ettemme olleet merellä, suolainen vesi tekee niin pirteäksi. Arvoisa
herrasväki ei ehkä usko. Täytynee sitten vakuuttaa, että olen juonut
kyyneleitäkin. Nähkääs kaupungissa, eräänä iltana, muuan nuori tyttö
itki portaissa, joita kuljin asuntooni. "Älkäähän itke, kaunis neiti",
sanoin hänelle, mutta hän käänsi minulle selkänsä. "Herra armahtakoon,
älkää ainakaan anna kyyneltenne vuotaa hukkaan", jatkoin minä. "En ole
syönyt mitään kolmeen päivään, mutta nyt sain varastetuksi leivänpalan.
Olkaa ystävällinen, kostuttakaa se kyyneleillänne, minä rukoilen." Hän
lakkasi itkemästä, tuijotti minuun, pitäen minua luultavasti hulluna.
Tempasin nenäliinan hänen kädestään ja suutelin sitä lukemattomat
kerrat -- no, enkö silloin juonut hänen kyyneleitään, arvoisa
herrasväki? Hän otti hopearahan ja tarjosi sitä minulle. "Paljon
kiitoksia, en ole kerjäläinen, vaan ylioppilas, civis academicus,
comprenez-vous, mademoiselle, haben Sie verstanden?..."
-- Puhutte mauttomuuksia, valehtelette... olette aivan mahdoton...
Ettekä edes soudakaan, tällä tavoin emme pääse minnekään.
Salme oli synkkä ja hermostunut, paroni pelosta ja hämmästyksestä
kalpea.
Enkö souda? ajattelin itsekseni. Koko ajan olin kiskonut voimieni
takaa, mutta vastalaitaan ei vene tietenkään voinut lentää. Purin
hammasta ja ponnistin viimeiseni.
Maihin päästyämme en lähtenyt heidän kanssaan. Olin loukkaantunut,
minua kohdeltiin huonommin kuin tavallista soutajaa. Siispä jäinkin
veneen luo, heittäytyen hengästyneenä ruohikkoon, tuulen kuivatessa
otsaani. Teinkö heille mieleen vai harmittiko heitä, sitä en osaa
sanoa. Salme ei edes katsahtanut minuun, mutta näin punan kohoavan
hänen niskaansa, kun paroni tarjosi hänelle käsivartensa. Olin
itsetietoinen kuin paholainen, viheltelin, polttelin, oudon
levottomuuden vaivatessa sydäntäni. Aika poika!
Sitä suurempi vaan oli nöyryytykseni, kun he palasivat. Salme karkasi
luokseni silmät vihasta säkenöivinä.
-- Te olette mahdoton, mahdoton! Miksi päästitte veneen?... Saamme nyt
kävellä puoli penikulmaa.
Olin ihmeissäni. Tuuli oli huomaamattani kiskonut veneen irti rannasta.
Se meni jo kaukana, Jumalan nimessä.
-- Ei teistä ole mihinkään. Mihinkään ette kykene. -- Ja äkkiä Salme
käänsi minulle selkänsä.
Nopeasti syöksyi ajatus aivoihini, ja päätökseni oli heti valmis.
Lähdin juoksemaan huimaa vauhtia ulommaiselle niemenkärjelle. Juoksin
ehkä kilometrin. Sitten heittäysin veteen vaatteineni kaikkineni. Tuuli
toi venettä ohi niemen. Uimalla sivuvastaan noin kaksi-, ehkäpä
kolmesataa metriä olin sen saavuttava. Ettenkö kyennyt mihinkään? Sepä
merkillistä!... Ja minä ponnistelin minkä jaksoin...
Ei vaan ollut onnea minulla. Kun olin jo aivan lähellä, kahdenkymmenen
metrin päässä, vei tuuli veneen ohitseni. Olin laskenut väärin ja uinut
liiaksi vastaan. Ponnistelusta uupuneena en saattanut ajatellakaan
takaa-ajoa. Käännyin ympäri, mutta voimani olivatkin jo lopussa; aallot
painoivat minut ohi niemen kärjen. Jouduin suurelle lahdelle enkä
jaksanut enää muuta kuin pysytteleidä pinnalla... Muuten oli hyvä
ollakseni. Herran haltuun, ajattelin, jopa hymyilinkin, ja kummallisia
mielikuvia syntyi ja katosi... Tajusin vielä sen, että pääsin rantaan
laineen heittämänä. Tartuin risuihin, ruohoon...
Kun tulin tuntoihini, olin vuoteellani ja Salme istui vieressäni.
Luultavasti ei hän huomannut, että olin valveilla, niin ajatuksissaan
hän näytti olevan. Minusta tuntui merkilliseltä, että hän siinä istui,
hän, Salme, jota rakastin, joka oli niin saavuttamattomissa minulta
kuin tähti taivaalla. Sydäntäni kaihersi, enkä uskaltanut avata
silmiänikään täydelleen...
Sitten on kaikki pimeätä ja olen luultavasti jälleen mennyt
tainnoksiin. Näin unia, hourailin. Joku hyväili otsaani. Huuliani
suudeltiin kevyesti, ja poskellani luulin tuntevani yhä tihenevän
hengityksen... Ehkä kaikki oli pelkkää harhanäkyä... Kun heräsin, oli
palvelijatar vuoteeni ääressä; hän kysyi halusinko syödä.
Kun toivuttuani ensi kerran tapasin Salmen, olin aivan masennuksissa,
häpesin ja kiitin hyvin nöyrästi. Hän punastui, oli hämillään,
neuvotonna. Minusta tuntui, kuin hän ei olisi saanut sanaa suustaan.
-- Niin, palvelustyttö oli hyvin ystävällinen, alkoi hän pitkän
vaitiolon jälkeen. -- Hän istui aina luonanne, vaikka vakuutin, ettette
tarvitse mitään. Totta kai olette häntä kiittänyt?
Kaikki pimeni jälleen silmissäni. Hän oli kuin aurinko, niin paljon
minua ylempänä, ja hän tiesi sen. Tuottiko tuo tietoisuus hänelle
nautintoa, vai asuiko tuska hänenkin sydämessään? Mistä vaikutteista
hän toimi? Tarvitsiko hän minua, koska ei karkoittanut minua
luotaan?... Ah, kuollut olisin hänen tähtensä! Koko epätoivoni ja
mitättömyyteni oli äänessäni, kun sanoin:
-- Olette oikeassa, mahdoton olen.
Hän katsoi minua pitkään; heikko toivo läikähti rinnassani. Samassa
hetkessä jo käsitin, että se oli turha, ja minä kuiskasin kuin
raivossa:
-- Mutta minä voisin... niin, uskokaa minua... voisin tappaa paronin...
vaikkapa hääiltananne... Ymmärrättehän mitä se teille merkitsisi!...
Ja yhtäkkiä tunsin hurjan voiman ja ilon paisuvan rinnassani. Oikaisin
ruumiini ja tunsin ikäänkuin kasvavani. Olin kai kalpea, mutta aivan
tyyni.
-- Viittaus teiltä vain... Nyt sen siis tiedätte.
Hänen tuskallinen ilmeensä, kauhunsa ja hämmästyksensä tuottivat
minulle sanomatonta mielihyvää. Olin aivan kuin humalassa, mutta
järkeni oli selvä. Ja minua halutti nauraa, kun jätin hänet siihen,
vastaukseen kykenemättömänä. Tuntui kuin olisi paholainen vallannut
minut. Luulen tosiaan, että olisin voinut surmata kenen tahansa, silmää
räpäyttämättä, melkeinpä nautinnokseni... Pystyin päin astelin
huoneeseeni.
Jälestäpäin tunsin kuitenkin jonkinlaista katumusta ja häpeää,
ikäänkuin olisin joutunut valeesta kiinni. En saanut avoimesti
katsotuksi Salmeen, vaan väistin häntä mieluummin. Tulin hajamieliseksi
ja synkäksi. Hän se siis lopultakin oli oikeassa, pelkkiä sanoja,
pöyhkeilyä, ei muuta. Toden totta, en kai mihinkään kyennytkään!
Samoinhan jo kouluaikana hurjat haaveet, mitä rohkeimmat kuvittelut
olivat temmeltäneet mielessäni. Mutta mitä olinkaan saanut aikaan?
Lopettanut lukuni rahanpuutteessa muka! Ei, harrastusten! hajanaisuus,
kunnianhimoni hullu kiihkeys ja suhdattomuus lahjoihini verraten, ne
minusta olivat tehneet keskeneräisen tyhjäntoimittajan, mutta ei
köyhyys. Vain haaveissani ilmaantui halujeni suuruus, mutta
toimeenpanevaa voimaa, tahtoa puuttui. Intohimo kiehui verissäni
löytämättä mihin kohdistua, ja hajanaisuuteni, niin, suoraan sanoen
heikkouteni, oli katkeruuteni alkusyynä. Ehkä olin jo syntyessäni
sairas ja luotu kulkemaan elämän todellisuuden ulkopuolella. Mutta,
kaikesta huolimatta olin sittenkin teknikko, kylmän järjen ja tarmon
mies...
Työn puutteessa aloin jälleen puuhailla sähköturbiinin kanssa... Kului
aikaa. Eikä Salmekaan nyt tullut luokseni, ei edes ärsyttääkseen. Hän
näytti hyvin hajamieliseltä, ja toisinaan huomasin, kuinka omituisesti
hän tuijotti minuun. Elämäni tuntui ilkeältä unelta, ja alinomainen
tyytymättömyys piti minua vallassaan. Rasitin aivojani ylenmäärin
päästäkseni vain irti hetken tuskallisuudesta...
Ja sitten, yhtäkkiä, keksin, huomasin... sain selville, missä
sähköturbiinin vika oli. Tunsin outoa huumetta, melkeinpä onnea.
Seurasi kuumeista työtä, tuskaakin, mutta aika riensi kuin siivillä.
Kaikki muu unohtui, en tiennyt mitään ympäristöstäni, löin laimin
velvollisuuteni... Ja kolmen viikon kuluttua näytin valmista
piirustusta Einarille. Hän oli hermostunut, jaksoi tuskin kuunnella
loppuun selitystäni, ennenkuin jo tuskitteli:
-- Hyvä Jumala, sehän on aivan pieni asia, aivan mitätön. Korkeintaan
jonkun tuhannen arvoinen lähimpinä vuosina... Te olette mieletön.
Vaivaatte itseänne suotta ettekä täytä määräyksiäni. Ehdimmehän tuon
myöhemmin, mutta nyt, nyt, kun juuri olen pääsemässä perille. Oh, ette
osaa aavistaakaan keksintöni suuruutta... Mutta teidän pitää totella
minua.
Loukkaannuin äärettömästi. Tein myrkyllisiä huomautuksia ja osotin
mihin tilaan hänen suuret keksintönsä olivat saattaneet hänen
sisarensa. Riitelimme kauan. Ja kun sittenkin olin joutua alakynteen,
lupasin lähteä. Minussa syttyi häntä kohtaan voimakas ja aivan
erikoista laatua oleva viha. Vaadin röyhkeästi palkkaani, saattaen
hänet siten pulaan. Lopulta hän oli vähällä itkeä ja rukoili minua
jäämään. Se inhotti minua siinä määrin, että annoin heti perään,
halveksien häntä sydämeni pohjasta. Nauroin peittelemättä ja
pöyhkeilin; hän ei välittänyt siitä rahtuakaan... Samalla olin
omituisesti hyvilläni kahakan lopputuloksesta.
Ja sitten tuli minusta onnen poika. Setäni, rikas setäni, jolta en
suurimmassa kurjuudessanikaan ollut pyytänyt yhtä penniä, kuoli ja oli
määrännyt minulle testamentissaan kymmenentuhatta markkaa.... Lähdin
kaupunkiin, nostin rahat, pukeuduin uusiin kiireestä kantapäähän ja
ajoin takaisin komeasti automobiililla. Huomasin, kuinka Salme oli
ihmeissään.
Einar oli kai niin ajatustensa vallassa, ettei nähnyt mitään. Mutta
jälestäpäin panin merkille, kuinka miettiväisenä hän katseli minua ja
huokasi. Ehkä Salme oli jotain kertonut hänelle. Mahdollisesti kulki
huhujakin.
Nyt minulla oli rahaa! Mikä esti minua lähtemästä? "Einar poikaseni",
ajattelin ylpeänä, "jospa et olisi riidellyt kanssani, kenties
kertoisin, kenties lainaisinkin. Tulepas nyt loukkauksinesi!... Ajan
turbiinisuunnitelmani perille ilman apuasi, poikani, jos niikseen
tulee."
Moneen päivään en tehnyt mitään. Kävelin edestakaisin kädet
housuntaskuissa. Istuskelin sikari hampaissa ja olin hienoa miestä.
Odotin joka hetki Einarin hyökkäystä; Salmea en yrittänytkään lähestyä.
Olin kerrassaan tyytyväinen, ja perin hyvä oli ollakseni.
Mutta syyskuun alussa selveni minulle tuskallisella tavalla koko se
pingotus, jonka vallassa tämän talon asukkaat olivat. Palasin ulkoa.
Einarin huoneen ovi oli auki. Salme seisoi kynnyksellä, kasvoilla
sellainen epätoivo ja tuska, etten osaa sanoakaan. Hämmentyneen
näköisenä piteli Einar pientä lipasta, jossa luulin huomaavani joitakin
koristuksia, mahdollisesti jalokiviä.
-- Kas siinä!... Ota ensin kaikki, mitä minulla on, jopa äitini kallein
perintökin... Myö kaikki, myö vaatteet päältäni. Mutta minuun, minuun
sinulla ei ole oikeutta. Ja sinä et ota, kuuletko, sinä et ota velkaa
paronilta...
-- Salme, rakas sisko, kuinka sinä kärsitkään. Sinä et enää ollenkaan
luota minuun. Minä olenkin saanut kokea pettymyksiä, mutta nyt, nyt
juuri... Sinä ymmärrät minua väärin, näet kaikessa pahaa. Enhän minä
sinua pakota, päinvastoin... --
Einarin ääni oli surkea. Hänen intohimonsa, kenties jo varma
tietoisuutensakin taistelivat sisarrakkauden kanssa.
-- Sinä et pakota, sinä myöt minut!
Salme kääntyi pois, paeten kiireesti huoneeseensa, kädet kasvoilla.
En olisi uskonut Einarin piirteiden taipuvan sellaiseen ilmeeseen. Hän
oli surkea katsella ja hän vapisi. Nähtävästi liikkui ankara taistelu
hänen sisällään. Sitten hän tarttui nopeasti lippaaseen, kyyneleet
kihosivat hänen silmiinsä ja hän tuijotti kauan eteensä. Vihdoin hän
tyyntyi ja syöksyi kuumeen punaamin poskin huoneesta. Kuinka häntä
vihasinkaan sinä hetkenä. Mutta minulle oli jo aikaa sitten selvinnyt,
että juuri hänen intohimoaan sain kiittää kaikesta, mitä olin kokenut,
kaikesta tuskastani, jota en olisi vaihtanut mihinkään maailmassa.
Vasta silloin tulin ajatelleeksi, että olin kuin mikäkin vakooja.
Syyttä suotta urkin heidän asioitaan. Mutta rakastinhan Salmea,
kuunnellessani en ollut edes huomannut tekeväni väärin. Jouduin
epätoivoon. Niin, mihinkään en kyennyt. Mitään en voinut tehdä
rakastettuni hyväksi. Sanoja vain ja tyhjää pöyhkeilyä... Mitä auttoi
kaikki vihani? Olinhan saamaton päältäkatselija ja kidutin häntä, jota
rakastin...
Riensin huoneeseeni niin heikkona, että miltei toivoin kyyneleitä.
Mutta silloin taas nopea mielijohde minut valtasi, Entä rahani,
kymmenentuhattani, joita säilytin suotta? Kuin kuumeessa sieppasin
avaimen, etsin setelitukun laatikkoni kätköstä ja syöksyin Salmen luo.
Luulin tapaavani hänet itkemässä, mutta hän istuikin synkkänä ja
valjuna sohvalla. En muista vähääkään, miltä hän näytti, kun heitin
rahat pöydälle.
-- Neiti, minä kuulin kaikki... Jos te vain tahdotte, niin nämä tässä
ovat teidän... Minä rukoilen teitä...
-- Teillä on rahoja... Mistä te olette...?
-- Miksi kyselette? Tahdotte taas minua nöyryyttää... Moititte minua
siitä, etten mitään voi, mutta muutahan ette tahdokaan... Miksi
epäröitte?
Hän katsoi minuun kummissaan, luullakseni hellästikin. Hänen
sieraimensa värisivät, povi nousi ja laski kiihkeästi, sitten näin
kyyneleen vierivän hänen poskeaan alas. Arvattavasti hän koetti hillitä
itseään kaikin voimin, sillä hän pureskeli huuliaan ja hänen kätensä
liikahtelivat tahdottomasti.
-- Katsokaas, vaikkei rakkauteni merkitse teille mitään, niin kenties
halveksitte minua liikaa... Ehken olekaan niin saamaton... Ehkä
kuitenkin voin jotain tehdä puolestanne...
Olin niin lähellä heittäytyä hänen eteensä, suudellakseni hänen
helmojaan, peittääkseni kasvoni hänen kauneutensa tenholta, että
taistellessani sitä vastaan ääneni terävöityi, oli kenties jollain
lailla uhmaileva. Heti näin ilmeen muuttuvan hänen kasvoillaan.
Pelästyin, aavistin tuhon tulevan.
-- Itsehän nyt taas olette mahdoton, aivan mahdoton, sanoin.
Heittäysin polvilleni ja hapuilin hänen kättään. Hän peräytyi. Hänen
silmänsä säihkyivät.
-- Luuletteko voivanne ostaa käteni suudeltavaksenne... Te loukkaatte,
te loukkaatte minua rahoinenne! Kaikkein viimeiseksi tahdon olla teistä
riippuvainen. Se tietäkää!
-- Teette minulle vääryyttä, sanoin luonnottoman tyynesti. -- Varsin
hyvin tiedätte liiottelevanne, mutta tahdotte sitä... En pyydä
katsettakaan, mutta rahat ovat teidän.
Hän näytti epätoivoiselta, hapuili sanoja, ravisti päätään kasvot
liikutettuina. Näytti siltä, kuin hän olisi todellakin tajunnut minun
olevan oikeassa, mutta annettuaan epäilyksen viedä itsensä harhaan ei
hän enää tahtonut peräytyä. Yhtäkkiä hän sävähti punaiseksi ja polki
jalkaansa.
-- Uskallattekin! Mistä lienette saanutkaan penninne!
Olihan selvää, että kaikki oli menetetty. Ääneni kävi heikoksi, en
nähnytkään enää mitään.
-- Älkää kiivastuko. Loukkaannutte suotta, vaikka tarkotin hyvää...
Tein ajattelemattomasi, sillä voinhan antaa rahat veljellenne.
-- Ette! huudahti hän poissa suunniltaan. -- Hänen palvelijansa te
olette, muistakaa se. Hänen palvelijansa, ette mitään muuta,
ymmärrättekö?... Ikinä ei hän huoli lanteistanne.
Raivostuin ja olisin ollut valmis mihin tahansa. Mikään ei hänelle
kelvannut, hän ei tahtonut suoda minulle pienintäkään armoa... No niin,
ajattelin, saadaanpas nähdä, kieltäytyykö Einar ottamasta palvelijansa
rahoja. Palvelijansa! Piru vieköön, apulainenhan olin, vaan en
palvelija. Ja olin jo syöksyä ulos seteleineni, kun akkunasta näin
hänen ajavan pois. Käsitin heti: hän oli tehnyt päätöksensä ja matkusti
nyt koristeita panttaamaan, ehkä myömään, Salmen koristeita, Salmen,
joka ei sallinut minun suudella jälkiäänkään... Seisoin siinä pitkän
aikaa masentuneena, neuvottomana tuijottaen Einarin perään. Sitten, en
tiedä mistä se johtui, tuskin olin järjissäni, mutta tunsin
suunnattoman voiman täyttävän itseni, hymyilin heilutellessani
seteleitä.
-- Nämä eivät merkitse minulle mitään, muuten en olisi tarjonnut...
tietenkään.
Ja äkkiä rypistin rahat ja heitin ne uuniin, missä jo ennestään oli
papereita. Vedin pellin auki, sytytin tulen ja pistin tupakaksi. Sitten
katselin hävitystyötäni levollisena, kuin olisin ollut yksin,
kääntämättä kertaakaan kasvojani Salmeen, joka liikkumattomana seisoi
paikallaan. Oli aivan hiljaista, paperit vain kahahtelivat palaessaan.
Minä poika puhaltelin pitkiä savuja. Kun kaikki oli tuhkana, lähdin
pois, keventynein mielin ja tyytyväisenä.
Kun Einar palasi kotiin, oli hänellä mukanaan jotakin, ja varsin
tärkeätä varmaankin, koska hän heti ryhtyi työhön. Pari vuorokautta hän
ponnisteli yötä päivää. Laboratorissa oli kauhea katku. Hänen kätensä
olivat haavottuneet, silmänsä verestivät, eikä häntä saatu syömään.
Olin aikoja sitten tehnyt haltuuni jätetyt työt ja vetelehdin
häpeissäni, synkkänä ja huonolla tuulella. Huomasin, että Salme olisi
puhutellut minua. Tulipa hän kerran vartavasten luoksenikin, mutta minä
riensin pois, sairaana häpeästä ja tuskasta. Kävelin yrmeänä metsässä.
Lehdet olivat jo punertuneet ja kellastuneet. Istuskelin jollakin
mättäällä, pureskelin jotakuta kortta, vieritin suuria kiviä kallioilta
järveen ja huijasin kädet levällä...
Ja sitten, kolmantena päivänä, Einar tuli pakeilleni aivan toisena
ihmisenä. Hän oli iloinen, vaikka koetti hillitä itseään, sanoi
nukkuneensa neljätoista tuntia kertaakaan heräämättä ja syöneensä
aamiaisen kolmen edestä. Hän kohteli minua niin ystävällisesti, suoraan
sanoen toverillisesti, että se kiusasi minua, herättäen hetkeksi
minussa oudon vihan. Mutta hyvinpä sentään maltoin sen peittää.
-- Katsokaahan -- alotti hän -- kerran, ja siitä on jo kahdeksan
vuotta, syntyi eräässä seurassa vilkas keskustelu siitä, voiko
spesialisti, erikoistieteilijä, oikeastaan olla nero? Ette arvaa kuinka
paljon tuosta kysymyksestä riitti puhetta, aivan joutavaa väittelyä,
jonka tuloksilla ei ollut mitään merkitystä. Useimmat halveksivat
spesialistia, erikoistuminen kun osotti lahjojen rajotusta,
jonkinlaista köyhyyttä. "Ei", sanottiin, "oikea nero on kuin
kynttiläkruunu, se välkkyy, säkenöi, kirkastaa jokaisen sopen". --
"Mutta spesialisti", huusi silloin muuan intoilija, "spesialisti, sen
sanon teille, on kuin valonheittäjä. Hän valaisee vain määrätylle
suunnalle, mutta kauas. Ja miten kuvaavaa tosiaan, kylläpä löysittekin
vertauksen; kynttiläkruunu valaisee ennen kaikkea itsensä, säihkyy
itse, ja sehän on teidän neroillenne ominaista, mutta valonheittäjä
kirkastaa esineen, jota tahdotte tutkia, pysyen itse salassa, ja
sellainen on spesialisti. Tahtoisinpa nähdä, mitä merellä tekisitte
kynttilöinenne!" Kuten sanottu, minusta oli väittely joutava, jopa
luiskahtanut syrjäänkin alkuperäiseltä ladultaan. En ottanut siihen
osaa. -- Mutta omituisesti syntyi minussa selkeä mielikuva
valonheittäjästä kartiomaisine sädekimppuineen. Olihan se aika osuva
vertaus; todellakin, sen valo heikkeni etempänä, samalla kuin
se levisi; ja niinhän tiedemiehenkin tiedot muuttuvat sitä
pintapuolisemmiksi, mitä laajempaa alaa ne koskettelevat. -- Johduinpa
siinä -- valonheittäjän kuva mielessäni -- ajattelemaan, kuinka
säteitten matkallaan täytyi valaista niin monta esinettä, niin suuren
osan avaruutta, ennenkuin ne sattuivat tarkotettuun kappaleeseen.
Samoin spesialistikin sai paljon nähdä vaivaa, tehdä hukkatyötä,
päästäkseen päämaaliinsa. Mutta salassa pysyminen, se ei ollut totta.
Valonheittäjähän loistaa kuin aurinko, siinä suhteessa ei vertaus
pitänyt paikkaansa. No, siitä kohdasta en välittänyt, mutta
peräännyinpä vähäsen. Tarvitsiko nyt spesialistin kulkea niin
vaivalloista polkua, lähteä alusta alkaen? Eikö hän voinut alottaa
siitä, mihin toinen oli lopettanut, käyttää perinnäistietoina toisten
tutkijain tuloksia ja syventyä siihen seikkaan mihin halusi... Oo, ja
huomaatteko, siten syntyi ajatukseni, huikaiseva ajatukseni, ilman
varsinaista todenperäistä pohjaa: Spesialisti voi valaista mitä seikkaa
tahtoo, lähtemättä johdonmukaisesti alusta alkaen. Palasin takaperin,
vertaukseen, valonheittäjään. Miksei valonheittäjäkin voisi valaista
vain määrättyä esinettä, jättäen matkan varrella olevat pimeyteen ja,
huomatkaahan, pysyä salassa, täydellisesti salassa. Kas siinä kahdeksan
vuotta sitten syntynyt ajatukseni! Ja sen olen nyt ratkaissut.
Sellaisen valonheittäjän olen nyt keksinyt, kahdeksassa vuodessa...
Mutta tehän ette kuuntelekaan.
Päinvastoin. Kuuntelin erinomaisen tarkkaavasti. Mutta hänen
esityksessään oli jotain niin merkillistä, miltei lapsellista, että sen
synnyttämä hämmästys teki minut raukeaksi. Saattoi kylläkin olla
mahdollista, että näytin välinpitämättömältä.
-- Ja ajatelkaa -- jatkoi insinööri -- jo aikaa ennemmin kuin
oikeastaan tiesin mitään radiumista, emanatsionista, Becquerelin
säteistä, mesothoriumista, jo aikaa ennen oli ratkaisu aivoissani.
Tarkotan, että tiesin suunnilleen tavan, prinsiipin, minkä mukaan
valonheittäjäni oli toimiva. Mutta epäilyksessäni minä turvausin
sähköaaltoihin ja hukkasin kolme vuotta. Seurasi radiumin vuoro. Ja
vasta nyt, kahdeksan vuoden kuluttua, kun käteni ovat syöpyneet, löysin
paremman aineen. Ja kuinka yksinkertaista se kuitenkin oli.
Hän esitti minulle viivapiirroksen koneestaan, jättäen minun huolekseni
käytännöllisen sovittelun. Kaikki näytti monimutkaiselta, kömpelöltä.
En ihastunut ollenkaan. Päinvastoin, tunsin velttoutta ja
haluttomuutta. Mikä minua olisikaan kiinnittänyt, sillä eihän hän
ilmaissut salaisuutta?... Kaksi putkea, joiden välistä kulmaa voitiin
säätää, oli samassa vaakasuorassa tasossa. Ja niistä sitten muka
syöksyivät nuo ainehiukkaset, atomit, jotka kohdatessaan toisensa
etäällä, koneen ulkopuolella, synnyttäisivät valon! Tokkohan? Ei
ainakaan hänen suunnittelemallaan pumppulaitteella ikinä saataisi niin
suurta painetta kuin hän oli laskenut tarvittavan! Vastahakoisena
tarkastelin suunnitelmaa puolelta ja toiselta, kohauttelin olkapäitäni,
jopa pilkkasinkin häntä. Hän kesti sen hymyillen. Kunnes minussa
yhtäkkiä heräsi kuin intohimo: Niin, pumput olivat tarpeettomat,
mahdottomat. Mutta se, mitä ajattelin... niin, se saattaisi käydä.
Aivoni kiihtyivät niin vilkkaaseen toimintaan, etten tiennyt mitään
ympäristöstäni. En huomannut milloin Einar jätti minut; olin kuin
lumouksen vallassa.
Nyt vasta suunnitelman koko suuruus, häikäisevä nerous selveni minulle.
Ja minä, minä olin pääsevä siitä osalliseksi, minun nimeni
mainittaisiin hänen rinnallaan... En saanut unta öisin, muistin tuskin
syödä. Pelaaja, joka näkee edessään suurten summien kasaantuvan ja
häviävän, ymmärtänee paraiten mielentilani. Kului viikko. Sillä aikaa
olin pumppulaitosten sijalle sovittanut kaasulla täytetyt,
kuumennettavat teräspallot. Näytin piirustusta Einarille, hän ihastui
kuin lapsi.
Kului vielä pari viikkoa. Olin piirtänyt itseni näännyksiin. Hermoni
olivat äärimmilleen kiusaantuneet, enkä enää ollut tervekään. Mutta
työni oli myöskin valmis. Kuulat ja koneen tärkeimmät osat voitiin
tilata piirustusteni mukaan. -- Missä olikaan nyt kaikki rakkauteni ja
haikea lemmentuskani? Toisinaan näin Salmen tuijottavan minuun, mutta
en kiinnittänyt siihen huomiotani. Hän taisi tehdä matkankin kerran.
Väistin häntä. Hän oli jäänyt syrjempään, hän ei enää ollut minulle
kaikki kaikessa, mielikuvitukseni askarteli uusissa asioissa. Ja
parashan niin olikin, enhän kuitenkaan merkinnyt hänelle mitään. Tunsin
ohimennen kostonriemua. Olkoon paronin seurassa, ajattelin, minua hän
pitää nyt yhtä hulluna kuin veljeäänkin...
Einar teki tilaukset, ja itse ryhdyimme valmistamaan koneen
yksinkertaisimpia osia. Laboratori muutettiin viilaajan työhuoneeksi.
Hääräsimme kuin kuumeessa, puhumatta juuri mitään toisillemme. Mutta
Einar oli aivan muuttunut. Hän oli iloinen, vilkas, ja kerran,
sanomattomaksi ihmeekseni, kuulin hänen viilatessaan laulavan täyttä
kurkkua.