miehenkin taipumaan päällikön oikkuihin. Olihan hän yhtä rohkea ja
kylmäverinen kuin päällikkökin, mutta sopimuskirjan nojalla sai toinen
toista komentaa ja vaatia kuoleman kauhuihin. Itseään ei Musta-John
niin suuresti ihmetellyt, mustasukkaisuudessaan oli hän valmis vaikka
mihin, mutta koko muu miehistö... Siellä se nytkin makasi, päällikkö
tuprutellen sikariaan kuin ei mitään olisi tapahtunut, kirottu mies...
Musta-John tunsi oudon vihan ja kiusanhalun paisuvan sydämessään. Hän
asteli toisten luo, tuijotti ulapalle kuin uneksien ja puhui
hiljaisella, lempeällä äänellä:
-- Minusta tuntuu, olenpa miltei varma, että ukon majassa nyt istuu
joku, vaikkapa se kolmas mies, pitäen tyttöä polvellaan. Kaiketi
polttavat tulta takassa, kun myrskyää... Hyväpä onkin, että
lapsikullalla on lohduttaja, sittenpähän ei suotta ikävöi.
Päällikkö nakkasi hehkuvan sikarinpätkän kauas, mutta ei vastannut.
Musta-John ei saanut tarkatuksi hänen ilmettään.
* * * * *
Yö oli hirveä; uskomattoman hitaasti tunnit kuluivat.
Musta-John käveli ja hyppi, toiset yhä makasivat. Mykkä mies oli aivan
hupussa, leukaa vain näkyi, mutta hänen hampaansa kalisivat.
Tuuli aikoi kuitenkin tyyntyä, mutta lännessä päin oli sankka
sumukerros, joka pelotti ja ihmetytti. Kuinka ei tuuli vienyt sitä
muassaan? Musta-John se ensinnä kiinnitti siihen toisten huomion.
Päällikkö kömpi ylös.
-- Jääusvaako? huudahti hän.
Mutta se oli mahdotonta. Ei mitenkään nyt saattanut olla ilmassa
jääpölyä. noita hienoja neulasia, joita toisinaan on koko avaruus
täynnä näillä pohjoisilla seuduilla ja jotka laskeutuvat kuin lasijauho
esineiden pinnalle. Lähemmäksi tultua huomattiinkin, että sumu oli
kosteaa ja lämmintä; siinä tuntui selvästi suolan maku.
-- Virta, virta, sanoi päällikkö kauhuissaan.
Tosiaankin. Lautta muutti kulkusuuntaa ja kiiti entistä nopeammin. Usva
ympäröi sen kokonaan, ja kun päällikkö pisti sormensa veteen, tuntui se
lämpimämmältä. Jäätävä kauhu valtasi jokaisen, sillä nyt oli laivasta
mahdoton huomata heitä; virta kuljetti heitä varmaa kuolemaa kohden.
Vähitellen kävi sumu niin sankaksi, että he tuskin erottivat toisiaan.
Se pisartui iholle, juoksi pitkin ruumista ja teki olon sanomattoman
kurjaksi. Pakkasen vaikutusta se kuitenkin jonkun verran ehkäisi.
Toisinaan, kun tuulenhenki puhalsi, hälveni se hiukan ja keinui
edestakaisin kuin suunnaton, harmaa huntu.
* * * * *
Päällikkö katsoi kelloaan; se oli neljä. He olivat siis jo
kaksikymmentä tuntia olleet lautalla, ja nälkä alkoi vaivata.
Jotain näytti juolahtavan päällikön mieleen. Hän meni mursun luo ja
leikkasi pari viipaletta lihaa. Juuri silloin aalto lohkaisi suuren
osan lautasta, erottaen hänet toisista. Nopeasti railo leveni, mutta
päällikkö teki yhtä nopeasti päätöksensä, otti vauhtia ja hyppäsi.
Toinen jalka hipaisi aaltoa, joka kohosi jäiden väliin pyöreänä ja
tasapintaisena kuin ilmakupla puuropadassa, mutta hän pääsi yli
kuitenkin ja jäi paikalleen valjuna ja vapisten, seuraten silmillään
mursua, joka pian hävisi sumuun.
-- Onnestipas! Minä jo pelkäsinkin, että yksin saisin viedä perille
sinun saaliisi. Tietenkin olisi minun täytynyt puhua tytölle monta
kaunista lohdutuksen sanaa sinusta... Mutta paisti meni, puheli
Musta-John hiljaisella, säälivällä äänellä, jonka sävyssä iva kuitenkin
selvästi ilmeni.
Viha leimahti päällikön silmissä. Mikä ihme Mustaan-Johniin nyt oli
mennyt? Ennen ei hän ollut sanaakaan sanonut tytöstä, ja nyt, tässä
kuoleman hädässä, viittaili alinomaa...
-- Tässä nälissäni olen muuten jo kauan ajatellut, kuinka häissäsi
mässätään. Jumal'auta! Sielläkös lihat ja liemet, herkut ja viinit.
Kalpeana sipaisi päällikkö sivuaan. Veitsi oli kuitenkin poissa, se oli
mennyt mursun mukana.
-- Raukka, sähisi hän.
Musta-John nauroi niin, että ruumis hytki, ja heitti aivan päällikön
jalkojen eteen hyljekeihäänsä joka vavahdellen iskeysi jäähän pystyyn.
Toinen käänsi hänelle ylpeästi selkänsä.
Yhä usvaa, samaa, loputonta usvaa. Paikoittain se oheni, niin että
saattoi nähdä muutaman metrin eteensä, paikoittain se oli niin tiheää,
että tuskin erotti kämmentään.
Tuntikausia olivat miehet murjottaneet äänettöminä eteensä. Heidän oli
nälkä, mutta se ei ollut pahinta: sumu oli tehnyt vaatteet kosteiksi,
ja heitä paleli kauheasti.
Suuria jäävuoria liukui silloin tällöin ohitse, ja kun irtojäitä
putoili mereen, kuului ryskettä ja veden loisketta. Muuten olikin
ihmeen hiljaista ja aivan tyyntä.
-- Jospa pääsisimme pois virrasta. Usvapiirin ulkopuolella on nyt
varmaankin kirkasta, ja laiva saattaisi näkyä, sanoi päällikkö.
-- Jospa, jospa!... Jospa meillä olisi kotitanner jalkaimme alla, kesä
ja kärpäset, vastasi Musta-John.
Yö kului kuitenkin, miesten hyppiessä äänettöminä lautalla,
nääntymäisillään kylmästä, nälästä ja väsymyksestä. Lautta kulki yhä
tasaisesti virran mukana, mutta se oli tavattomasti pienentynyt. Ja
herra ties miten kauas se oli joutunut lähtöpaikasta.
Sitten alkoi tuulla heikosti ja sumu hälveni hiukan.
Silloin, yhtäkkiä, mykkä mies päästi eläimellisen mörähdyksen, syöksyi
lautan reunalle ja suoraa päätä veteen. Toiset kääntyivät katsomaan ja
huomasivat harmahtavan kappaleen, jota, kumma kyllä, virta kuljetti
nopeammin kuin lauttaa. Päällikkö ymmärsi heti, ja toivonsäde valahti
hänen pimeään mieleensä.
-- Vene! huudahti hän hiljaa.
Musta-Johnkin näytti kuin virkistyvän ja astui lähemmäs. Vene se siinä
tosiaankin hiljaa liukui ohitse.
Kylmästä kankea uimari läheni sitä kuitenkin sangen hitaasti, ja ennen
pitkää peittyivät sekä alus että mies usvaan. Toiset kuuntelivat
jännittyneinä, mutta kesti kauan, ennenkuin mykkä mies jälleen
jotenkuten äännähti.
-- Halloo, tännepäin! huusi päällikkö. Sanoja seurasi syvä hiljaisuus.
Sitten kuului jälleen outo, riutuva äännähdys, kuin vaikerrus, josta
lautalla olevat ymmärsivät, että mykkä mies oli hädässä.
-- Tännepäin, tännepäin! kehotti päällikkö uudestaan.
Jälleen pitkä äänettömyys. Sitten kuului hetken aikaa kolinaa, joka
varmaankin johtui siitä, että mela pyörähteli edestakaisin, kun uimari
yritti veneeseen.
-- Hän ei pääse sisään, huomautti Musta-John.
Molemmat miehet katsahtivat toisiinsa, ja molempien aivoissa kulki sama
ajatus: mennä apuun. Mutta molemmat käsittivät sen mahdottomaksi. Vielä
kerran kuului heikko kolahdus. Vielä kerran läikähti toivo miesten
sydämissä. Sitten tuli hiljaista, ahdistavan hiljaista...
* * * * *
Nyt näkyi jo selvästi kirkas taivas. Kuin ihmeen kautta oli lautta
kulkemassa pois usvapiiristä, koska sen toisella puolen sumu oheni ja
meren pintaa alkoi näkyä yhä pitemmältä. Ulappa selkeni yhä, ja miehet
tuijottivat uteliaina etäisyyteen, näkyisikö mahdollisesti maata, tai
laivaa, laivaa...
Kun he kokonaan pääsivät pois usvavyöhykkeestä, kiristyi pakkanen
huomattavasti. Varmaankin oli kylmää yli kahdenkymmenen asteen. Kelmeä,
pikemmin kuuta muistuttava, mutta suunnattoman suuri ja reunoiltaan
epäselvä aurinko näytti ikäänkuin pyörivän taivaanrannalla. Vesi
vivahti paikoittain punertavalle, vaikka se muuten kiilsi tyynenä ja
harmaana kuin grafiitti.
Lautta pysyi nyt aivan paikallaan. Virran kohdalla liehui sumu kuin
suunnaton, harmahtava huntu, rajottaen näköalaa. Mataloita, hohtavia
jäävuoria oli siellä täällä, mutta muuta ei mitään, vain toivoton,
ääretön ulappa.
Päällikkö oli jo kauan istunut erään lohkareen päällä. Sitkeä
Musta-John hyppi yhä kuin mieletön, hammasta purren, horjahdellen
väsymyksestä. Hän tajusi, että liikunto oli ainoa tie pelastukseen,
ainoa keino välttää pakkasen hyökkäyksiä.
Päällikkökin kyllä käsitti, että toverinsa oli oikeassa, mutta ei
jaksanut enää, vaan tuijotteli alakuloisena eteensä. Hyvä oli
kuitenkin, että jalkoja oli lakannut kirveltämästä. Niillä ei tuntunut
enää olevan mitään hätää. Hajamielisenä koetti hän niitä käsillään,
mutta säpsähti ja kauhistui. Kummassakaan ei ollut tuntoa.
Ponnistaen kaikkensa alkoi hän hieroa niitä, mutta hänen voimansa
pettivät. Yhä uudestaan ja uudestaan hän yritti, mutta vapisevat kädet
eivät enää totelleet. Silloin hän jätti kaiken, kyynel kiertyi hänen
silmäänsä, mutta hän ei valittanut eikä virkkanut sanaakaan
toverilleen.
Niin kului pitkiä hetkiä. Nälkä alkoi yhä tuntuvammin kiusata miehiä.
Silloin laskeusi suuri parvi kömpelöitä lintuja lautalle.
Otaksuttavasti ne eivät olleet huomanneet miehiä, koska ne tuskin
ennättivät hupaistakaan jäätä, ennenkuin päästivät kirkuvan hätähuudon
ja kiitivät pois samaa tietä. -- Musta-John oli kuitenkin saanut yhden
tapetuksi hyljekeihäällään.
Hän avasi veitsellään linnun ja ahmi raakaa lihaa, päällikön seuratessa
häntä himokkain silmin. Saatuaan kyllikseen hän leikkasi pari
viipaletta, pisti ne puukkonsa kärkeen ja toi toverilleen.
-- Tuoss' on, sai hän vaivoin sanotuksi puolijäätyneillä huulillaan,
joille tummaa linnunverta oli hyytynyt.
Kun päällikkö koetti nostaa kättään, huomasi hän kauhukseen, ettei
voinut sitä liikuttaa. Veri pakeni hänen kasvoiltaan, ja hän tuijotti
kuin mieletön toveriaan kasvoihin, voimatta sanoa mitään.
Musta-John ymmärsi hänet väärin, luuli hänen ylpeilevän.
-- Eikö kelpaa, piru vieköön. Syö! Luuletko sinä luurankona tyttöä
miellyttäväsi?
Päällikkö, jota Mustan-Johnin katkeruus ei enää loukannut, koetti
hymyillä, mutta hänen hymynsä oli jäätynyttä, sanan oikeassa
merkityksessä. Hän nyökkäsi päällään käsiänsä kohti, ja rinta alkoi
kiihkeämmin kohota ja laskea, kuin tuskan vaikutuksesta.
Silloin Musta-John käsitti, ja kaikki ilkeys katosi tuossa tuokiossa
hänen sydämestään. Nopeasti hän alkoi voimainsa takaa hieroa toverinsa
käsivarsia, mutta tämä antoi päänsä retkahtaa rinnalle ja mutisi tuskin
kuuluvasti:
-- Hyödytöntä.
Jonkinlainen liikutus kuvastui Mustan-Johnin tummilla kasvoilla. Hän
lakkasi, tuijotti sanattomana toveriaan, joka näytti vaipuvan
välinpitämättömään, tylsään tilaan, kuin horrokseen...
Musta-John alkoi jälleen kävellä ja hyppiä, ponnistaen viimeiset
voimansa. Outo kammo esti häntä edes vilkaisemasta päällikköön, joka
yhä istui vaieten, kuin torkuksissa. Hän tuijotteli ulapalle, joka
avartui yhtä rannattomana, yhtä tyhjänä ja kalseana kuin tähänkin asti,
herättämättä pienintäkään toivoa...
Illemmällä kuuli Musta-John oudon kahahduksen takanaan, siltä kohdalta,
missä päällikkö istui. Kun hän kääntyi katsomaan, näki hän päällikön
makaavan kaatuneena, ruumis käppyrässä, kasvot kellertävän valjuina ja
silmät ummessa.
Musta-John kumartui koettamaan sydäntä, mutta ruumis oli jo kankea.
Järkensä viimeisillä voimilla tajusi Musta-John mitä nyt oli tehtävä.
Kohmettuneilla käsillään hän riisui vaivalloisesti ja hitaasti kuolleen
aivan alasti, kietoen ympärilleen vainajan vaatteet niin hyvin kuin
taisi. Miten ihmeellistä, häntä alkoi nukuttaa, jalat eivät tahtoneet
mitenkään kantaa. Hän lysähti istumaan aivan ruumiin viereen, vieläpä
suorastaan nojasi kuolleeseen, ja nuokkuessaan siinä, pää hervottomasti
retkallaan, muistutti hän enemmän ryysykasaa kuin ihmistä.
* * * * *
Alkoi tuulla hieman, ja lautta kulki hiljalleen sumua kohden.
Musta-John ei tiennyt enää mitään ajan kulusta, mutta vaistomaisesti
hän ymmärsi taistella unta vastaan. Kun hän oli saapunut jo aivan
sumuvyöhykkeen rajalle, missä mereen painuvan auringon valjut säteet
taittuivat värikkäinä, näki hän merkillisen näyn, joka hetkeksi herätti
hänet horrostilasta.
Aivan hänen edessään, ehkä kymmenen metrin päässä, kaareutui suuri
kehä, joka sisäreunaltaan oli vihertävä, sitten kauniin
oranssinvärinen, sitten karmosiinipunainen, heiketen vähitellen
epämääräiseksi. Se oli sateenkaaren tapainen, muistuttaen Ulloan
ympyrää tai sitä ihmeellistä ilmiötä, jonka Tissandier oli nähnyt Pic
du Mindellä. Tuon suuren kehän keskellä, aivan kuin peilistä, tunsi
Musta-John itsensä. Siellä oli toinen lautta, jonka päällä makasi
ryysyihin hautaantunut ihminen, nojaten sinertävään, käpristyneeseen,
alastomaan ruumiiseen...
Vielä silloin, kun aurinko alkoi hieman kohota merenpinnalta, jonka
päällä se oli seisonut kuin levähtäen, oli Musta-John tajuissaan. Hän
katseli raukein silmin ulapalle, joka aaltoili hiljaa. Selvästi hän
erotti laineiden loiskeen lauttaa vasten. Sumuun hän ei ollutkaan
joutunut, vaan oli kulkeutunut kauas siitä.
Hänessä heräsi outoja mielikuvia ja unelmia. Hän muisteli entisiä
iloisia päiviä, viiniä ja naisia... Sitten pieni, ruskeasilmäinen
kalastajatyttö hymyili hänelle. Kotiinjäänyt mies se nyt silitteli
tytön kiharoita...
Äkkiä pieni, valkea kohta ulapalla sai hänen raukeat silmänsä
terävöitymään. Sydän sykähti, mutta hänellä ei ollut voimaa kohottaa
edes päätään.
-- Purjeita, mutisi hän.
Ruskeasilmäinen tyttö hymyili jälleen hänelle. Hänen katseessaan
kuvastui syvä tuska, kun se jäykkänä seurasi valkean esineen liikettä
ulapalla.
-- Purjeita, purjeita, yritti hän taaskin kuiskata, mutta ääntä ei enää
syntynyt, silmät vain painuivat vähitellen umpeen.
Laiva siellä todellakin viiletti täysin purjein kotiin päin. Meri
avautui sen ympärillä toivottomana ja harmaana epämääräisessä kalseassa
valossa. Ja kaukana, kaukana siitä keinui aalloilla pieni jäälautta,
jonka päällä näkyi jotakin tummaa, kuin nukkuva hylje.
Suru.
Lääkäri kumarsi lähtiessään myötätuntoisena ja vakavana. Sydänhalvaus
oli sattunut. Kuolema oli ottanut omansa, hän ei voinut muuta kuin
todeta, että henki oli lähtenyt.
Maisteri Törmä jäi seisomaan keskelle huonetta seuraten lääkärin menoa
aivan erikoisella, mutta itsetiedottomalla mielenkiinnolla. Näytti kuin
hän olisi tahtonut huutaa, pidättää poistuvaa, ties mistä syystä,
ehkäpä järjettömässä toivossa, jonka alkava epätoivo synnytti, uskossa,
että apu vielä voisi olla mahdollinen. Mutta ovi painui hiljaa kiinni
ja hän jäi yksin rakastettunsa kanssa, joka lepäsi vuoteella kauniina
kuin eläissäänkin, mutta kylmänä ja kankeana, silmät ummessa, kasvoilla
kuoleman valju jäykkyys.
Kuinka saattoikaan olla mahdollista, että hänen vaimonsa, joka
vastikään oli liikkunut kodin sulona, säteillyt lämpöä ja iloa, nyt
makasi tuossa elottomana? Heidän avioliittonsa oli kestänyt vasta pari
kuukautta, miten voi kylmä, puistattava sini peittää huulet, jotka
äsken punersivat elämänhalua, rakkautta, onnea? Maisteri Törmä ei sitä
todeksi käsittänyt, ei voinut käsittää. Loistihan peili yhtä kirkkaana
kuin ennenkin, kuvastaessaan rakastetun piirteitä, tuoksuivathan kukat
sen edessä kuihtumattomina, hänen kätensä järjestäminä, kuinka saattoi
siis...
Törmä ei osannut selvästi ajatella. Hän näki kuin ahdistavaa unta. Ei
hänen ollut kovin tuskallista, mutta sydämeen patoutui jotakin tylyä ja
raskasta. Kummallinen tyyneys valtasi hänet, ja hän ymmärsi
vaistomaisesti pelätä sitä.
Ilta pimeni. Tuuli vinkui ulkona, kiidätti suuria sadepisaroita rajulla
voimalla ruutuja vasten, hiljeni vähäksi aikaa valittavasti humisemaan
ja sitten jälleen yltyi. Raskaita pilvenmöykkyjä vaelsi juhlallisesti
yli synkkenevän taivaan; kadulla riensi kiireesti muuan yksinäinen
kulkija, sateenvarjonsa suojaan kumartuneena.
Törmä seisoi kauan aikaa liikkumattomana, sitten hän astui jykevin
askelin eteiseen ja veti palttoon ylleen. Hätääntyneen näköinen
palvelustyttö pisti päänsä ovenraosta tuijottaen tuskaisin silmin
isäntäänsä. Törmä ei saanut katsotuksi häneen, vaan kiiruhti ulos.
Mitä katuja hän kulki? Kulkiko kauankin? Sitä hän ei tiennyt. Märät
asfalttikäytävät heijastivat hänen kuvansa, kuin hän olisi kävellyt
jäällä. Ihmisiä riensi hänen ohitseen, taisipa joku tuttava nyökätäkin,
mutta ei se kiinnittänyt hänen huomiotaan. "Tokkohan se olen todellakin
minä, joka tässä astuskelen?" ajatteli hän itsekseen. Oli niin keveätä.
Aivanhan ilma kantoi häntä. Tuskaa ei hän tuntenut ollenkaan, kurkkua
vain kirvelsi ja kuivasi. -- Hän tarkasteli näyteikkunoita, joissa
hänen mielestään oli kovin hauskoja esineitä. Hän kastui likomäräksi,
mutta ei tiennyt siitä mitään.
Eräästä kahvilasta kuului soittoa. Hän pysähtyi oven eteen, epäröi,
astui kuitenkin sisään ja tilasi teetä. Uteliaana hän silmäili
ympärilleen, kaikki näytti hänestä niin vieraalta. "Minäköhän tässä nyt
istun, minä poika?" ajatteli hän taas, koettaen teeskennellä tuon
itselleen tekemänsä kysymyksen iloiseksi ja huolettomaksi. Turhia,
eihän hän unissaan ollut, sen hän kyllä tiesi... Ennen pitkää tylsä
mielentila valtasi hänet; hän sytytti sikarin, vaikkei itse sitä
huomannut.
Orkesteri alkoi soittaa surullista venäläistä ballaadia. Tavallisella
tuulella ollessaan olisi Törmä pitänyt tuota kappaletta aivan liian
haikeana ja hempeämielisenä, ensi viulun soittajakin tarpeettomasti
nau'utti soitintaan, mutta nyt, nyt se tuotti hänelle ihan ruumiillista
tuskaa. Hänen sydäntään viilsi, kummallisia väreitä kiiti kuin veren
mukana ympäri ruumista. Yhtämittaa täytyi hänen niellä jotakin, joka
pyrki kurkkuun; hän painoi päänsä alas ja tuijotti pöytään sumentunein
silmin... Äkkiä hän tunsi sormissaan kipua. Huomaamattaan oli hän
polttanut sikarinsa loppuun, ja sormiin oli palanut rakkoja. Heti hänen
mielentilansa muuttui. Hän tarkasteli kättään erinomaisella
mielenkiinnolla. "Jopahan nyt jotakin, sormeni poltin, voi kuitenkin",
mutisi hän kyynelet silmissä, vaikka oli sisimmässään lohdutettu
tapahtumasta, sillä kirvely teki hyvää. Sangen pian kaikki tämä
kuitenkin unohtui ja hän vaipui jälleen tylsään tilaansa ajattelematta
mitään...
Yhtäkkiä hän uudestaan halusi kuulla äskeistä ballaadia. Sen synnyttämä
tuska, joka taannoin oli kohota yli hänen voimiensa, tuntui nyt
suloiselta hänen mielestään, ja hän himoitsi sitä jälleen. Kun hän
nousi lausuakseen toivomuksensa orkesterin johtajalle, ei kahvilassa
ollut enää ketään, muuan tarjoilijatar vain seisoi hänen vieressään
kasvoilla kärsimätön ihmettely. Valoja jo sammuteltiin. Törmä huomasi
jaloissaan suuren lätäkön, joka oli valunut hänen märistä vaatteistaan.
Häntä hävetti ja hän joutui hämilleen; teekin oli vielä lasissa.
Hetkisen hän epäröi, joi sitten yhdellä siemauksella kylmän teen ja
poistui kiireesti.
Satoi yhä, kadut olivat autioina; hän harhaili päämäärää vailla.
Eräässä kulmauksessa kiintyi hänen huomionsa suureen, kellertävään
ilmotukseen. Tanssiaiset, suuret juhlat, luki hän. Hän nauroi
äänettömästi, suu veltosti puoliavoimia, ja lähti nopeasti astumaan.
Oven lähettyvillä hän säpsähti ja pysähtyi. "Tokkohan pelkään jotakin?"
mutisi hän, hämärästi tajuten pyrkivänsä piiloon itseltään, tuntiessaan
sydämessään myrskyn enteitä. Hänen raskaitten aivojensa läpi kulki
heikko aavistus siitä, kuinka ulkopuolella omaa itseään hän oli. Mutta
ei hän kuitenkaan väkinäisesti astunut sisään.
Kun hän näki ihmisiä, kahlehti unissakulkijan tylsyys hänet uudelleen.
Aivan tiedottomasti hän meni ravintolan puolelle ja kutsui edeskäypää,
eikä tuo tiedottomuus ollut petosta. Vasta kun edeskäypä kumartaen
kysyi mitä hän tarvitsi, hän ikäänkuin heräsi, huomasi olevansa
sopimattomassa puvussa, tunsi vilua ja tilasi neuvottomana viskyä.
"Olenhan aivan sekaisin. Mitäs minä täältä, mieletön?" ajatteli hän.
Viereisessä pöydässä istui lukuisia herrasmiehiä. Muuan seisoi selin
Törmään, puhuen parrattomalle, kalpealle nuorukaiselle:
-- Vai teatteriin. Puhallat poskesi pullolleen, panet tyynyjä vatsasi
päälle ja ihmettelet Falstaffina kunnian hyödyttömyyttä. Tai otat
mustan viitan harteillesi, murheen miinin kasvoillesi ja pohdit
Hamletina ollako vai ei olla...
Törmä tuijotti kauan puhujan hartioihin; ne näyttivät hänestä
tutuilta... Jälleen kuuli hän seisovan miehen sanovan:
-- Onnetonko? Tyhjiä. Minä olen rakastunut naiseen, joka on yhden
miehen leski, toisen vaimo ja kolmannen rakastajatar. Mitä te siitä
sanotte? Olen aivan toivoton, sillä mitä voisikaan hän enää olla
minulle. Mutta on minulla onnellinenkin lempi. Tulinen madame
Remy-Martin Frapin Sayer Meukow suo minulle suuteloita, vaikka tosin
lasista. Näkemiin, hyvät herrat, lähden hänen luokseen.
"Sehän on Raunio", sanoi Törmä itsekseen. Juuri sillä hetkellä Raunio,
lakimies ja Törmän entinen kilpakosija, kääntyi, huomasi Törmän ja tuli
hänen luokseen. Hän oli korkeaotsainen, teräväsilmäinen, ruma mies,
jonka suun ympärillä oli veltto ilme ja jonka vartalo oli käyrä.
-- Tekö täällä! Terve tuloa. Entäs rouvanne? huudahti hän ojentaen
kätensä.
Törmä säikähti hirveästi. Hän hapuili sanoja, mutta väriseviltä
huulilta ei kuulunut kuiskettakaan. Hän ei voinut katsoa Raunioon,
jonka silmät tuijottivat häneen kuin tikarit koko pitkän äänettömyyden
ajan.
Visky tuotiin. Törmää inhotti, ja hän sysäsi lasinsa syrjään. Ei hän
olisi mitenkään voinut juoda. Raunion läsnäolo ahdisti häntä.
-- Täynnäkö olette? kysyi lakimies ilkeästi.
Törmään koski kipeästi. Hän tunsi punan kohoavan kasvoilleen.
-- En ole humalassa, hyvä herra, vastasi hän hillitysti.
-- Olettepa! intti Raunio painostaen. Hän kumartui hiukan, tuijotti
Törmään hetken, silmät hehkuvina kuin hiilet. Sitten hän miltei
kuiskasi: -- Vastako te nyt tiedätte, että ihminen humaltuu muustakin
kuin viinasta... tuskasta esimerkiksi, kuten te.
Ja lakimies kääntyi lähteäkseen. Törmä tunsi outoa liikutusta, vaikka
Raunion katse kiusasi häntä. Merkillisellä tavalla hän hätääntyi.
-- Älkäähän... Miksi te lähdette? Istukaa toki, sai hän sanotuksi.
-- No, juokaa! kehotti Raunio ystävällisesti, muuttunein äänin.
Törmä pudisti päätään; häntä inhotti alkoholin hajukin.
Lakimies silmäili häntä hetken vaieten.
-- Tulkaa sitten tänne, sanoi hän miltei käskevästi, tarttuen Törmää
käsipuolesta ja puoliväkisin taluttaen hänet tanssisaliin.
Musiikki pauhasi huumaavasti. Seinillä kierteli vihreitä köynnöksiä, ja
erivärisillä paperikoristeilla sälytettyjä nauhoja kulki yli salin.
Lattialla pyöri pareja; ne näyttivät Törmän silmissä häipyvän kuin
sumuun.
-- Maisteri Törmä, rouva X, kuuli hän kuin unessa Raunion esittävän, ja
ennenkuin hän oikein sai selville mitä tapahtui, huomasi hän
tanssivansa valssia. Kaikki humisi hänen ympärillään. Hänestä tuntui,
kuin hänen jalkansa eivät olisi ollenkaan koskettaneet permantoa,
olleet hänen omansakaan. Ihmisiä vilisi kuin varjokuvia hänen
ympärillään. Häntä horjutti, eikä hän voinut puhua.
Rouva tuijotti häneen oudoksuen, vetääntyen hänestä mahdollisimman
loitolle.
-- Lopettakaamme, olen uuvuksissa, sanoi hän.
Juuri silloin Törmän katse osui Raunion kasvoihin, joilla näytti
karehtivan ilkeä hymy. Rouvan sanat loukkasivat häntä.
-- Arvoisa neiti, Yksi ympärys vielä, tehkää mielikseni. En tunne
ketään muita, ja tanssi huvittaa minua.
Rouva rypisti kulmiaan.
-- Mutta esittihän tuomari Raunio minut ja näettehän sormukseni. Olette
humalassa! tiuskaisi hän suuttuneena.
-- No rouva sitten, suokaa anteeksi.
Melkein väkisin riistäytyi rouva irti ja lehahti pois. Törmä hoippui
Raunion ohi ravintolan puolelle ja istui pöytänsä ääreen. Hänestä oli
kaikki yhdentekevää.
Lakimies tuli takaapäin ja laski kätensä hänen olalleen.
-- Lähtekäähän, tulen teitä saattamaan, sanoi hän tummalla äänellään.
Hän oli kovin kalpea, ja hänen kasvoillaan oli vakava, myötätuntoinen
ilme.
Törmä nousi tahdottomasti, aivan kuin lapsi; hänen päähänsä ei
pälkähtänyt vastustamisen mahdollisuuskaan. Viime tingassa hän muisti
maksaa.
He kulkivat pitkän aikaa aivan ääneti sateen piestessä heidän
kasvojaan. Erään lyhdyn luona Raunio äkkiä pysäytti toverinsa, katsoi
häntä terävästi ja sanoi:
-- Margit on teitä pettänyt.
Törmä oli luhistua maahan. Hän tuijotti vavisten lakimiestä silmiin;
kauhu kuvastui hänen verettömillä kasvoillaan.
-- Hän kuoli, vastasi hän soinnuttomalla äänellä.
Raunio kumartui äkkiä nostaen käden suulleen, kuin olisi häntä
yskittänyt. Sitten hän kääntyi ympäri kuin tuulenkela ja lähti sanaa
sanomatta.