huoneessaan. Oli jo ilta. Lamppu paloi pöydällä, ja tuolilla, sängyn
vieressä, istui tohtori huolestunut ilme kasvoillaan.
-- Mikä minun on? kysyi Laura äkkiä, kovalla äänellä. Hän tunsi
olevansa hyvissä voimissa.
-- Olet sairas, rakkaani, vastasi tohtori.
-- Olenko ollut tainnoksissa? En muista juuri mitään.
-- Vain lyhyen aikaa, ystäväni. Mutta sinä olet ollut kuin
unissakävijä. Äänesikin on muuttunut. Olet ollut kalpea kuin ruumis, ja
silmissäsi on ollut niin outo loiste.
-- Älä ole huolissasi, nyt voin aivan hyvin. Mikä päivä nyt on?
-- Hääpäivämme, rakkahin, vastasi tohtori surullisesti hymyillen.
-- Niin, kyllä muistan. Suo anteeksi, rakas. Olen niin pahoillani, että
pilaan ilosi.
-- Olenhan minä iloinen, kun jälleen olet noin voimissasi. Mutta ei nyt
puhuta siitä. Koeta nukkua vähän, sinä tarvitset lepoa.
Tohtori silitti hiljaa vaimonsa kaunista tukkaa.
Laura hymyili väsyneesti ja ummisti silmänsä... Kului hetki. Hän tunsi
putoavansa, yhä vain putoavansa. Kylmät väreet karmivat häntä.
Kuihtuneet, vahankeltaiset kasvot tuskaapalavine silmineen kulkivat
kuin sauhupilvessä hänen editseen...
* * * * *
Lauran sairaus oli merkillistä, hän nukkui, yhä vain nukkui. Toisinaan
tuska kuvastui hänen kasvoillaan, huulet liikahtelivat kuin jotakin
sanoakseen, ja hän hengitti kiihkeästi. Toisinaan hän heräsi, kohosi
kyynärpäittensä varaan, katseli ihmeissään ympärilleen ja kyseli
hätäisesti sekavia asioita. Noista kyselyistä tohtori päätti, ettei hän
ollut mielenhäiriössä.
Kului vuorokausi, meni yö, tuli päivä jälleen.
Uudinten raosta tulvivat auringonsäteet kultasivat Lauran hiuksia. Hän
nukkui rauhallisesti, vieno puna poskilla. Tohtori katseli häntä toivo
sydämessä; heikko ilokin oli hänet vallannut.
Ovelle koputettiin. Tuotiin posti: sanomalehdet ja pari kirjettä.
Tohtori luki kirjeet ja alkoi välinpitämättömänä silmäillä
sanomalehtiä. Äkkiä tavaton mielenkuohu ja jännitys yllättivät hänet:
muuan uutinen oli sattunut hänen silmiinsä.
Uutisessa kerrottiin, että aamulla oli kirkosta, alttarin luota,
löydetty kuollut japanilainen mies. Mies makasi lattialla selällään,
kasvot omituisesti vääristyneinä. Hänen vieressään oli tikari, mutta
lääkärin lausunnon mukaan oli hän opiumilla surmannut itsensä.
Tohtori oli tuskin päässyt loppuun, kun Laura nopeasti kimmahti
istumaan ja tuijotti puolisoonsa terävin, synkin silmin.
-- Mitä sinä luet? kysyi hän soinnuttomasti.
Tohtori kalpeni hämmästyksestä.
-- Sanomalehteä vain, rakkaani. Tyhjänpäiväisiä asioita, sammalsi hän
hätääntyneenä.
Mutta Laura oli jo temmannut lehden hänen kädestään. Suoraa päätä hänen
silmänsä sattuivat uutiseen. Hän ahmi sen huohottaen. Lehti putosi, ja
hän vapisi kauttaaltaan. Hän laskeusi takaisin makuulle ja sulki
silmänsä. Valjuille poskille kohosivat punaiset, särmikkäät läikät...
... Vihkiäisväki poistui kirkosta ja ovet suljettiin. Silloin pieni,
yksinäinen mies astui hiljaa esiin urkujen takaa ja pysähtyi parvekkeen
kaiteen ääreen. Oli haudanhiljaista. Auringonsäteet taittuivat
tuhatvärisinä suuren kruunun kristalleista. Vinoneliönmuotoinen,
valoisa ristikkoikkunan kuva siirtyi hitaasti alhaalla, kirkon
keskikäytävällä, ja tomuhiukkaset väreilivät valojuovassa.
Alttaritaulun madonna tuijotti syvin, sielukkain silmin parvekkeen
hämyyn, mistä urkujen pillit kiilsivät. Holvikaaret rasahtivat
toisinaan...
Pitkät hetket kuluivat. Yhä seisoi pieni mies liikkumattomana,
kuihtuneet kasvot jäykkinä ja ilmeettöminä; vain palavassa katseessa
oli eloa. Tuli hämärä. Vihdoin kuu kohosi taivaalle... Ylhäällä
holvikaton pimennossa humisi kummia ääniä. Kas, eikö saarnastuolissa
seissyt joku? Kuului kuin kuisketta... Ehtoollisastiat kimmelsivät
kuutamossa...
Pieni mies astui hitaasti kirkon keskikäytävää. Hän pysähtyi alttarin
luo, seisoi alallaan pitkän aikaa tuijottaen eteensä. Silmien tuskainen
ilme raukeni uneksuvaksi. Hän veti tikarin povestaan. Hänen kasvonsa
olivat kuin aaveen kasvot... Kuun säteet heijastuivat tikarin
terästä...
Äkkiä vaipui hän polvilleen; tuskainen kuulto palasi hänen
katseeseensa.
-- Nippon, Nippon! kuiskasivat hänen verettömät huulensa.
Tikari putosi hänen kädestään synnyttäen kaikuvan kolahduksen. Hän
värisi...
Sitten hän kaivoi kuin kuumeen vallassa pienen rasian taskustaan. Hän
kaatoi jotakin kädelleen, söi... Hetken perästä häntä puistatti kuin
suonenveto ja lasimainen kiilto ilmaantui hänen silmiinsä. Maa tuntui
väistyvän hänen altaan; hän horjahti lattialle...
Kuun säteet taittuivat verettömiltä, kosteilta huulilta kuin veden
kalvosta. Hän alkoi vääntelehtiä, ja kasvonsa vääristyivät... Jälleen
hän kuiskaili Lauran nimeä. Kuiske poltti, huumasi, hirvitti...
Ylhäällä holvikatossa humisi kuin hiljainen naurun hohotus... -- -- --
Mutta ei! Olihan ympäristö aivan toinen. Pieni mies makasi vanumatolla,
ja hänen vieressään paloi japanilainen lamppu. Hänen ruumiinsa
kiemurteli hekumassa; hänen kasvoillaan oli ääretön hurmio ja saasta.
Ja yhä hän kuiskasi, kuiskasi...
Ei, ei niinkään! Laurahan tunsi kannettavan pois itseään...
Kellankalpeat kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen; mustat silmät
polttivat häntä tulellaan. Kuuma huohotus, jonka tuoksu oli kitkerä,
miltei vastenmielinen, leyhyi hänen kaulallaan. Hänen ruumistaan
kouristi tuskallinen onni. Hän tunsi palavansa tuhaksi... -- -- --
Laura havahtui. Häntä hirvitti, ja hän sulki jälleen silmänsä...
Inhottava mies makasi kylmänä ja liikkumattomana autiossa kirkossa,
alttarin juurella... -- -- --
Tohtori valvoi vuoteen ääressä tarkaten sairasta tuska sydämessä.
Toisinaan Lauran ruumis vääntelehti, hän hengitti tiheästi, ja puna
kohosi hänen kasvoilleen. Toisinaan hän lepäsi kuin kuollut, kasvot
valjuina, ohentuneet huulet verettöminä.
Eräänä iltana, kun uni oli pettänyt tohtorin, huomasi hän herättyään,
että nuori vaimonsa oli kuollut.
Valonheittäjä.
Mekanikko Vaarnan papereista.
Tuskinpa liiottelen väittäessäni, että parissa tunnissa ehtisin
kirjottaa ne sanat, jotka neljän vuoden kuluessa olen vaihtanut
kanssaihmisteni kera. Toisinaan on mennyt kuukausia, etten ole edes
nähnyt ketään, puhumattakaan keskustelusta. Enkä sano tätä
valittaakseni. Eläessäni yksinäisessä mökissäni on minulle yhä
täydellisemmin selvinnyt, kuinka vähän oikeastaan tarvitsen -- mitään
ja ketään -- ja kuinka itsekseni oleminen lopultakin on minulle
kaikista parhain. Kalastuksella saan varsin hyvin hankituksi
pääasiallisen ravintoni, enkä ole niinkään valmis myöntämään pukuani
huonoksi, vaikka se onkin yksinkertainen ja omaa tekoani. Enpä ole edes
ahkerakaan. Unettomien öiden jälkeen olen kummallisen veltto päivin;
sitäpaitsi saatan tuntikausia tuijotella maisemaa, näkemättä oikeastaan
mitään -- joku rannalta kurkottava koivu, jonka alla kaislat taipuvat,
se minut niin täydellisesti lumoaa.
Toisinaan, myrskyisinä öinä, kun sieluni on oikein kauhua ja tuskaa
tulvillaan, tuntuu aika pitkältä ja minä odotan kiihkeästi aamua, mutta
häpeän kuitenkin sytyttää valoa. Vaikka olenkin rikollinen, ei
yksinäisyyteni minua kammota, ja vaikka hetkittäin, eläytyessäni koko
mielikuvitukseni voimalla menneisiin, tunnen melkeinpä suurempaa kauhua
ja hurmiota kuin aikoinaan todellisuudessa, en millään muotoa tahtoisi
minkään häiritsevän tuota tuskaa, jota ilman en enää voisi ollakaan.
Olen kahdesti sairastunut niin pahoin, että kuolema on jo ikäänkuin
syleillyt minua, mutta en vielä koskaan ole kaivannut kenenkään apua
tai lohdutusta. Ja tätä sanoessani tiedän, kuinka heikkoluonteinen ja
rikkinäinen kuitenkin olen. Johan se omituinen rangaistuksen ja tuskan
janokin, joka minussa kytee, on omiaan näyttämään mitenkä laitani
oikeastaan on. En tahdo lukea, en saa hankituksi edes kirjojakaan,
omatuntoni kun jollain tavoin sotii sitä vastaan. Elän vain menneiden
vaiheitteni tuskallisessa omituisuudessa, kärsien ja hekumoiden.
Minulla on muuten valokuvakin, yksi ainoa, rakastetustani, Salme
Ståhlista, mutta merkillistä on, että juuri häntä en tarkalleen muista.
Hänen veljensä, jota ajoittain niin vihasin -- vaikka tietysti aina
olen valmis tunnustamaan hänen mielipuolisuutta lähentelevän
neronsa -- hänen veljensä on ikäänkuin maalattu sieluuni, kaikkine
yksityiskohtineen, mahdollisine ilmeineen ja liikkeineen. Salmea en voi
saada elävänä kuvitteluihini. Muistan jonkun erikoisen asenteen, puvun
värin, liikkeen, silmien halveksivan katseen tai huulien ivan, mutta
on vain harvoja kohtauksia, joista minulle on jäänyt hänen
kokonaiskuvansa. Hän oli kuin aurinko, joka valollaan sokaisi silmäni.
Ja kunpa se olisikin hänelle riittänyt. Mutta hän tartutti minuun oman
sairautensa, ja samalla kuin hän kulutti itsensä loppuun ja sisäisesti
murtui omaan vaihemielisyyteensä, imi hän veren minunkin sydämestäni.
Rakkauteni häneen oli pelkkää tuskaa, ja tuota tuskaa nyt rakastan.
Enkäpä vain osaa sanoa, pidänkö onnena vai onnettomuutena sitä, etten
tiedä mitään hänen myöhemmästä kohtalostaan.
Kaikkein selvimmin muistan Salmen siinä kohtauksessa, joka hänellä oli
veljensä kanssa aivan alussa, kun tuskin olin sanaakaan hänelle
sanonut, vaikka olinkin aterioinut samassa pöydässä. En ollut silloin
vielä selvillä hänen kauneudestaankaan; ja onhan se luonnollista. Minä,
orpo ja pennitön ylioppilaspahanen, jonka oli täytynyt lopettaa lukunsa
varojen puutteessa ja jonka seikkailuhalua katkeruus omituisesti
kannusti, esiinnyin ensi kertaa ylhäissukuisten henkilöiden parissa.
Onneni oli saattanut minut Einar Ståhlin apulaiseksi pienine tietoineni
ja taitoineni, Einar Ståhlin, jota kunnioitin keksijänerona ja jonka
yksinäisyys vaikutti minuun salaperäisesti, Einar Ståhlin, joka oli
myynyt isältään perimänsä tilukset jollekin rikkaalle paronille,
jättäen itselleen vain syrjäisen huvilarakennuksen, missä yksinäisenä
etsiskeli ratkaisuja tieteen probleemeille, uhraten nuoruutensa ja
omaisuutensa, ainoana seuranaan sisar. Uskalsin tuskin nostaa silmiäni
lattiasta, ja pikemmin tunsin kuin tiesin, että neiti Salme oli kaunis,
seikka, joka minulle täydellisesti selvisi mainitsemassani
kohtauksessa, tuossa kohtauksessa, joka yhtäkkiä repäisi kaihin
silmiltäni ja paljasti ne pyörteet, joiden kuohuihin minäkin pian olin
joutuva. -- Niin, saatan mielikuvituksessani nytkin nähdä Salmen
sellaisena kuin hän silloin oli, ja kenpä tietää, eikö kuvan selkeys
johdu siitä, että olin salakatselija. Eikä minun tarvitse syyttää
uteliaisuuttani. Istuin piirustuslautani ääressä pienessä kammiossani,
ja ovi laboratoriin oli raollaan, kuten tavallisesti. Sitäpaitsi Einar
Ståhl tiesi kyllä läsnäoloni ja olisi hyvin voinut jo alkuunsa
tukahuttaa sisäänsyöksyvän sisarensa sanatulvan. Mutta hän ei tehnyt
sitä, vaan antoi tuon nuoren tytön purkautua, ladella katkonaisia
sanojaan, joiden merkitys oli minulle aluksi hämärä, mutta jotka
muistan yhtä tarkalleen kuin puhujan asennonkin, liikkeet, kasvot,
joihin tuijotin lumottuna:
-- Ei, minä en kestä tätä kauemmin. En voi, enkä tahdo... Hyvä Jumala,
onko tämä nyt elämää? Minullahan on tuskin vaatteitakaan enää... Sinä
luulet, etten tiedä mitään, etten ymmärrä mitään, etten osaa pitää
kiinni oikeuksistani... niin, oikeuksistani... Jos et kunnioittanut
isää, jos möit hänen tiluksensa tuhlataksesi rahat hullutteluusi, niin
luuletko olevasi oikeutettu kuolettamaan minut tähän yksinäisyyteen. Se
ei riitä sinulle, että itse olet perikadon partaalla. Sinä viet minut
mukanasi! Koko nuoruuteni sinä turmelet... Onhan minullakin toki oikeus
elää, mutta sinä... sinä... Ja mitä on kaikesta hyötyä... Et ole enää
järjissäsikään.
Ensin ei insinööri Ståhl tahtonut malttaa kääntää silmiään
koeputkestaan. Mutta vähitellen levisi hänen kasvoilleen avuton ilme,
ja hän nosti päänsä. Hän oli aivan kuin lapsi, sen huomasin usein
myöhemminkin; keksiminen oli hänen intohimonsa, siihen kohdistui hänen
neronsa, mutta jokapäiväisissä elämän kysymyksissä hän oli saamaton.
Hän hätääntyi, tapaili sanoja, mutta koetti kuitenkin lohduttaa
sisartaan.
-- Älähän nyt, Salme, älähän nyt taas kiivaile... Häiritset minua
suotta. Koettaisit hiukan odottaa. Olenhan sanonut, että minulla on
hyviä toiveita.
-- Toiveita, toiveita! On nekin toiveita... sotilaan pojalla... Ja mitä
olet saanut aikaan kymmenenä vuotena! Perikatoon meidät molemmat... Jos
sinulla olisi kunniantuntoa, niin häpeäisit, häpeäisit isää, jonka
perinnön annoit vieraalle, ja minua... niin, minua.
-- Mutta, hyvä Jumala, millä minä saatoin maksaa isäni velat? Olehan
järkevä. Tila oli myötävä, ymmärrät sen kyllä... Aina sinä kiivastut.
Koetanhan minä parastani, sen kyllä tiedät...
-- Koetat! Hahahaa! Keittojasi sinä keittelet ja tarkastelet putkiasi
rinta kumarassa. Siinä sitä urhoollisuutta kysytään, soturin poika...
Ja sisar käy rääsyissä...
Einarin kasvoilla sävähti pahaa-ennustava puna. Hän hengitti raskaasti.
-- Vaiti!... Pidänkö minä sinua vankinani... Mene... Eihän sinulta
puutu minne mennä. Entäs paroni, omistaa puoli miljoonaa... Ei
kelpaa... et rakasta... Noo, urhoollinen, etkö hallitse tunteitasi...
Hän ei kiellä sinulta helyjä, joita himoitset...
Muistan, kuinka Salme kalpeni, peräytyi askeleen, ja kasvonsa ilmasivat
ihmettelyä ja kauhua. -- Väristys kulki läpi ruumiini. Siitä saakka
olen ollut hänen orjansa.
-- Noo, jos olen liikaa, niin... -- puhui hän vavahtelevin äänin. --
Mutta ylpeyteni, tiedä se, ylpeyteni... Ennemmin vaikka mitä, mutta
sitä sinä et ymmärrä. -- Sitten oli hän kauan aikaa hiljaa, povi
riehuvana, taistellen kyyneleitään vastaan. Vihdoin hän jatkoi:
-- Kuinka sinä saatat... sanoakaan... oma veljeni. -- Ja äkkiä, polkien
jalkaa, silmät salamoivina: -- Uskalsit!
-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Mitä tämä kaikki hyödyttää... Anna
anteeksi, Salme, tiedäthän, että rakastan sinua... Minkä minä voin,
minkä minä voin... Rauhotuhan, Salme, odota hiukan vielä. Voi, jospa
sinä luottaisit minuun, jospa voisin selittää. Minulla on niin suuret
toiveet... juuri nyt. Mutta et sinä ymmärrä... teet työnikin
mahdottomaksi.
Ja minä näin veljen, joka oli toistakymmentä vuotta sisartaan vanhempi,
purskahtavan itkuun. Salme nauroi hermostuneesti, hyväili veljensä
hiuksia, ravisti päätänsä huuliaan purren, kyynelten pyrkiessä esille.
Sitten hän poistui.
Kuten sanoin, siitä asti olen ollut hänen orjansa, jokaisen hetkeni
elänyt vain hänen kauttaan. Mutta hän ei ollut minua näkevinäänkään, ja
läsnäolonikin tuntui olevan hänelle jollain tavoin alentavaa ja
kiusaavaa. Ei hän sentään loukannut minua; ehkäpä se ei kannattanut
hänen mielestään. Tein kaikkeni kiinnittääkseni hänen huomionsa
itseeni, olin kärsivällinen ja annoin ajan kulua. Tottelin hänen
veljeänsä kuin jumalaa vain hänen tähtensä. Mutta mitä se auttoi!
Vihdoin saattoi huono menestykseni minut raivoon. Ujouteni katosi
täydelleen, tulin pahaksi, ja itsetietoisesti tein ilkeyksiä. Kerran
pysähdyin vartavasten portaitten eteen, kun Salme tuli ulos, ja katsoin
häntä julkeasti suoraan kasvoihin, käännyinpä vielä hänen jälkeensäkin.
Näin hänen punastuvan hiusmartoon asti, ja hänen käyntinsä tuli
ikäänkuin ylpeämmäksi.
Toiste asetuin siten, että hän avatessaan löi ovella otsaani. Kasvot
tummina meni hän ohitseni, sanaakaan virkkamatta tai edes
katsahtamatta. Mutta veljelleen hän huusi tarpeettoman äänekkäästi ja
pilkallisesti:
-- Tiedäpäs! Seppäsi, vai mikä hän lienee, tölmäsi ovessa vastaani eikä
pyytänyt edes anteeksi.
Niin, seppä olin hänelle, nokinaama saakeli... no hyvä, no hyvä!
Minulla ei ollut enää mitään toivoa.
Paroni kävi toisinaan, ja minua harmitti nähdä, kuinka Salme hänelle
kiemaili. Hitto vieköön, olihan paroni komea mies, tuskin
neljääkymmentä, laihakas tosin ja kalju, mutta vähät siitä. Miksei
tyttö siis ottanut häntä? Tai ajanut ulos ovesta?
Tuli suvi, onneksi. Ja niin täytyi käydä, siihen johti raivoni:
tunnustin Salmelle rakkauteni äkkiarvaamatta, jo edeltäpäin
toivottomana. Hän hämmästyi, mutta en saata muistaa hänestä muuta kuin
silmien viiltävän ilmeen; niin hän minut sokaisi.
-- Te loukkaatte minua, huohotti hän.
Jotain tällaista olin odottanutkin, mutta sentään masennuin tyyten.
-- Se oli tarkotukseni, jos haluatte tietää, sanoin vaivoin, kääntyen
ympäri ja poistuen. Ponnistin voimani ihan äärimmilleen. Ja kuitenkin,
muutaman minuutin kuluttua, kun hän oli kävellyt etemmäs metsään,
riensin hänen jälkeensä ja heittäysin kasvoilleni hänen jalkoihinsa.
-- Olette sairas, sanoi hän, luullakseni hellemmällä äänellä. Sitten,
pitkän ajan kuluttua, hän jatkoi:
-- Annan anteeksi tällä kertaa, sillä olette sairas. No, lähtekäähän.
-- Ja hän kääntyi pois.
Näin sattui useammin. Hän ei suuttunut minuun, vaikka sanoin häntä
rakastavani. Hän ei erikoisemmin pilkannutkaan minua, vaan jätti minut
säännöllisesti yksikseni. Mutta kerran, kun puhuin paljon, kiihkeitä,
sekavia sanoja, hän nauroi vasten kasvojani ja lähti raivosta kalpeana.
Siinä oli minulle kylliksi. Jouduin epätoivoon ja masennuin niin
täydellisesti, että osasin olla häntä vaivaamatta.
Muuten oli elämäni surkeata. Einar oli aivan hulluna, ponnisteli yöt ja
päivät. Hänellä oli joitakin kemiallisia vehkeitä, ja kun en niitä
ymmärtänyt enkä osannut auttaa häntä, sain olla aivan jouten. Tupakoin
ja viheltelin ikävissäni ja harhailin metsissä. Aika tuntui pitkältä.
-- Salme näytti säälivän ja pelkäävän veljeään. Huomasin, että häntä
halutti kysyä minulta jotakin, mutta ei saanut sitä tehdyksi. Päätin
olla ylpeätä poikaa, en ollut tietävinäni.
Mutta eräänä päivänä hän tuli suoraan luokseni, otsa rypyssä,
häpeissään ja hermostuneena.
-- Suuria sanoja teillä kyllä on, mutta saamaton olette. Tekisitte
jotain... Niin, älkää teeskennelkö. Tiedätte kyllä, ettei veljeni sitä
kauan kestä.
-- Nöyrin palvelijanne, armollinen neiti.
-- Ette edes tahdokaan, ette välitä. Mutta hänhän tulee... Te
hymyilette. Asia ei teitä liikuta... No niin. Mitä te sitten täällä
teette päivät päästään? Saattehan te palkkanne.
-- Joko saan, kiitän nöyrimmästi.
-- Mitä?... Hän tajusi nopeasti, punastui, tuli hämilleen. Sitten hän
nakkasi päänsä pystyyn, loi minuun salamoivat silmänsä ja lähti.
Riensin hänen jälkeensä.
-- Antakaa minulle anteeksi. En tiedä enää mitä teen, niin teitä
rakastan... Sanokaa siis mitä tahdotte. Mistä te syytätte minua? En
ymmärrä mitään; joko hän luo jotain ihmeellistä... tai sitten...
Salme jätti minut vastaamatta.
Mitä saatoinkaan tehdä? Olin tuskan vallassa ja aivan neuvoton. Ja
Einar tuli yhä mahdottomammaksi. Hän nukkui tuskin ollenkaan, laihtui,
silmät hehkuivat syvällä päässä, hän ei juuri syönytkään. Ja
alituisesti hän soimasi minua, vaikkei minulla ollut mitään työtä.
Aivan suotta hän purki kiukkuaan, mutta minä ymmärsin häntä ja kestin
helposti. Hänen kätensä olivat syöpyneet kuin radium-kokeilijan, niin
että luu paistoi sormista.
Aika kävi minulle pitkäksi. Omin lupini aloin puuhailla erään hänen
keksintönsä kanssa, jota hän nimitti sähköturbiiniksi, mielestäni
kuitenkin aivan väärin. Pidin konetta hänen nerokkaimpana luomanaan,
vaikkei sillä ollutkaan sanottavaa käytännöllistä merkitystä huonon
tehonsa takia. Olin varma, että hän liian nopeasti oli suunnitellut
konstruktiivisen puolen -- sehän oli hänen tapojaan, itse perusajatus
kun oli hänelle kaikki kaikessa -- ja ryhdyin miettimään korjauksia.
Innostuin ja rintani paisui. Olinko siis todellakin niin saamaton kuin
Salme oletti, annas katsoa? Ja pitkiksi ajoiksi pakotin ajatukseni
yksinomaan koneen piiriin. Väistin Salmea enkä luonut häneen
silmäystäkään. Se kai nöyryytti ja loukkasi häntä. Hän olisi kai
tahtonut, että alituisesti olisin ryöminyt hänen jaloissaan. Sillä
miksipä hän muuten olisi tullut luokseni niin epäröiden.
-- Te olette suuttunut, sanoi hän. -- Haudotte jotain mielessänne...
Olen ehkä loukannut teitä?
-- Neiti suvaitsee olettaa.
-- Älkää ylpeilkö. Ette täällä ole minun tahdostani... No niin. Minulle
on kaikki yhdentekevää -- aivan yhdentekevää. Tottakai ymmärrätte?
-- Ymmärrän... Onhan paroni komea mies ja niin rikas.
Hän peräytyi. Hänen vihansa kauneus häikäisi minut, mutta muistan
kuitenkin hänen huulensa, jotka vavahtelivat niin, että sanat pääsivät
vaivoin esille.
-- Te... te tiedätte... Ja te kehtaatte, uskallatte!
Miksei hän nyt tapansa mukaan poistunut? Miksi hän jäi eteeni niin
pingotetun ja viimeisiään taistelevan näköisenä, että joka hetki luulin
hänen voimainsa pettävän. Jospa minulla olisikin ollut sydäntä siinä
musertaa hänet pelkällä sanalla, inhottavalla loukkauksella! Mutta
enhän silloin olisikaan ollut hänen orjansa.
-- Itsehän ette hyväksy mitään, hyvä neiti. Herra armahtakoon, en edes
kelpaa kiusattavaksenne... mitä sitten tahdotte? Rakastan teitä niin,
että viittauksestanne otan itseni hengiltä, mutta se ei merkitse teille
mitään...
Ja minä puhuin kauan, huohottaen, yhä enemmän ja enemmän kiihtyen,
hulluna tuskasta. En muista hänen ilmettään, mutta sensijaan valon,
joka levisi hänen kasvoilleen.
-- No niin. Taaskin niitä sanojanne... Mutta tarkotattehan te hyvää ja
minä voin luottaa teihin... Katsokaas, huomenna tulee paroni. Saatte
laittaa veneen kuntoon souturetkeä varten... Älkää nyt taas
loukkaantuko. Jos raivostutte, en voi ottaa teitä mukaan. Silloin
saatte syyttää itseänne... Ymmärrättehän?
-- No hyvä. En raivostu. Miksi suotta? Olkaa vakuutettu, että täytän
tahtonne.
En ollut hänelle niin mitään. Soutajaksi tuskin kelpasin...
Voitonriemussaanko hän siinä tarkkasi ilmettäni? Miksei hän lähtenyt?
-- Levitän takkini veneenpohjalle, jos alennutte sille astumaan, huusin
poissa suunniltani.
Hänen kasvonsa kovenivat, mutta hän meni menojaan.
Souturetki epäonnistui. Tuuli huimasti. Inhosin paronia. Hän puhui
kimakalla äänellä ja oli selvästi peloissaan, vaikka koetti sitä
peitellä. Luultavasti kiusalla oli Salme lähtenytkin. Minua käskettiin
soutamaan vastarannalle, eräälle kalliolle.
Salme mielisteli paronia kuin uhalla, ja kun paroni oli pelkonsa takia
hieman kömpelö, näytti se häntä huvittavan. Vaahtoa roiskui yli
laitojen. Minua ei huomattukaan, soutupoikaa. Salme tosin teki minulle
ohimennen kysymyksen, mutta puhui jo paronin kanssa, ennenkuin ehdin
vastata. Tulin huonolle tuulelle. Ja yhtäkkiä, aivan suotta, ollakseni
vain jotakin, rupesin laulamaan täyttä kurkkua.
-- Mitä te nyt! Johan tuulikin häiritsee keskusteluamme, huusi Salme
vihaisesti, silmät tuikeina. Paroni loi häneen hämmästyneen katseen.
Syntyi pitkä äänettömyys. Sousin voimieni takaa, tuijottaen eteeni.
Luulen kasvojeni ilmaisseen liikutukseni.
Salme näytti jo katuvan sanojaan, häntä kai harmitti oma
hillittömyytensä, paronin vuoksi.
-- Jos niin haluatte, niin kertokaa ennemmin jotakin... Niin. Annan
teille luvan... No, mitä odotatte? -- Salme oli avuttoman näköinen.
Äärimmäisessä neuvottomuudessaan hän näin tuli sanoneeksi.
Paroni joutui ymmälle, unohti itsensä ja paljasti pelkonsa tarttumalla
molemmin käsin veneenlaitoihin. Katselin häntä nautinnolla. Sitten,
yhtäkkiä, saadakseni hänen kirkaisemaan, heittäysin veneen reunalle
juodakseni aallokosta. Takkini kastui. Veneeseen syöksähti vettä. --
Ilokseni huomasin Salmenkin pelästyneen.
Ja sitten alotin, kovalla äänellä ja nopeassa tahdissa: