Einar oli hajamielinen, näytti pohtivan jotakin ja epäröitsi. Kaikki
oli kunnossa, kului päivä, mutta turhaan odottelin koetta. Einar käveli
ympäri otsa rypyssä, huonolla tuulella.
Seuraava päivä alkoi samoilla enteillä. Tulin levottomaksi, polttelin,
kävelin. Ilma oli muuten erinomaisen kaunis. Joimme kahvia verannalla.
Silloin loppui kärsivällisyyteni. Kätkin kiihkoni haukotukseen,
puraisin pään sikaristani ja kysyin veltosti:
-- Miksi emme koeta sitä?
Einar säpsähti, katsoi minuun pitkään, mutta vaikeni. Ja äkkiä minulle
selveni kaikki: hänellä ei ollut aineita. Olihan hän kerran maininnut
minulle kuinka kalliita ne olivat. Ja rahat...
Näin kyllä, että Salme hyväili koiraansa aivan lähellämme, portaitten
edessä, mutta en ollut siitä juuri millänikään, vaan sanoin
häikäilemättä:
-- Pyh, onhan paroni!
Einar hätkähti, mistä huomasin osanneeni arimpaan kohtaan. Mutta yhä
hän näytti epäröivän. Miten halveksinkaan häntä! Tähän asti ei hän
ollut valinnut keinoja, ja nyt, nyt kun oltiin perillä...
-- Oikeassa olette, vastasi hän vihdoin tukahtunein äänin, hymyillen
väkinäisesti. Kuin yhteisestä sopimuksesta varoimme kumpikin
kääntämästä katsettamme Salmeen, ja meille tuli verrattain kiire
laboratoriin.
Iltapäivällä Einar lähti.
Kuljeskelin rauhattomana ympäri, sillä tiesin Einarin palaavan vasta
seuraavana päivänä. Salmea melkein pelkäsin, hän tuijotti minuun niin
omituisesti. Näin, että häntä halutti sanoa minulle jotakin, mutta hän
ei saanut sitä tehdyksi. Kiusallisempia hetkiä en milloinkaan ole
elänyt.
Mutta kun illalla olin menossa huoneeseeni, seisoi Salme portailla. Hän
oli aivan murtunut, eikä hänen ylpeydestään ollut rahtuakaan jälellä.
-- Te, te, sammalsi hän tuskin kuuluvasti, hyvin liikutettuna. -- Te
kehotitte häntä.
Sydäntäni kouristi niin, etten voinut vastata. En tiennyt mihin katsoa.
-- Te, joka sanotte rakastavanne...
-- Jos sitä olette tullut kertomaan, hyvä neiti, niin luulen sen itse
tietäväni kyllin hyvin, keskeytin katkerana. Sitten käännyin pois.
Kuulin hänen purskahtavan itkuun takanani, niin voimaton hän oli. Enkä
minäkään jaksanut. Riensin hänen luokseen ja sanoin... niin, sanoin
kaiken minkä voin.
-- Hyvä Jumala, mitä te tahdotte minusta? Oma syynnehän se on, etten
mitään mahda... Aivan suotta te minua kiusaatte.
Hän tarttui käsivarteeni, tuskinpa hän muuten olisi pysynyt
pystyssäkään. Ja hän se edellä meni minun huoneeseeni.
-- Teidän täytyy, teidän täytyy auttaa minua, puhui hän intohimoisesti,
kyynelten riippuessa hänen ripsissään. -- Miksi te olette vihoissanne?
Ette tahdokaan mitään ymmärtää, vaikka tiedätte kuinka kärsin.
-- En todellakaan ymmärrä teitä.
-- Kostaa te tahdotte, olen sen huomannut. Olen loukannut teitä, ja
olette vihoissanne. Kiihotatte veljeäni, vaikka voisitte häntä hillitä.
Te se häntä kehotatte... Ette enää katsahdakaan minuun, ja siitä tiedän
mitä haudotte mielessänne... Olette välinpitämätön, puheeni väsyttää
teitä... Voisin vihata teitä, mutta voimani ovat lopussa. -- Ja hänen
ennen niin ylpeä äänensä oli todellakin taas särkyä.
Hän oli oikeassa, kummallisen välinpitämätön olin toisinaan. Hän
jollain tavoin laski silmissäni, tuli ikäänkuin lähemmäksi minua.
Rakkauteni korkea ihanne aleni, ja se teki minulle pahaa. En osannut
sanoa hänelle mitään. Hän joutui silloin epätoivoon, sai jonkinlaisen
kohtauksen, ravisti päätään, kyynelten tulviessa silmistä, ja repi
tukkaansa. Aivan masentuneena veti hän kirjeen poveltaan ja antoi sen
minulle.
-- En ymmärrä enää mitään itsekään, mutta en kestä kauemmin... Olette
julma... Katsokaahan, tämäkin tuottaa teille iloa, koska niin haluatte
nöyryyttää minua.
Olin aivan ymmällä. Tuskin maltoin tarkkaan lukea, eikä mieleeni ole
jäänyt montakaan sanaa.
"Luulen, että olette oikeassa, minäkin olen huomannut, ettette minua
rakasta. Kaikki, mitä välillämme on tapahtunut, on merkillistä, ihanaa,
katkeraakin, mutta onko siinä ollut rakkautta, sitä en tiedä. Ettehän
loukkaannu, jos sanon, ettei rakkaus ole luonteellenne mahdollistakaan.
Olette niin omituinen, kenties sairas. Mutta kiitollinen olen
jokaisesta hetkestä, jokaisesta muistosta. Ja vaikka kirjotankin tätä
-- viimeistä kirjettäni -- pienemmällä tuskalla kuin tahdoin itselleni
myöntää, niin sittenkin... rakastan teitä, Salme."
Alla oli minulle tuntematon nimi.
Toisinaan minusta tuntuu, kuin tämä kirje ja sen kirjottajan
olemassaolo osittain loisivat valoa Salmen luonteeseen. Toisinaan taas
päinvastoin: ne ne juuri kaiken sekottavat ja muuttavat synkkää
synkemmäksi. Kirje itse sanoo liian paljon ja liian vähän. Enkä muista
sitä tarkalleen.
Mutta silloin tulin kumman katkeraksi. Miksi hän sitä minulle näytti,
minulle, joka olin hänen orjansa? Täytyihän hänen ymmärtää, minkä
tuskan se tuotti minulle. Luulen, että kasvoni vääntyivät. Ja äkkiä
tunsin halua loukata häntä.
-- Paroninko nimi tämä on? kysyin vasten parempaa tietoani, eivätkä
sanat tahtoneet tulla esille.
Hän vavahti. Jonkinlainen kauhu kuvastui hänen kasvoillaan. Sitten hän
tempasi kirjeen kädestäni, rutisti sen ja heitti vasten kasvojani.
-- Sinun tähtesi sen tein! sähisi hän silmät palavina. Sitten hän
syöksyi ovelle. Silmänräpäyksessä olin hänet saavuttanut, tarttunut
häntä vyötäisiltä.
-- Ei, sinä et mene. Minä tapan sinut ennemmin kuin päästän sinut...
Voit tehdä minut miksi tahansa, mielipuoleksikin, olenhan orjasi. Oo,
mutta koko maailmaa voisin uhmata tähtesi... niin sinua rakastan.
Ja minä suutelin häntä, raivoisasti, kuoleman tuskassa, yhä uudestaan
ja uudestaan. Hän löi minua, kynsi kasvojani, itki sylissäni,
hetkittäin hän taas pusertui minuun kiinni ja suuteli kuin mielipuoli,
itki, nauroi, vääntelehti ahdistuksessa ja onnessa...
En käsitä kuinka kestin sen yön. Hän kuiskasi korviini mielettömiä
rakkauden sanoja, loukkasi minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hänen
intohimonsa oli hirvittävä voimassaan. Hän oli taivaani ja helvettini
samalla kertaa. Hän ikäänkuin poltti sieluni ja imi veren suonistani...
Itkin itseni nukuksiin hänen syliinsä.
Kun heräsin, istui hän vieressäni. Hänen poskillaan oli kaino punerrus,
mutta hänen silmissään kiilui uteliaisuus ja jonkunlainen viha.
-- Mitä aiot tehdä? kysyi hän lapsellisesti.
-- Tehdäkö? Kuinka niin!
-- Sinun täytyy pelastaa minut, huudahti hän luottavana.
-- Ole huoletta, ei sinua mikään vaara enää uhkaa. Olemme veljesi
kanssa vihdoinkin päässeet perille. Miljoonat odottavat meitä! Kunnia
kutsuu! Valtakin, jos haluamme! Syrjäisestä asemastamme kohottaa maine
meidät siivilleen...
Ja minä jouduin kokonaan sanojeni lumoihin. En muistanut enää muuta
kuin tulevaisuuden, kunnianhimoiset suunnitelmani ja pyyteeni. Sanani
kiihtyivät yhä, en tiennyt enää kellekä puhuin. Olin kai kalpeakin
kiihkosta. Puhuin kauan, huulet vaahdossa.
Kun lopetin, seisoi hän edessäni vavisten kuin harppu. Silmät hehkuivat
kuin hiilet valjuista kasvoista.
-- Minä vihaan teitä! Minä vihaan teitä! huohotti hän. -- En tarvinnut
teitä, ja sitä ette sanonut... Annoitte minun nöyrtyä... Te, te, josta
ui ole mihinkään...
Ennenkuin ehdin hämmästyksestäni toipua, oli hän ovesta ulkona.
Kuinka kauhea olikaan loppuyö! Olin lopen väsynyt ja ajatukseni
kiersivät sekavina toivotonta kehää. -- Ja tosiaankin! Tänäkään hetkenä
en häntä ymmärrä. Mitä hän tarkotti, mitä oli ollut hänen mielessään?
Tahtoiko hän rakkaudellaan ostaa minut puolelleen? Ei, tuhat kertaa ei.
Se on inhottavaa ajatellakaan! Niin en saa häntä alentaa. Ennemmin hän
sitten oli mielenhäiriössä, sairaana, ja muutenhan ei voi selittää
hänen aikaisempaa käytöstään... Olkoon miten tahansa. Mutta sinä yönä
hän tartutti minuun sairautensa, paholainen astui sydämeeni, ja mitä
sitten tapahtui, niin en tunnusta niitä teoiksenikaan.
Iltapuolella tuli Einar minua herättämään. Olin aamunkoitteessa
nukkunut ja maannut raskaasti, unten häiritsemättä. En ollut lainkaan
kuullut Einarin kotiintuloa. -- Muuten olin veltto, masennuksissa ja
mistään piittaamaton. Muistin yölliset tapaukset sekavasti, eivätkä ne
kiinnittäneet mieltäni. Auttelin Einaria hänen tehdessään viimeisiä
valmistuksia. Ellei hän olisi ollut niin kiihkoissaan, olisi hän
luultavasti huomannut muutokseni.
Tuli tyyni ja pimeä lokakuun yö. Lähdimme koematkalle. Valonamme
karbidilyhty työnsimme edellämme pieniä käsirattaita, joilla kone
lepäsi. Pysähdyimme rantakalliolle, jonkun sadan metrin päähän
huvilasta, ja laitoimme koneen kuntoon. Minua väsytti ja polveni
horjuivat. En odottanut mitään, en ollut vähääkään utelias, istahdin
kivelle ja tuijottelin eteeni. Kaikki oli minulle yhdentekevää.
-- Olettehan varma teräskuulistanne? kysyi Einar, sytyttäessään niiden
alla olevan öljyn. -- Varjelkoon, jos ne pettävät.
-- Olen toki, sain sanotuksi.
Alkoi kuulua sihisevää ääntä. Ruumistani karmi. En nähnyt muuta kuin
Einarin hikiset kasvot tulen valossa, kumartuneina yli koneen. Sitten
sihinä lakkasi, Einar oli vääntänyt muuatta hanaa. Tuli hiljaista.
Yhtäkkiä minussa leimahti sellainen uteliaisuus, että hypähdin pystyyn.
Väsymykseni oli tipotiessään, ja olin jo menossa Einarin ohitse,
kurkistaakseni putkien suusta, kun voimakas käsi tempasi minut pois
niin nopeasti, että menin nurin.
-- Mitä te aioittekaan? Tehän olette kuoleman oma, jos menette suun
eteen. Hana on jo auki, sammalsi Einar kauhuissaan ja hengästyneenä.
Luulin häntä hulluksi.
-- Te epäilette? Ottakaahan joku puu, oksanpätkä, ja koettakaa sillä.
Mutta varokaa käsiänne.
Löysin maasta lahonneeen puupalan ja pistin sen hymyillen putken aukon
kohdalle. Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni, outo kauhukin
puistatti minua: Puu hävisi kuin usva, sitä mukaa kuin joutui putken
vaikutuspiiriin.
-- Näettehän nyt, sanoi Einar, silmät sellaisina että kammotti. --
Luuletteko, että käteni muuten olisivat tällaiset?
-- Nyt olkaa alallanne, nyt koetan, jatkoi hän hetken kuluttua
jännityksestä vapisevin, heikoin äänin. Karbidilyhdyn valossa näyttivät
hänen kasvonsa niin kurjilta, että inhosin häntä ja viha alkoi kyteä
sydämessäni. Värähtelevin käsin hän muutti putkien keskinäistä
asemaa... Ja silloin, yhtäkkiä, syntyi etäällä huikaiseva valo,
kirkkaampi päivänpaistetta. Ei voinut ollenkaan määritellä, mistä se
sai alkunsa. Putkista ei lähtenyt mitään valojuovaa. Näytti kuin olisi
avaruudesta leikattu, loistava kappale heitetty yön pimeyteen. Valolla
ei ollut mitään keskustaa, se ilmenee tasaisena, kirkastaen kuin päivä
piirissään olevan veden pinnan. Se näytti syntyvän itsestään... Einar
väänsi putkia. Valoisa avaruuden osa siirtyi lähemmäksi. Noin
kolmensadan metrin päässä oleva saari sukeltausi esille. Näin rannan
selvemmin kuin päivällä. Vesi väreili hiljaa kivien ympärillä, ja
kaislat taipuivat tuskin huomattavasti; rantaäyräästä kasvoi käyrä
koivu yli veden. Pari keltaista lehteä putosi, kieppuen ilmassa ja
sitten laskeutuen järveen... Oli ihmeen hiljaista.
Kumpikaan emme saaneet sanaa suustamme. Olimme kuin lumotut. Ja eikö
ollut syytäkin? Juhlallisen pimeän yön helmassa oli kaksi ihmistä,
jotka mitättömällä koneella saattoivat repäistä mustan hunnun, riistää
kappaleet yön sylistä, pysyen itse salassa, saavuttamattomina. En osaa
mihinkään verrata tunnetta, joka piti minua vallassaan.
Ja yhtäkkiä Einar alkoi puhua, liikutettuna, vavisten kuin horkassa:
-- Katsokaahan, katsokaahan!... Tiesin sen. Siellä, missä putkista
syöksyvät ainesäteet kohtaavat toisensa, siellä syntyy valo, siellä
syntyy miljardeja pieniä auringoita, jotka valaisevat, säihkyvät,
heijastavat toistensa säteitä... Tiesinhän sen, tiesinhän sen!... Eikö
tämä ole ihmeellistä, kaunista, lumoavaa? Kone on pieni, emme pääse yli
puolen kilometrin, mutta se on helposti autettu. Oh! en muista enää
syöpyneitä käsiäni!... Miljoonat ovat hallussani! Ajatelkaahan vain
sotalaivoja, jotka yön kätkössä pysyen voivat seurata vihollisen
liikkeitä. Miljoonat, miljoonat ovat hallussani!
Hän tarttui molemmin käsin päähänsä, tuijottaen kuvaamattoman hurmion
vallassa valaistuun saareen. Hän hengitti raskaasti eikä enää näyttänyt
tietävänkään minun läsnäolostani.
Niin, epäilemättä hän on saapa miljoonia, ajattelin. Ja minut valtasi
outo, haikea tuska. Miten merkillistä! Muistin Salmea kesken kaiken, ja
ymmärsin, että vasta nyt en enää mitään voi olla hänelle. Ei hän enää
minua tarvitse. Einarin miljoonat tekevät hänet riippumattomaksi, ja
hän voi elää loistossa ja komeudessa. Mutta minulle maksetaan palkka
käteen ja sitten... Jumalan nimeen. Ja hän on viimeinen minua
pidättämään.
-- Oo, puheli Einar kuin itsekseen. -- Olen tulla hulluksi, kun
ajattelen, että minä olen kaiken tehnyt, minä yksin. Minun on koko
kunnia, minun nimeni on ikuisiksi ajoiksi piirretty keksintöjen
historiaan, minun.
Minua hänen yksinpuhelunsa tuskastutti ja iletti. Merkillistä, itse
jouduin niin helposti kuohuksiin, mutta Einarin suusta en kärsinyt
kuulla moista kiihkoilua. Ehkä olin katkerakin, mutta varmasti oli
sanoissani suurin osa leikkiä tai ivaa:
-- Entäs minä? Entäs teräskuulat? Hahahaa! Luulisin hyvällä syyllä
voivani vaatia puolet kunniasta.
Enpä ollut uskoa silmiäni. Einar syöksyi eteeni valjuna vihasta,
läähättäen kuin nääntymäisillään.
-- Vaiti!... Mitä te puhuttekaan? Te!
En ymmärrä mistä vaikuttimista kaikki sitten johtui. Ehkä todenperästä
olisin tahtonutkin nimeni hänen nimensä rinnalle, olinhan tehnyt niin
paljon. Vai sokaisiko tuo outo, hurmaava ilmiö minut? Joka tapauksessa
tulin äkkiä merkillisen tyyneksi, mutta huomasin hyvin, kuinka minua
vilusti. Petomainen julmuus ja kylmäverisyys ikäänkuin laskeusivat
ylitseni. Nopea mielijohde syntyi. Punnitsin sitä, harkitsin
liikkeetkin, tuntematta vähääkään epäröintiä, nautinnolla viivytellen.
Ja yhtäkkiä karkasin Einarin kimppuun, kuristin häntä kurkusta ja
työnsin hänen päänsä putken suun kohdalle. Ei kuulunut ääntäkään, mutta
kallosta hävisi yläosa kuin tykin kuulan pyyhkäisemänä. Minua hirvitti.
Puistatus kulki läpi ruumiini. Sysäsin kauhuissani kuolleen kalliolta
alas. Samassa horjahdin, tartuin hädissäni koneeseen. Se kaatui,
seurasi ruumista... Kuului veden loiskina, sitten kaksi kauheata
pamausta perätysten: kuumentuneet teräskuulat olivat haljenneet.
Riensin kotiin kuin raivotarten ajamana, en tiedä miten osasinkaan
pimeässä.
Salmen huoneessa oli vielä tulta. Vähääkään epäröimättä syöksyin
sisälle. Olin kai oudon näköinen, ja johan tekonikin oli tavaton. Joka
tapauksessa hän peräytyi pelästyneenä. En tiedä kuinka kauan seisoin
hänen edessään hapuillen sanoja, mutta vihdoin lausuin:
-- Noo... nyt voit arvostella... Enkö saa mitään aikaan?... Olen
vapauttanut sinut veljestäni.
Ja minä heittäysin polvilleni hänen eteensä, tartuin häntä käsivarsista
ja hirveässä raivossa kähisin:
-- Tapoin hänet, tiedä se!... Nythän sinä minua rakastat, eikö totta?
Hahahaa. Eikö totta, eikö totta? Minähän olen saanut jotain
aikaankin... Ja minä suljin hänet syliini purskahtaen hillittömään
itkuun. Tuskin huomasinkaan, että hän oli pyörtynyt käsivarsilleni.
Missä harhailin vielä samana yönä, seuraavina päivinä, viikkoina, siitä
en paljoa tiedä. Kuinka en paleltunut, kuinka en joutunut kiinni tai
kuollut nälkään? Tuskin olin koko talven kestäessä täysissä järjissäni.
Mutta kesällä hankin tämän majani, jossa nyt elelen hirveissä
muistoissani. Kuten sanottu, rakastan katsella koivua, joka rannalta
kurottautuu yli veden ja jonka alla kaislat taipuvat. Sitä tehdessäni
muistan näkyä, joka on ihanampi ja hirveämpi kuin kenenkään muun
näkemä. Ja väristyksen kulkiessa pitkin ruumistani valtaa minut
tietoisuus, että aalloissa saman kallion alla makaa merkillisin keksijä
ja merkillisin kone, mistä koskaan olen kuullut. Mutta mitä tulee
siihen naiseen, jota niin mielettömästi rakastin, niin en ollenkaan
tunne hänen myöhempiä vaiheitaan. Ja kuten alussa sanoin, en tiedä,
onko se onni vai onnettomuus.
Jäälautta.
Mykkä mies, joka tavallisesti oli hidasliikkeinen ja velton näköinen,
ponnistihe tällä kertaa juoksuun. Kankeasti se kävi paksuissa
tamineissa, hiki kihoili öljylakin alta, ja jalka luisti lumisohjussa,
mutta hän oli kuitenkin tarkastanut railon päästä päähän.
-- Irti ollaan? huusi päällikkö kysyvästi.
Mykkä mies teki hengästyneenä myöntävän eleen.
-- Sehän oli selvää, turha käydä katsomassakaan, huomautti Musta-John
katkeralla äänellä, seisoen aivan lautan reunalla, kädet nyrkkiin
puserrettuina, käsivarret jännitettyinä ja hieman levällään, tuikeasti
silmäillen päällikköä.
Viimemainittu tuijotti näennäisesti tyynenä venettä, joka kelletti
heidän edessään mannerjäällä, tuskin kolmenkymmenen metrin päässä. Hän
tuntui miettivän, uskaltaisiko heittäytyä uimaan, mutta aallot
vyöryivät railossa ja vesi oli kylmää.
Musta-John arvasi hänen ajatuksensa.
-- Järjetöntä! huudahti hän miltei ivallisesti. -- Ja tuskinpa
tällaisessa myrskyssä pääsisi silläkään tuonne asti. -- Hän osotti
kädellään laivaa, joka näkyi etäämpää harmaana suikelona. -- Varmempi
tämä on, lautta.
Lautta oli tosiaankin suuri ja paksu, suunnikkaan muotoinen, lähes
parisataa metriä pitkä. Myrsky oli lohkaissut kolmisenkymmentä metriä
leveän kannaksen, ja lautta ajelehti nyt vapaana harmailla synkillä
aalloilla, jotka yhä kasvoivat, muuttuen vaahtopäiksi.
-- Näin äkkiä ei ehyt jää olisi murtunut. Railo oli jo ennestään...
Sitäpaitsi minä näinkin sen tullessamme, mutta en viitsinyt sanoa
mitään, ethän sinä kuitenkaan olisi totellut, puhui Musta-John
päällikölle. Mykkä mies teki kiihkeitä eleitä hyväksymisensä merkiksi,
mutta päällikkö tuijotti laivaan kylmänä ja miettiväisenä.
Kauan aikaa seisoivat miehet äänettöminä.
Taivas yhä synkkeni. Hirveällä nopeudella kiiti avaruudessa repaleisia
pilviä; tuuli yltyi, aaltojen kuohu kasvoi, ja tuontuostakin kuului
kumeaa ryskettä, kun ajojäät murtuivat toisiaan vasten. Lyijynkarvainen
valo ei oikeastaan ollut hämärää, mutta kaikki näytti siinä
epäselvältä; ainoastaan mannerjään röykkiökohdat, joille lunta oli
kasaantunut, erottausivat selvempänä ympäristön raskaasta harmaudesta.
-- Tätähän olemme hakeneetkin, suoraan sanoen, jatkoi Musta-John
katkeraan tapaansa. -- Ihan uhalla olemme viipyneet näissä
vaarallisissa seuduissa. Laiva on täpötäynnä hylkeitä, mutta se ei
tyydyttänyt sinun ahneuttasi. Nämä mursut piti vielä tapettaman,
mukamas. Tahtoisit kai mursunhampaista tehdyn morsiusvuoteen, hm... No,
tässä nyt ollaan.
Päällikön teräksenharmaissa silmissä välähti viha. Poskilihakset
jännittyivät, huulet pusertuivat lujempaan, ja leuka työntyi hiukan
eteenpäin. Selvästi hän puri hammasta.
-- Sinä syytät? Itsehän olet tähän asti tahtonut pohjoisempaan, kuin
pirun riivaama! sähähti hän.
Musta-John vaikeni, osittain siksi, että päällikkö oli oikeassa,
osittain siksi, että tässä oli hyödytöntä turhia väitellä. Hän kääntyi
katsomaan laivaa. Varmaankin oli siellä huomattu heidän hätänsä, mutta
ei uskallettu ajojäiden sekaan tällaisessa myrskyssä.
Sillä tuuli yltyi yhä. Luultavasti lohkeili suuria kappaleita. Ne
etääntyivät ensin jonkun matkaa ja sitten ikäänkuin hyökkäsivät
takaisin, ryskyen, murtuen reunoistaan, saaden jään vapisemaan miesten
alla. Harmaa meri möyrysi muutenkin, viima puri kasvoja, ja ohimoiden
kohdalla tuntui, kuin olisi jääpalasta painettu ihoa vasten.
Päällikkö hakkasi jäätä hyljekeihäänsä kärjellä.
-- Lautta kestää kyllä. Jos vain tyyntyy, niin hätää ei ole. Laiva
varmasti etsii meidät myrskyn jälkeen, sanoi hän rauhallisuutta
teeskennellen.
Kumpikaan toisista ei näyttänyt edes kuulevan häntä.
Sitten päällikkö käveli edemmäs, mursun luo, joka siinä kelletti miltei
lämpimänä vielä. Se oli suuri uros, ainakin seitsemän metriä pitkä, ja
sen hirvittävät torahampaat törröttivät taivasta kohden. "Tuon takia",
mutisi päällikkö itsekseen. Sillä tappamiskiihkossaan he olivat
uhmanneet selviä myrskyn enteitä ja etääntyneet liian kauas laivasta
pienellä veneellä.
Musta-John asteli edestakaisin synkän näköisenä, mutisten kirouksia.
Alusta alkaen oli koko retki ollut sulaa hulluutta, ja hän sadatteli
nyt sitä, että oli mustasukkaisuutensa raivossa tullut lähteneeksi
mukaan. Olihan hän tarpeekseen nähnyt kauniita naisia Hammerfestissa,
ja kuitenkin oli pikkuinen kalastajatyttö saanut hänet päästään
pyörälle. Mokomakin tytön tyllerö! Vaikka vielä hullumminhan päällikkö
oli lumoutunut ja se kolmas, joka oli jäänyt kotiin. Miten naurettavaa:
kolme yhden kimpussa... Mutta päällikkö oli voitettu, siinä retken
alkusyy.
Oli näet tahtonut lähteä pyyntiin, viettääkseen palattuaan komeat häät.
Polkuhinnasta, velaksi oli saanut laivapahaisen, jolla kyllä oli kokoa,
mutta joka oli kömpelö ja läpimätä. Sellaiseen ruuheen ei tietenkään
ollut helppo hankkia miehistöä. Ja silloin, aivan uhallaan, yksistään
tytön takia, oli Musta-John lupautunut ensimäiseksi; perässätulijoita
oli sitten kyllä ollut. Hän oli tahtonut palata yhtä rikkaana kuin
kilpailijansakin, sillä tokkohan vaan oli oikukas tyttö sanonut
viimeistä sanaansa... Kolmas, hän jäi kotiin, mutta hänestä ei ollut
vaaraa.
Oli tultu suoraa päätä Huippuvuorille, tavattu suuri joukko hylkeitä ja
seurattu niitä yhä pohjoisempaan. Päällikön oli vallannut raivoisa,
tappamishimo, hän oli uhmaillut kuoleman vaaraa ja miehistöä, joka
toisinaan kapinoitsi. Ja Musta-John se häntä yllytti kuin paholainen,
yhä pohjoisempaan ja pohjoisempaan, kunnes laiva oli saatu saalista
täyteen. Hän se oli antanut laivan omistajalle päällikön nimen, aivan
kuin ivatakseen, eikä miehistökään tahtonut sanoa entistä
pyyntitoveriaan kapteeniksi.
Paluumatkalla oli sitten tavattu mursuja. Ja huolimatta siitä, että
Musta-John kielsi ja varoitteli, komensi päällikkö miehensä työhön. Ja
siinä sitä nyt oltiin, pienellä lautalla myrskyn ja pakkasen
syleilyssä, aavan meren ulapalla...
Yhtäkkiä alkoi päällikkö nylkeä mursua ja viittasi toisia avukseen.
Mykkä mies riensi paikalle, mutta Musta-John ei viitsinyt; hän
tuijotteli ulapalle, joka oli yhtä ainoata likaisenharmaata vaahtoa.
Hämärässä erottausi toisinaan jokin jäävuoren tapainen, mutta laiva oli
kadonnut.
Kun mursu oli nyletty, keräsi päällikkö lunta ja jääsohjua; sitten hän
kietoutui nahkaan, asettui mursun taakse tuulensuojaan ja haparoi lunta
päälleen. Vaikka mykkä mies vihasi päällikköä, sukelsi hän herransa
taakse. Molemmat asettuivat niin mukavasti kuin mahdollista, ja
päällikkö sai sytytetyksi sikarinsa.
Musta-John olisi ennemmin paleltunut kuoliaaksi kuin mennyt heidän
suojaansa. Rauhattomana hän käveli edestakaisin lautalla, josta myrsky
tuontuostakin mursi suuria paloja. Hän muisteli pyyntiretken vaiheita,
aikaa, joka oli niin täynnä työtä, vihaa ja ikävää, hän muisteli
pohjolan ikuista päivää, jota lepohetkinään oli ihaillut, auringon
kiertäessä valjuna taivaanrannalla ja tuulen tuprutellessa
Newton-huipun ruusunpunervaa lunta. Nyt olisivat he jo kotona, ellei
päällikkö olisi ollut niin mieletön, ja hän samaten. Kirousko heitä
niin kiinnitti yhteen ihmiseen!...
Hän käveli tuntikausia lautan yhä pienentyessä ja aaltojen huljuttaessa
vettä sen yli. Jalkoja alkoi paleltaa, ja kädet olivat kontassa. Hän
hieroi ja hakkasi niitä ja katseli tovereitaan, jotka äänettöminä
makasivat mursunnahan suojassa.