
sokeaksi, se pimitti järkeni siinä määrin, että uskoin naiseen, uskoin
pelkkää hyvää rakastetustani, uskoin hänen tunteeseensa, josta hän
osasi niin kauniisti puhua. En ihmettelisi sitä, eikä niin suuri
katkeruus täyttäisi nyt mieltäni, jos silloin olisin ollut kokematon.
Mutta kaiken sen perästä, mitä olin nähnyt! Olinhan jo aikoja sitten
oppinut tuntemaan sen julkean kavaluuden, jonka naisen enkelikauneus ja
silmien kylmäverinen viattomuus kätkevät. Ja kuitenkin menin ansaan!
Itseeni takaisin kilpistyy jokainen syytös, jonka katkeruuteni
synnyttää.
Ehkä olen liian ankara. Kenties ensimäisessä uskossani rakastettuuni
sittenkin on jotain, oikeata. Mahdollisesti myöhemmät tapahtumat ovat
valaneet sieluuni niin paljon myrkkyä, etten enää osaa erottaa
sairautta pahuudesta. -- Minun asemassani se on tarkemmin ajatellen
yhdentekevää.
Ratkaisu tapahtui yhtäkkiä ja niin typerällä tavalla, että se nytkin
minua liettää.
Eräänä aamuna istuin konttorihuoneessa, tapani mukaan ahkerassa
hommassa. Kaarlo herra astui sisään, hienoilla kasvoillaan jonkinlainen
ikävystynyt ilme. Hän toivotti hyvää huomenta, pureskeli paperossiaan
tietämättä mitä sanoa minulle, otti silkkinenäliinansa ja huolellisesti
poisti tuhkahiukkasen housuiltaan, jotka näyttivät juuri päässeen
silitysraudan alta. Minulla ei hänelle ollut mitään asiaa, jatkoin
työtäni kuin ei häntä olisi ollutkaan lähettyvillä.
Yhtäkkiä hän sanoi naismaisella äänellään:
-- Kaunis sormus sormessasi. Naisvoittoja varmaankin. Minä jo muuten
luulinkin, että sinusta on täällä tullut täydellinen pyhimys.
-- Sisaresi sormus, vastasin nostamatta katsettani papereista.
Hän kumartui lähemmäksi, arvattavasti hämmästyneenä.
-- Niinpä tosiaan! Tunnenkin. Mutta mitenkä se on mahdollista?
Mitä hän tarkotti teeskentelyllään? En sitä ymmärtänyt. Mitä
merkillistä siinä oli, että minulla sattui olemaan Annan sormus,
koskapa niin usein olin hänen seurassaan.
-- Mahdollistako? Miksei? Kysyisit ennemmin kuinka se mahtuu
pikkusormeeni.
Hän muuttui totiseksi.
-- Oikeastaan, niin mitä varten sinä kannat sisareni sormusta?
-- No yksinkertaisesti siitä syystä, että hän korkeimman omakätisesti
on suvainnut pistää sen sormeeni... Sinä aavistelet, huomaan. No niin.
Mutta mitä sinulla oikeastaan on vastaansanomista, jos menen naimisiin
siskosi kanssa?
-- Älä laske leikkiä. Eihän sinulla ole varojakaan, vastasi hän
vaaleten.
-- Ei. Mutta Annalla on. Itseni minä taas kyllä elätän, kun korotat
palkkani puolella. Vai enkö ansaitse?
-- Julkeutta sinulla kyllä näkyy olevan siinä määrin, että sekin jo
miehensä elättää, sanoi hän väkinäisesti nauraen.
-- Ei, pois leikki, Kaarlo. Rakastan häntä ihan todella.
-- Sinä!
-- Myöskin hän.
Suunniltaan raivosta hän syöksyi kimppuuni. Pelkästä hämmästyksestä ja
halveksumisesta en yrittänytkään häntä vastustaa. Annoin hänen heittää
itseni permannolle ja vetää sormuksen sormestani, hänen, jonka olisin
voinut kiertää köydeksi.
-- Konna, konna! kähisi hän hampaittensa välistä. -- Kaiken sen
jälkeen, mitä sinusta tiedän... Tokko terveytesikään on enää
kunnollinen?
Ilkeästi nauraen kuuntelin hänen änkytystään. Johan minua huvitti
sekin, että salonkirnies noin unohtui kiihkoilemaan ja väkivaltaa
käyttämään; nyt oli hänen pukunsa epäjärjestyksessä. Vihan vimmassa hän
heitti sormuksen nurkkaan ja lähti pois.
Pidin häntä siksi vähäpätöisenä, etten suuriakaan välittänyt koko
tapauksesta. Toivottomaksi en suinkaan tullut, sillä hän oli minusta
enkä minä hänestä riippuvainen. Ilmeisesti hän oli kohdellut minua
väärin, mutta hänen tekonsa oli niin liioteltu, etten osannut siitä
syvemmin loukkaantua. Toimeni hänen liikkeessään katsoin kuitenkin
päättyneeksi.
Aivan toisenlaisen iskun sain Annalta. En tavannut häntä sinä päivänä.
Vasta seuraavana iltana menin hakemaan häntä kävelylle. Hän tuskin
vastasi tervehdykseeni eikä ojentanut minulle kättään. Jo silloin
aavistin pahaa, mutta pyysin kuitenkin häntä ulos.
-- Mitä te tarkotatte? kysyi hän vaivoin hilliten ääntään, kasvot
kylminä ja vieraina.
Sain aivan kuin piston. "Te", oli hän sanonut. Hetkeen en osannut
vastata.
-- Huomaan, että veljesi on kertonut...
-- Miksi sitten enää tulette?
-- Luulin, että te luottaisitte minuun. Ajattelin, ettei mikään parjaus
voisi minua niin täydellisesti alentaa, ainakaan teidän silmissänne.
Vakuutittehan te niin minua rakastavanne.
-- Uskotteko te naisen vakuutuksiin, te, jolla on meistä sellaiset
käsitykset, joka olette sanonut... -- Hän hillitsi liikutuksensa,
rypistäen kulmiaan. -- Ei, en ole koskaan teitä rakastanut. On sangen
merkillistä, että olette antanut pettää itsenne. -- Hän nauroi
kimakasti, ja hänen kasvonsa olivat melkein iloiset.
-- Te minun käsitykseni naisista varmennatte, neiti, sanoin katkerana,
hiljaisella äänellä, joka pyrki vavahtelemaan. -- Sallikaa minun
onnitella. Olette täydellisesti onnistunut pettäessänne minua. Ei
epäilyksen varjoakaan ole liikkunut aivoissani.
Kova hymy ilmaantui hänen kasvoilleen. Näin kyllä, että hän teki
tahdottomia eleitä, mutta hänen ilmeensä oli pilkallinen. Tulin
kokonaan toivottomaksi enkä enää tietänyt mitä sanoin.
-- Olkoon sitten, että veljenne on oikeassa, en osaa enkä tahdo itseäni
puhdistaa...
-- Niin!... Viettelijä! keskeytti hän huohottaen, silmät leimuavina.
Loukkaannuin syvästi, en enää halunnutkaan vaieta, vielä vähemmän anoa
armoa. Iloinen julmuus valtasi minut.
-- Kuten suvaitsette. Ansiokseni lasken kumminkin sen, etten ole teitä
vietellyt. Itse paraiten tiedätte, olisiko se ollut mahdollista.
Kaikki veri pakeni hänen kasvoiltaan.
-- Sekin olisi ollut rehellisempää! huudahti hän povensa riehuessa.
Minun tuli äkkiä hyvä ja keveä ollakseni. Kaikki oli menetetty, sen
käsitin.
-- Varjelkoon minua koettamasta mielipidettänne muuttaa. Jääkää
hyvästi, neiti!
Sanoin, kumarsin ja lähdin.
En ole niitä, jotka jäävät suremaan kadotettua lempeään ja hekumoimaan
haikeassa tuskassa. Väistyin tekemättä turhia yrityksiä. Vaikka yhteen
menoon joinkin kaikki, mitä palkastani olin säästänyt, en sitä tehnyt
surusta, vaan uhmasta. Tätä uhmaa olen aina pitänyt riemun
synnyttämänä. Alkuperäinen, voimakas ilon tarve, joka varhaisessa
nuoruudessani oli usein johtanut mielettömyyksiin, kivettyi katkeruuden
vaikutuksesta uhmaksi, aiheuttaen alhaisia tekoja...
Ennenkuin ehdin muuttaa kaupungista, sain ansiota, parempaakin kuin
Örnillä. Ja niinpä jäin tänne edelleenkin, maineeni käydessä päivä
päivältä yhä huonommaksi. En luule tuottavan kunniaa itselleni, kun
mainitsen, että tunsin kummallista riemua huomatessani Annan
alkuaikoina kuihtuvan ja käyvän valjummaksi, -- mikä tietenkään ei
estänyt häntä menemästä kihloihin joitakuita kuukausia eromme jälkeen.
Mutta millaista olikaan oma elämäni! Vääntelehtiessäni onnettomana
vuoteella -- mikä usein tapahtui humalapäissänikin -- ja sähein silmin
tuijotellessani kattoon sanoin yhä uudelleen ja uudelleen itselleni,
ettei yhdenkään tytön takia maailmassa kannata panna edes kortta
ristiin, vielä vähemmin tuskailla hänestä. Mutta mitä voi järki
tunteille. -- Hain muualta korvausta ja vasta silloin huomasin, kuinka
suuri vaikutusvoima minulla todellakin oli naisiin. Sangen useita
kaupungin kaunottarista tein rakastajattarikseni, ja minä valitsin
parhaita. Mikä minussa heidät lumosi? En sitä käsitä. Ehkä
itsekuluttajan rasittunut ilme teki kasvoni mielenkiintoisiksi.
Hahahaa! Huomasinhan selvästi, että mitä säälimättömämmin poltin
itseäni, mitä irstaammin elin ja mitä paremmin se tuli tunnetuksi, sitä
suuremmaksi voimani kasvoi, sitä sankemmissa parvissa pyöri naisia
ympärilläni, kuin kärpäsiä tulen ympärillä -- ja mielellään he
polttivat siipensä, kunhan vain lupasin olla vaiti. Jo senkin takia
halveksin naista. Uteliaisuudesta hän voi pettää sulhasensa,
mustasukkaisuudesta surmata sisarensa. Ja sentään vakuuttaa hän aina
olevansa viaton. Mutta koetapa olla uskovinasi häntä; jos hän on nuori,
niin ei hän sitä kestä. Sano, että hänen puhtautensa loistaa kauas
hänen kasvoistaan, mutta kohtele häntä samalla kuin lasta. Heti hän
raivostuu, ei hän ole niin lapsellinen kuin oletat, kyllä hän ymmärtää,
on hänelläkin kokemuksia, sellaisia ja sellaisia; ja ennen pitkää on
hän pauloissasi, paljastaa itsensä. -- Tai kohtelepa katunaista
säädyllisesti, ikäänkuin et tuntisi hänen entisyyttään. Heti hän
heittää pois rivot sanansa, saa ihanteita ja jaloja ajatuksia,
punastuu, jos puhut hänelle suutelosta -- ja hoipertelee aamuyöstä
jonkun viisaamman kammiosta humalaisena kotia. -- Oh, olinpa kuin
mikäkin Don Juan, joka "kostin naiselle pettävälle, naiselle valhetta
kangastavalle, ja riemuitsin mustassa onnessa yhä uusia ja uusia naisia
suudellessa".
Ulkonaisesti tietenkin rappeuduin. Hermostoni, joka alunpitäenkään ei
ollut kovin luja, turmeltui. Mutta kun sydämeni iltaisin tykytti
haljetakseen, niin tyytyväisenä kuuntelin sen jyskettä, melkeinpä tuli
keveämpi ollakseni. Sen parempi minkä pikemmin, ajattelin itsekseni,
kirjottaahan runoilijakin:
Ei täällä mitään tehdä ihmisikään,
ykskaikki, joko kuoli taikka eli.
* * * * *
Tapahtuipa sitten, että Kaarlo Örn meni kihloihin -- hänen kanssaan ei
muuten oltu satuttu yksiin, niin pikkukaupungissa kuin oltiinkin. Ja
aika kauniin ja hienon neitokaisen hän sai pauloihinsa; vahinko vain,
että tyttö oli köyhä.
Muistan hyvin, minkälainen pahansuopa ja ilkeä tunne täytti sydämeni,
kun luin kihlausilmotuksen. Kenties sielunvihollinen jo silloin
kukkuroitti sisimpäni häijyydellä. Ja merkillistä on, että häpeän tuota
häijyyttäni, jos suoraan sanon; häpeän sitä, kuten jokaista myöhempää
tekoani. Mutta varjelkoon minua laskemasta tätä häpeäntunnetta
ansiokseni. En sitä tahdo, sillä en kaipaa kenenkään myötätuntoa.
Mutta mitään suunnitelmia tai aikeita ei minulla vielä ollut, sen
vakuutan. Kaikki syntyi vasta myöhemmin, aivankuin kohtalon
määräyksestä, ja lähimpänä syynä oli se, että tapasin Kaarlo Örnin.
Söin hotellissa aamiaista. Ruokasali oli miltei tyhjä. Ja eikös silloin
tulekin Salonki-Örn sisälle, heilauta siroa päätään tervehdykseksi,
kasvoilla maidonpehmeä ilme, huulet kuin hienoa savusuihkua
puhaltamassa! Mitä hänen enää tarvitsikaan heittäytyä tuttavakseni?
Kuitenkin hän istuutui pöytääni, kyseli kuulumisia, tekeytyi kovin
ystävälliseksi, vieläpä tilasi aterian päälle konjakkia ja kahvia.
Vainusin jo silloin jotakin kaiken tämän alta, mutta vasta myöhemmin on
hänen tarkotuksensa minulle selvinnyt. Vastailin hänelle lyhyesti,
minun oli tukala olla ja tyytymättömänä tuijotin ikkunasta kadulle. En
voi käsittää, miksi en lähtenyt tieheni.
-- Tuossa menee morsiamesi... En ole muistanut onnitellakaan, vaikka
kyllä näin sormuksesi, sanoin.
Kaarlo naputti ikkunaan, viittoi ja kumarteli. Vihdoin tyttö lähti kuin
lähtikin sisään.
Minut esiteltiin, mihinkäpä siitä pääsi. Kiusaantuneena istuin vaieten
pitkän aikaa. Kaarlo alkoi leikillisesti pilkkailla minua niiden
huhujen johdosta, joita kaupungilla liikkui. Ja neitonen katseli minua
viattomilla silmillään, sellainen lapsen ihmettely kasvoilla, että
kyllä.
-- Teille tehdään vääryyttä. Te olette niin kiltin näköinen, minä olen
aina pitänyt teistä. Tytöt rakastuvat teihin ja sitten parjaavat teitä
mustasukkaisuudesta, puheli hän supukkasuukolIaan. Jo silloin minussa
kuohahti. "Älkäähän ärsyttäkö minua, neitiseni", ajattelin. Suuntasin
häneen silmäni, joista olen niin varma. Minun täytyy kuitenkin
tunnustaa, että jäin epätietoiseksi katseeni tehosta.
-- Te erehdytte, neiti. Oma sulhasenne on sanonut, että olen konna,
vastasin hymyillen.
Väri vaihtui Kaarlon kasvoilla, mutta hän jaksoi nauraa. Iskustani oli
kuitenkin se hyöty, että lähdimme.
Mutta kuinka hämmästyinkään, kun muutamia päiviä myöhemmin Kaarlon
morsian tuli luokseni. Kaarlo oli hänet lähettänyt. Oli kysymyksessä
muuan pulmallinen liikejuttu, ja minun apuani tarvittiin. Saman asian
takia Kaarlon oli täytynyt matkustaa pois, joten hän ei voinut itse
tulla.