MYKKÄ PAHOLAINEN
Kertomuksia
Kirj.
JALMARI KARA
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.
SISÄLLYS:
Viuluniekka Ouru.
Okura.
Valonheittäjä.
Jäälauta.
Suru.
Viettelijä.
Paholainen.
Viuluniekka Ouru.
Ovenvartia katsoi ällistyneenä vuoroin minuun, vuoroin oveen, joka
vastikään oli paukahtanut kiinni toverini jälkeen. Minä olin yhtä
hämmästynyt. Olimmehan juuri tulleet tähän kodikkaaseen ravintolaan, ja
musiikki pauhasi kutsuvasti vastaamme. Ovenvartia oli riisunut ystäväni
päällysvaatteet ja oli paraikaa ripustamassa minun takkiani naulaan,
kun toverini äkkiä sieppasi palttoon harteilleen, painoi hatun päähänsä
ja sanaa sanomatta lähti pois...
Hän odotti minua ulkopuolella, tarttui käsivarteeni ja niin menimme
toiseen ravintolaan. En kysellyt. Muistin, että seurassani oli
säveltäjä X., mies, jonka ystävyydestä minulla oli kunnia ylpeillä ja
jonka epävakaisuuteen varmaankin on syynä hänen sielullinen
sairautensa. Tietenkin odotin selitystä.
Äänettömyyttä kesti kauan. Tupakansauhun seasta kuului sotkuista
puhelua ja tuulettajan ilkeä surina.
-- Sillähän oli vakoja kasvoissa... viulunsoittajalla? kysyi ystäväni
vihdoin.
-- Kellä?
-- Sillä siellä... ravintolassa, mistä tulimme. Pääkin oli kalju, näin
ovelta.
-- Niin oli, muistaakseni.
-- Muistaakseni!... Hän se soitti, tiedä se.
-- Totta kai... Mutta eihän tuo näkynyt sinulle kelpaavan.
-- Älä!
Heikko punerrus kohosi säveltäjän kasvoille.
-- Hän on viulutaiteilija Ouru. Huomaa: taiteilija, kiihkoili ystäväni
hetken kuluttua.
Jälleen ei pitkään aikaan kuulunut kuin puheensorinaa ja kilahduksia.
* * * * *
Niin, niin, niin, niin -- alkoi säveltäjä -- siinä jutussa ei ole päätä
eikä perää, tuskinpa edes järkeä. Ja toisekseen, ei niin suuria
tapahtunutkaan, enkä edes tiedä mitä oikein tapahtui. Kaikki on kuin
unennäköä. Oltiin nuoria, hapuiltiin, tehtiin työtä, iskettiin toisin
voimin kuin nykyään, tuhlattiin aikaa, mutta silloin sitä riitti
tuhlata, sillä jos herkuteltiinkin, niin ei sitä unella herkuteltu. --
Olin Berlinissä opinnoilla, korviani myöten rakastuneena nuoreen
laulajattaren alkuun, jota sanottiin Kiuruksi, hän kun osasi lasketella
kurkustaan mitä kummallisimpia juoksutuksia. -- Ouru ja Kiuru, Kiuru ja
Ouru, eikös olekin vain nimet? Kun ouruvesi lirisee, niin kiuru
livertää!...
On oikeastaan vähän hassunkurista, että näiden tapausten yhteydessä
aina muistan erästä mitätöntä seikkaa, vaikka voihan sitä pitää kaiken
alkuna: Olin kahden toverini kera Kiurun luona, jolle minut samassa
tilaisuudessa esiteltiin. Istuimme Kiurun "salongissa", pienessä,
valkeassa, erittäin aistikkaasti kalustetussa huoneessa. Toiset siinä
pakinoivat hyvinkin vilkkaasti, mutta minä vieraampana tarkastelin
seinillä riippuvia tauluja. Huomioni kiintyi yksinkertaisissa
olkikehyksissä olevaan, suurehkoon valokuvaan. Jotakuinkin miellyttävän
ja omaperäisen näköinen mies, jolla oli niin runsas tukka, että syystä
saattoi epäillä hänen intelligenssiään tai ainakin kokemuksiaan, piteli
viulua käsissään. Hänen ilmeensä vaikutti ensi hetkessä kylmältä, ja
katse, joka kyllä oli aivan teeskentelemätön, verhotulta. Lienenkö nyt
siinä, perin läheltä kuvaa katsellessani, hengittänyt kovemmin, vai
liikahtiko huoneessa muuten tuulahdus, joka tapauksessa solahti kuva
äkkiä hieman alemmaksi väljissä kehyksissään. Aivan suotta säpsähdin,
ja sydämeni tykytys kiihtyi. Ja siinä silmänräpäyksessä näytti minusta
miehen ilme muuttuneen merkillisellä tavalla. Kaiketi pelkästä
säikähdyksestä kiisi kylmiä väreitä läpi ruumiini, ja silmiini kohosi
vettä, joka himmensi näköä. -- Tarkemmin katsoessani oli kuva tietysti
aivan ennallaan.
Aikoja oli kulunut -- jatkoi säveltäjä ryypättyään -- kun ystäväni,
muuan suomalainen maalari, tuli hakemaan minua pieneen illanviettoon.
-- Olin jo ehtinyt tunnustaa Kiurulle rakkauteni, toivottoman
rakkauteni, joka oli niin mielettömän kiihkeä, että olisin todenteolla
nainut tytön. Sain rukkaset. Olin perin onneton ja niin epämiehekäs,
että tartuin käteen, jonka hän minulle ystävättärenä ojensi; hän
merkitsi minulle niin paljon, että kaikin mokomin tahdoin säilyttää
hänet edes toverina läheisyydessäni.
Tuohon illanviettoon saapui meitä kaiken kaikkiaan neljä. Paitsi
ystävääni maalaria tunsin jo ennestään toisenkin osanottajan,
tummaihoisen, harvasanaisen pianistin, joka aina oli alakuloinen.
Kolmas esiteltiin minulle: hän oli viuluniekka Ouru.
Heti ensi silmäyksellä näyttivät hänen kasvonsa minusta tutuilta, mutta
kesti sentään tuokion, ennenkuin muistin, missä olin hänet ennen
nähnyt. Kiurun seinällä, olkikehyksissä, siellähän oli tuon miehen
kuva, kuva, joka kerran oli säikäyttänyt minut niin omituisesti.
Yksityishuoneemme oli todellakin hauska. Sinipunerva amppeli heitti
himmeätä valoaan harmaille seinäverhoille, jotka olivat hopealla
kirjaellut. Pehmeihin, mataliin tuoleihin vajosi kuin lumeen.
Kuusikulmaisella pöydällä tuoksui ruusuja hassunkurisessa
terrakotta-maljakossa, ja jaspiksesta tehdyssä tupakkakupissa oli
jotakin tahmaa, joka kuuman tuhkan vaikutuksesta huumaavasti lemusi.
Söimme illallisen. Likööri tuotiin pöytään. Keskustelumme ei ollut
kovin vilkasta, mutta hyvä oli ainakin minun olla ja luullakseni
toistenkin. Pianisti tiirotteli hajamielisenä sikarinsauhuunsa, maalari
kaivoi hampaitaan, ja Ouru koetti kiikkua tuolillaan; hänenkin kanssaan
olin muuten jo ehtinyt tulla sinuksi.
Jonkun ajan kuluttua pujahti maalari ulos. Minä pyysin pianistia
soittamaan. Hän esittikin meille Griegin ja muistaakseni Schumannin
pienempiä sävellyksiä. Ouru käveli pari kertaa ympäri huoneen kiskoen
sankkoja savuja sikaristaan ja asettui sitten seinää vasten nojalleen.
Pianisti alkoi soittaa muuatta Chopinin valssia. Juuri silloin tuli
maalari sisään kahden herrasmiehen seuraamana. Heidät esiteltiin.
Toinen oli estetiikan tohtori, suomalainen, toinen joku saksalainen
filologi. Pyytelivät anteeksi, eivät tahtoneet häiritä. Pianisti
pakotettiin jatkamaan äsken alottamaansa kappaletta.
Ja herroillakos oli juteltavaa ihmeellisten sävelten tulviessa
soittokoneesta! Puhuttiin kodikkuudesta, leppeästä tunnelmasta,
hurmaavasta tuoksusta, värien lauhasta sopusoinnusta; ja oikein
hyper-estetisoivin lauseparsin ja tietenkin saksaksi. Maalari pahanen
se jaksoi niille vastata. Pianisti ei kuullut tietysti mitään, hän kun
eli sävelissään. Ouru nojasi yhä seinään. Äkkiä heitti hän ikäänkuin
suutuksissaan sikarinpätkänsä pöydän yli uunin eteen; hän oli vielä
siksi vieras minulle, etten saanut katsotuksi häneen. Tupruttelin
valtavia savuja ja tarkkasin maalaria; paholainen näytti menneen hänen
nahkoihinsa.
-- Perrrkele! karjasi Ouru yhtäkkiä matalalla, karkealla äänellä. Hän
seisoi kädet housuntaskuissa, nojaten seinään niin viistosti, että joka
hetki luulin hänen jalkojensa luiskahtavan alta pois. Hetken oli hänen
kasvoillaan outo ilme ja kaikki veri oli paennut poskilta. Sitten hänen
otsansa punertui, ohimosuonet ja kaulalaskimo paisuivat. Hän nauroi
kankeasti, melkein raa'asti, heittäytyi humalaiseksi ja sai kummallisen
velton piirteen puoliavointen riippuvien huultensa ympärille. Musta
hiussuortuva valui hänen otsalleen.
Tuli hiljaista. Vieraat lakkasivat puhumasta, ja pianisti lopetti
soittonsa. Maalari katsoi Ourua ällistyneenä, kulmakarvat koholla.
Minun tuli niin hyvä ollakseni, että olisin tahtonut syleillä uutta
tuttavaani. Outo ilo täytti sydämeni, ja vaivoin sain pysytyksi
paikoillani. -- Ouru kompuroi pöydän luo, joi juomasta päästyä, ja
pelkästä myötätunnosta minä täytin ja tyhjensin lasini yhtaikaa hänen
kanssaan, kerta kerran perään. Vieraille tuli kiire pois. Maalari
nauroi kuin paholainen, ja pianisti kyseli ihmeissään, saamatta keltään
vastausta. Ourun suupielissä oli jäykkä hymy. Hän näytti häpeävän
tekoaan; selvästi oli hänen tukala olla.
En tiedä minkä takia me kaikki neljä rupesimme mielettömästi juomaan.
Laseja särkyi ja uusia tuotiin tilalle. Huoneessamme oli aivan
helvetillinen mähäkkä, joka mies huusi, rallatteli ja hihkui minkä
kerkisi. Huidoimme käsiämme kuin haamut paksun tupakansauhun seassa,
jonka amppeli värjäsi violetiksi. Järkevää sanaa ei sanottu.
Kun lähdimme pois, niin heti kadulle päästyämme Ouru kävi minua
käsipuoleen, ja aivan tahallamme hoippuen me aloimme vaeltaa katuja.
Maalari ja pianisti eksyivät meistä jonnekin. Vastaantulijat kääntyivät
meitä katsomaan, taisipa poliisikin meitä tarkata. Minä töytäsin nurin
erään saksalaisen jätkän, joka oli niin humalassa, ettei enää päässyt
jaloilleen omin avuin, mutta joka siitä huolimatta huusi: Trunkenbold,
Schwein!
Me vain kävelimme vaihtamatta sanaakaan, mutta sensijaan koko ajan
rallattaen. Kaiken maailman renkutukset, varieteelaulut ja kuluneet,
iänikuiset tanssikappaleet käytiin läpi. Ja jos toinen alkoi hyräillä
jotakin valssin tapaista, niin toinen heti säestämään: bm pah pah,
bm pah pah, hnt tarara, tsia rallai, bm bararara, hm barara
bararararararei... Vähitellen me selvisimme, ja Ouru saattoi minut
kotiin.
Viikkoa myöhemmin oli Ourun debyyttikonsertti.
Olin tavannut hänet pari kertaa, tunsin mielenkiintoa häntä kohtaan ja
luulin voivani laskea hänet ystäviini, vieläpä kaikkein parhaimpiin.
Olin keskustellutkin hänen kanssaan tulevasta konsertista, tai
oikeammin kysynyt siitä jotakin, mutta hänen tuskastuneesta ja lyhyestä
vastauksestaan olin huomannut, ettei hän kärsinyt siitä puhuttavan.
Pianisti ei ennustanut hänelle mitään hyvää, mutta ei perustellut
epäilyään, vaan näytti salaavan jotakin; hän oli tuntenut Ourun
pienestä pitäen.
Hämmästyin aikalailla, kun vasten olettamustani en saanutkaan
vapaalippua. Suoraan sanoen tulin pahoille mielin. Minulla ei ollut
muuta neuvoa kuin ostaa kaksi lippua ja lähteä hakemaan Kiurua mukaani.
Tytön muuttaessa pukuaan toisessa huoneessa osuivat silmäni
medaljongiin, joka häneltä, ties mistä syystä, oli unohtunut pöydälle.
Vähääkään epäröimättä minä avasin sen. Mutta säpsähdinpä ja outo kipu
viilsi sydäntäni, kun näin siinä Ourun kuvan. En tiennyt, enkä luullut
heidän tuntevan toisiaan, ainakaan lähemmin. Kiuru ei koskaan ollut
maininnut sanaakaan viuluniekasta. Olin luullut, että olkikehyksissä
oleva valokuva oli ostettu, vaikkapa saatukin, mutta en aavistanut
rakastettuni kantavan sitä pienennettynä sydämellään. Ei minulla ollut
vähäisintäkään toivoa, tiesin sen kyllä, mutta siitä huolimatta heräsi
minussa katkera mustasukkaisuus.
Kiuru astui sisään hurmaavana uudessa puvussaan. Tarkastelin
medaljongia välinpitämättömyyttä teeskennellen.
-- Onko tämä sinun rakastajasi? kysyin, vaikka ääni tahtoi väkisinkin
pettää.
-- Ei, hän on rakastettuni, vastasi tyttö ohimennen, peilaillessaan.
-- Mikä on tietysti aivan samaa.
Kiuru käännähti äkkiä ja loi minuun totiset silmänsä.
-- Vai niin... Sinun minä luulin tietävän, että erotus on olemassa.
Aivan erikoisen kipeästi hänen sanansa koskivat. En saattanut katsoa
häntä silmiin, ja huuleni vapisivat, kun koetin hymyillä. Tosiaankin,
minun se kyllä piti tietää. Napsautin medaljongin kiinni enkä saanut
vastatuksi.
-- Muuten voisit hyvin lähteä. En tule kanssasi.
-- Mutta minkätähden?
-- En vaan. Minulla on jo lippukin... Ourun antama.
Syntyi hiljaisuus. Mieltäni kirvelsi.
-- Eipäs lähettänyt minulle lippua, tokaisin vihdoin.
-- Eihän hän sinua tunnekaan.
-- Ei tunne! Vaikka on ystäväni!
Kiuru hämmästyi.
-- Näepäs! huudahti hän katsoen minuun terävästi.
Kummankin huulilla oli sama kysymys: miksei hänestä koskaan oltu
puhuttu? Mutta molemmat luimme sen toistemme kasvoista emmekä lausuneet
sitä ilmi, naurahdimme vain ihan yhtaikaa. Olipa todellakin sangen
merkillistä, etten minäkään ollut halaistua sanaa hiiskunut, kuvankaan
johdosta, jota niin usein olin katsellut... Minä lähdin. Sydämeni oli
ihan tulvillaan selittämätöntä tuskaa.
Konsertissa oli väkeä kohtalaisesti.
Ouru astui sisään hyvin levollisesti. Hän näytti perin komealta.
Sellainen tukkakin, oikein viuluniekkojen mieleinen.
Minua hänen tyyneytensä kovasti hämmästytti. Mielestäni olisi sellaisen
nuorukaisen sentään sietänyt olla aika kuumeessa esiintyessään
berliniläis-yleisölle. Ehkä olin mustasukkainen ja tiedottomasti
vihasin häntä, en osaa sitä mennä päättämään; joka tapauksessa tunsin
yhä suurempaa vastenmielisyyttä häntä kohtaan, mitä kauemmin häntä
katselin. Minusta eivät hänen kasvonsa olleetkaan rauhalliset sanan
parhaimmassa merkityksessä, vaan niillä kuvastihe raaka kylmyys. Hänen
liikkeensä eivät olleet tietoisesti hillityitä. Tosin jonkinlainen
ahdistus ilmeni niiden takaa, mutta alhainen, mistään piittaamaton
välinpitämättömyys oli niille luonteenomaisinta. Aivanhan hän liikkui
kuin unissakävijä, kuin ei koko ympäristö olisi merkinnyt hänelle
mitään. Hänen kirkkaitten silmiensäkin ilme oli sieluton -- syvä se
kyllä oli.
Pari ensimäistä numeroa eivät kuuluneet minun harrastuspiiriini.
Hän esitti ne ihmeteltävällä puhtaudella ja taituruudella --
taituruusnäytteitä ne etupäässä olivatkin. Yleisö taputti, mutta pysyi
verrattain kylmänä. Seurasi väliaika. Senjälkeen hän esitti
Mendelssohnin konserton.
Olin sen perinpohjin tutkinut, siihen syventynyt, eläytynyt, senvuoksi
minua tuskastutti hänen soittonsa. Hän esitti sen puhtaasti,
moitteettoman taitavasti, mutta hänen sisimpänsä ei antautunut. Vaikka
hänen persoonallinen käsityksensä kyllä kuulsi läpi sävelten, niin
sittenkin pintapuolisuus, hengetön välinpitämättömyys ja laimeus olivat
ilmeisesti etualalla. Esityksestä puuttui sielukkuutta, en tiedä oikein
mitä, mutta kovasti se minua kidutti.
Heti kappaleen loputtua nousin paikaltani ja riensin pois merkillisen
tuskan vallassa. Luullakseni oli Kiurukin siihen yhtenä vaikuttimena.
Minua ei olisi mikään voinut pidättää. Mahdollisesti herätin suorastaan
huomiota, sillä kättentaputuskaan ei ollut vielä ehtinyt kuin alkuunsa,
kun jo kiivain askelin kiiruhdin ovea kohti.
Otin vaatteeni ja lähdin suoraa päätä kotiin. Olin huonolla tuulella,
rauhaton ja uuvuksissa. Ei minua nukuttanut, mutta askeleeni painoivat.
Tavattoman helposti sain kuitenkin ajatukseni siirtymään koko
konsertista. Kotiin päästyäni tupakoin paljon ja rupesin hyvällä
halulla lukemaan.
Jouduin ihan ymmälle, kun Ouru samana iltana myöhemmin tuli luokseni.
En käsittänyt miten hän oli päässyt sisäänkään, johan ulko-oven täytyi
olla lukossa. Kenties oli joku samoissa portaissa asuva sattumalta
tehnyt hänelle ystävällisen palveluksen. Vastoin tavallisuutta hän oli
iloinen.
-- Vedä veikkonen takki yllesi! sanoi hän.
-- Hyvänen aika! Mistäs sinä sisään pääsit?
-- Siitä vaan, josta heti taas mennään, ovesta.
-- En tiedä oikein. Viitsisikö sitä lähteä?
Lyhyen hetken hänen katseensa kuvasti niin suurta tuskaa, että minua
värisytti. En vähääkään ymmärtänyt, mitä hänellä oikein oli mielessä.
-- Tottahan toki! intti hän.
Ja niin sitä lähdettiin.
Oletin hänellä olevan melkoisen joukon tuttuja koolla, mutta eipäs.
Ihan kahden me vain söimme illallista. Kaikki tämä oli minusta perin
outoa. Olin nolona. Epämääräinen ahdistus kiusasi minua niin, etten
voinut heittäytyä oikein vapaaksi ja iloiseksi. Jo siitäkin syystä minä
join vahvasti. Eikä hän suinkaan tahtonut jarruttaa, vaan päinvastoin.
Konsertista en saanut mitään puhutuksi, eikä hänkään ottanut sitä
keskustelun alaiseksi.
-- Minnekäs sinä Kiurun jätit? tulin kysyneeksi vasten tahtoani.
Hän oli jo silloin punaisissaan, katseessa humaltuneen kevytmielinen
loiste. Kysymykseni johdosta hän väkisin siristi silmiään ja otti
sikarin suustaan.
-- Jos ruikutella voisin ma kielin sataisin, tai kiurusena oisin
kohoova pilvihin, jurrasi hän kuin itsekseen.
Tuli hiljaista pitkäksi aikaa. Lasimme tyhjenivät ja täyttyivät.
Yhtäkkiä hän kavahti veltosta asennostaan, pani molemmat kämmenensä
pöydän reunaa vasten ja kumartui hiukan minun puoleeni.
-- Mitäs sinne tulitkaan! sanoi hän kiihkeästi, matalalla äänellä.
Suunnaton tuska piili syvällä hänen silmissään.
Sain aivan kuin lyönnin kasvoilleni. Omituinen häpeäntunne valtasi
minut, en tiennyt minne katsoa. En ajatellutkaan vastata, mutta
muutenkin oli tukala ollakseni. Hermoni pettivät, enkä pysynyt
liikehtimättä tuolilla.
Tartuin lasiini, kilistin.
-- Spilkum!
Hänenkään hymynsä ei ollut rehellinen. Meillä ei ollut muuta
mahdollisuutta kuin juoda itsemme humalaan.
-- Täällä, täällä sitä riehuu, sanoi Ouru töykkien peukalollaan
sydämensä kohdalle; hän oli silloin jo aivan täynnä. -- En voi koskaan
saada esille mitä siellä on parhainta. Tunnen vain kuinka siellä
paisuu, ahdistaa, polttaa... Se tappaa minut vielä, ellen sitä
tukahuta... Tai vapauta edes hetkeksi... Paraiten tällä, kippis.
Ehkä hän olisi puhunut jotain selvempää, mutta en voinut häntä
kuunnella. Suorastaan pelkäsin. En millään muotoa tahtonut nähdä hänen
sieluaan. Tekeydyin niin tylsän ja haluttoman näköiseksi kuin
mahdollista.
Lähdettyämme ravintolasta rupesimme harhailemaan katuja. Ouru
rallatteli. Minä tulin synkälle päälle ilman syytä; murjotin eteeni
äänettömänä. Oikeastaan halusin kotiin.
Vihdoin toverinikin vaikeni, mutta rupesi sangen kiivaasti kävelemään
ja laahasi minua käsipuolesta perässään. Tulimme hänen asuntonsa
kohdalle. Hän avasi oven ja tuuppasi minut puoliväkisin sisään.
Huomasin kuinka raskaasti hän hengitti.
Tuskin olin ennättänyt istua, kun hän sieppasi viulunsa kuin kuumeen
vallassa. Hän oli aivan kalpea ja näytti nopeasti selvinneen. Hänen
silmänsä hehkuivat oudosti ja suunsa oli hiukan auki.
Ja jälleen alkoi viulu soida Mendelssohnin konserttoa.
Tunsin voimakasta liikutusta ja käännyin selin häneen. Silloin osui
silmiini Kiurun kuva, joka oli pöydällä ruusupuu-puitteissa.
Merkillistä, kuinka sellainen vähäpätöisyys koski. Luullakseni vavahdin
ja heittäysin nopeasti sohvalle pitkäkseni.
Sitten sävelet lumosivat minut kokonaan. Toinen mies nyt piteli viulua
kuin konsertissa taannoin. Tuntui kuin olisi jokainen käyrän hipaisu
sydänverellä ostettu. Ani harvoin on musiikki minuun sillä tavoin
vaikuttanut, ainakaan en koskaan ole kuullut sellaista esitystä.
Käsitin, että mies edessäni oli taiteilija, jonka sielu tänä hetkenä
oli kokonaan säveliä, jonka sävelet pelkkää sielua.
Lopetettuaan hän oli arastelevan näköinen ja väisti katsettani. Ei hän
tarvinnut kiitostani, enkä sitä hänelle tyrkyttänytkään. En ollut edes
onnellinen, vaan päinvastoin tyytymätön. Kun se hurmio, minkä vallassa
soiton kestäessä olin ollut, oli haihtunut, tunsin väsymystä ja
tuollaista hermostunutta haluttomuutta, jota mikään ei poista. Se
seikka, että Ouru oli nyt selvästi osottanut olevansa tosi-taiteilija,
ei riittänyt ylläpitämään mielenkiintoani; sensijaan kohosi omituisen
itsepintaisesti mieleeni turhanpäiväinen kysymys: mitähän naapurit
ajattelevat, nythän on sydänyö?
Ouru rupesi laskettelemaan kaikennäköisiä lurituksia, maalaispolkkia,
ala-arvoisia valsseja. Hämärästi muistelen kuulleeni vielä Järnefeltin
Berceusen viihdyttäviä säveleitä. Sitten vaivuin uneen.
Kun heräsin, huomasin lepääväni Ourun sohvalla. Hän oli peittänyt minut
viltillä, mutta itse hän oli poissa. Kello oli silloin seitsemän
aamulla.
Julkinen arvostelu vahvisti ne mielipiteet, jotka Ourun konsertti oli
minussa synnyttänyt. Se totesi nuoren taiteilijan harvinaisen
taiturimaisuuden ja äänenoton puhtauden. Mutta samalla se leimasi
äärimmilleen harkitun jäsentelyn matemaattiseksi ja useasti huomautti
siitä kylmyydestä ja ulkokohtaisuudesta, mikä esittäjälle oli niin
ominaista. -- Pianisti oli sittenkin ollut oikeassa: konsertti ei ollut
onnistunut, se ei lähimainkaan ollut sellainen, kuin se olisi
saattanut, kuin sen olisi pitänyt olla. Sillä minäkin tiesin nyt mihin
Ouru kykeni.
Konsertin jälkeisenä päivänä en tavannut taiteilijaa -- kerta kaikkiaan
sanoen en ole häntä enää koskaan tavannut, sillä hän lähti matkoille.
Mutta illalla tuli Kiuru luokseni odottamatta. Hän näytti olevan lopen
uuvuksissa, ja hänen kauniit silmänsä verestivät. Siitä huolimatta hän
koetti olla iloinen ja alkoi keimailla. Huomasin, mitenkä hän vetosi
aistillisuuteeni; arvattavasti hän tahtoi nähdä minut edessään
polvillani. Eihän hän muuten olisi niin ahkerasti täytellyt
viinilasiani ja kaikella muotoa yllyttänyt minua juomaan. Turhaa vaivaa
hän siinä näki. Hänen hermostuneet liikkeensä ja ennen kaikkea naurunsa
pettivät hänet, ja mitä enemmän hän teeskenteli, sitä kipeämmin minuun
koski. Merkillistä kyllä, en ollut vähääkään utelias, päinvastoin,
vaistomainen arkuus pidätti minua tutkimasta syitä hänen käytökseensä.
Kartoin mitään edes itsekseni arvailemasta; ehkä aavistus oli siihen
syynä.
Yhtäkkiä tarttui hän käteeni ja loi minuun lumoavimman katseensa. Viini
oli kohonnut päähäni. Ja vaikka tunsin tekeväni väärin, kiersin rajusti
käsivarteni hänen olkapäittensä ympäri. Hän ummisti silmänsä ja
kurkotti minulle huulensa. Samassa kuitenkin huomasin, kuinka
tavattomasti hän kalpeni. Minulla oli voimaa suoriutua kumartuneesta
asennostani. Tuijotin häneen, väristen kuin vilussa.
-- Ooh, täytyykö minun sinullekin tarjota itseäni, kuiskasi hän kuin
raivossa.
Rakastin häntä niin suunnattomasti, että tuska vain lisäsi voimiani.
-- Sinä olet sairas... Muuten tekisit hyvin väärin.
Hän katsoi kauan kasvoihini, joilla liikutukseni luultavasti näkyi.
Minusta tuntui, kuin hänen olisi tullut vähän parempi olla. Hän ummisti
silmänsä, istui liikkumattomana, taajaan hengittäen, kasvot valjuina ja
sieraimet värisevinä. Hiljaisuutta kesti pitkät, pitkät hetket.
-- Minua niin väsyttää, kuiskasi hän viimein.
Nostin hänet sohvalle pitkäkseen. Hän oli ihan menehtymäisillään, näin
sen hänen hymystään. Hetkittäin hän värisi huomattavasti.
-- Onko sinun kylmä? kysyin.
-- On. Olen perin uuvuksissa.
Vähääkään siekailematta otin kengät hänen jaloistaan, kohotin hänet
istumaan, riisuin hänet ja kannoin sänkyyni. Peitin hänet huolellisesti
kuin oman sisareni, vedin tuolin sängyn viereen ja istahdin sille,
ottaen hänen kätensä omaani. Sinä iltana olin merkillisen luja ja
voimakas.
Yö, jonka vietin tuolilla istuen, kertaakaan suutelematta edes sen
naisen kättä, jota niin mielettömästi rakastin, se yö ei häviä
muististani. Katselin kasvoja, joilla unessakin värit vaihtelivat,
povea, joka vuoroin rauhallisesti nousi ja laski, vuoroin aaltosi kuin
meri, suljetuita silmiä, jotka toisinaan kostuivat. Ajattelin paljon,
ja ajatukseni pyörivät Ourun ympärillä.
Jälestäpäin on Kiuru minulle kertonut tulleensa luokseni tuskan
pakottamana, sairaalloisen uhman vallassa, senjälkeen kuin Ouru oli
sanonut hänelle ainaiset hyvästit. Viuluniekka oli ollut paha,
suorastaan julma heidän viime kohtauksessaan. Ei hän ollut sanonut
mitään niin erikoisen ilkeätä, mutta hänen pohjaton katkeruutensa,
aiheeton epäilynsä ja synkkä äänettömyytensä olivatkin tyttöä
loukanneet syvemmin kuin mitkään sanat.
-- Ehkä hän rakasti minua, sanoi Kiuru liikutettuna. -- Ehkä hän
rakastaa minua vieläkin. Mutta minulla ei ole pienintäkään toivoa.
Hänen oli mahdotonta antaa edes sydämensä rakkautta toiselle; jokaista
sattumaltakin ilmenevää lämmintä tunnettaan hän ivasi ja häpesi. Ei hän
minulle paha ollut, vaan itselleen. Minun kärsimykseni ovat kuin
heijastusta siitä tuskasta, minkä hän itselleen tuotti katkeruudellaan.
Kaikki on lähtöisin hänen taiteestaan. Kuten hänen sielunsa vangitsi
sävelet itseensä, samoin tukahutti hän uhmassaan sydämensä kaiken muun.
Olkoon kohtalo hänelle armollinen...
Myöskin pianisti oli useammankin kerran salaa kuunnellut, kun Ouru
yksinään soitti. Ja samoin kuin minäkin oli hänkin lumoutunut esityksen
voimakkuudesta ja tunnekyllyydestä.
-- Hänen sielunsa on kuin aarrekammio, rikas ja syvä, mutta hän ei voi
jakaa muille sen aarteita, siinä on hänen taiteensa raja, selitti
pianisti. -- Heti kun joku on kuuntelemassa, vangitsee kylmyys ja
pintapuolisuus hänen sävelensä. Hän voi kyllä näyttää, miten koulutetut
hänen sormensa ovat, mutta siinä onkin kaikki. Ainoastaan humalassa hän
toisinaan saattaa antaa täyspitoista taidetta. Mutta tokko sekään voi
olla hänen parastaan.
Ouru oli itse tästä tietoinen, ja minä käsitän mitä hän kärsi. Syvällä
sydämessään hänellä oli rikkaus, joka kuohui, pyrki esille, tahtoi
päästä oikeuksiinsa. Kuluttava tuli poltti hänen sielussaan, eikä hän
voinut siitä vapautua. Hän tiesi olevansa taiteilija, eikä kuitenkaan
saattanut sitä olla. Hänellä oli taiteilijan kiihkeä himo etsiä
ilmaisumuotoa sisimmälleen, antaa, tuhlata, mutta tuota himoa ei hän
koskaan voinut tyydyttää, ja hän ymmärsi sen. Kuinka vähäpätöiseltä ja
arvottomalta kaikki muu hänestä tuntuikaan. Konserttinsa jälkeen,
konsertin, joka oli hänen viimeisensä, tahtoi hän epätoivossaan heittää
kaiken, rakkautensa, onnensa, koko elämänsä, ja olla yksin pyhän
tuskansa kanssa. --
Myöhemmin sain kuulla hänen liittyneen erääseen orkesteriin, mutta
saaneen ennen pitkää eron epävakaisen elämänsä takia. -- Ja nythän
hänet näit.
Okura.
Tohtori laski pois kirjan, jota oli hajamielisenä selaillut.
Pienellä bambupöydällä hänen vieressään oli hujan hajan japanilaisia
runoteoksia ja koriste-esineitä. Hän pani paperossinsa saviseen,
taidokkaasti tehtyyn tuhkakuppiin, otti käteensä hienon, lakeeratun
kultarasian, jonka pohjaan kuuluisan Shibata Zeshin nimi oli
kaiverrettu, potkaisi keinutuolinsa liikkeeseen ja kysyi raukealla,
pehmeällä äänellään:
-- Mitä arvelet, Laura? Tuossa kirjassaan Octave Feuillet väittää
aviomiehen aina tuntevan suurta mielenkiintoa sitä henkilöä kohtaan,
jota hänen vaimonsa rakastaa. Minusta... No niin, mutta mitä arvelet?
Tohtori loi harmaat, lempeät silmänsä tyttöön, joka istui sohvalla
koruompelus sylissään. Hänen sanansa tuntuivat ikäänkuin hukkuvan
suuren salin hämärään hiljaisuuteen. Laura ei liikahtanut, eikä
ilmekään hänen kasvoillaan muuttunut. Hän oli lopettanut ompelun ja
tuijotti uneksien suoraan eteensä.
-- En tiedä, ystäväni... Kuinka minä tietäisin, vastasi hän.
Tohtorista tuntui, kuin olisi tuon hiljaisen äänen värinässä piillyt
kipeä, hetkellinen, alkusyystään tiedoton kaipaus. Eikä ihmekään.
Olivathan he niin kauan vaieten istuneet salissa, joka hitaasti
hämärtyi. Avoimesta ikkunasta leyhyi kesäillan leppeä, tuoksujen
kyllästämä henkäys, joka uuvutti ja tuuditti unelmiin.
-- Todellakin, olin unohtaa. Mehän olemme vasta kihloissa, naurahti
tohtori väsyneesti.
Vieno hymy väikkyi Lauran huulilla, mutta uneksumus ei väistynyt hänen
katseestaan. Onni tulvi tohtorin sydämeen, tuo hymy oli aina häntä
miellyttänyt. Ensi kerran Lauran tavatessaan oli hän tuon hymyn
johdosta luullut, että tytöllä oli huonot hampaat, joita hän koetti
peittää, mutta nauraessa oli ihana hammasrivi paljastunut ja
vaikuttanut kuin ilmestys. -- Tohtorin katse hyväili Lauraa. Hän
rakasti morsiantaan kuin unelmaa tai enkeliä, viileästi ja puhtaasti.
Hänessä heräsi halu suudella tuota kirkasta otsaa, vaaleita, silkkisiä
kutreja, kättä, joka oli ihana kuin madonnan. Mutta Laura oli niin
haaveissaan, eikä tohtori hennonut häiritä häntä. Kas, tytön
kasvoillahan värit vaihtelivat vain mielikuvien vaikutuksesta,
sielukkaiden silmien loiste syveni ja himmeni vuoroin, hengitys tiheni
ja tyyntyi.
Hämärä taajeni. Tohtori pani kätensä ristiin niskan taakse ja heittäysi
rennosti selkäkenoon... Pronssimaljakoissa nuokkui tulpaaneja ja
astereita, ja tummanpunaiset ruusunnuput riippuivat putoamaisillaan yli
reunojen. Ulkoa tulevat tuulahdukset viilenivät vähitellen; lintujen
liverrys vaimeni.
Suuri Marujama Okion taulu, joka niin ihmeellisellä tavalla oli
saattanut vangita kankaalle elävän elämän ja liikkeen vaikutuksen, kävi
yhä epäselvemmäksi, ja Kiosain kaksi aaveenkuvaa näyttivät muuttuvan
todellisiksi, pelottaviksi ja pyrkivän pois kehyksistään. Suuresta,
kultapuitteisesta peilistä kuvastihe avonainen ikkuna ja mäenrinne,
jolla kasvoi tähtimäinen tuijaryhmä; alempana kiersi lehtikuja; puiden
latvojen yli näkyi järveä, jonka pinnalla tuskin huomattavat virit
kimmelsivät kuin hopeasade, ja sivummalla oleva metsä, jonka yllä
iltaruskon punainen juova hitaasti vaaleni, heijastui ensin avonaisen
ikkunan ruudusta peiliin ja siitä hämäränä tohtorin silmään.
Miten rauhottavaa kaikki oli, miten tuudittavaa, unen kaltaista. Hämärä
yhä tiheni, ja tohtorin mieliala muuttui yhä pehmeämmäksi. Mielikuvitus
alkoi punoa kirjavaa rihmaansa. Laura tuntui siirtyvän etäämmälle ja
haipuvan utukuvaksi salaperäisen pimeyden syliin...
Hiljainen sävel helähti... Kuului muutamia sointuja. Sitten alkoi
yksitoikkoinen soitto väristä ilmassa. Se oli alakuloista, valittavaa,
omituista. Tohtori hämmästyi. Mitään tällaista ei hän koskaan ollut
kuullut.
-- Mitä se on? Kuka soittaa? kysyi hän.
-- Okura, setäni japanilainen palvelija, soittaa "kotoa".
Syntyi äänettömyys. Vain koto yksitoikkoisesti helisi... Kaikki tuntui
olevan lumouksen vallassa. Hetket hiipivät ohi huomaamatta.
Vihdoin sanoi tohtori:
-- Laura, en tiedä, ehkä se tuntuu sinusta epämiehekkäältä, mutta
haluaisin sanoa kuten Jeanne "Sylvestre Bonnardin rikoksessa": Olen
niin onnellinen, mutta tahtoisin itkeä.
Tohtorin heikko, värähtelevä ääni ilmasi hänen liikutuksensa.
Lauran syvät silmät kiintyivät häneen ja samenivat kosteiksi. Hän ei
vastannut. Kuului vain koton helinä.
Yhtäkkiä Laura nousi ja riensi sulhasensa luo. Hän kietoi kätensä
tohtorin kaulaan ja puheli hellästi.
-- Olen ollut sinulle epäkohtelias, mutta hämärän hetki on niin
kummallinen. Tuskin muistinkaan, että ensi kertaa olet setäni
maatilalla. Minun olisi kai pitänyt näyttää sinulle ympäristöä ja
kertoa jotakin, mutta istuinkin vain mykkänä ja antausin tyhmille
haaveilleni. Ethän sinä pahoillasi ole?
-- Rakas ystävä. Olen itsekin ollut kuin unessa. Täällä on kaikki niin
kaunista, niin omituista, niin japanilaista. Tahtoisin mielelläni
tutustua setääsi lähemmin. Sinä et koskaan edes kerro hänestä.
-- Mitä minä osaisin kertoa, hänhän on sellainen salaperäinen. Kulkenut
paljon, etenkin Japanissa ja Kiinassa, mutta senhän jo tiedät... Oh,
mutta odotapas! Annan Okuran tuoda meille sakeeta, koska japanilaisuus
sinua niin miellyttää.
Ja Laura soitti innostuneena kelloa.
-- Sakeeta! Mitä se on, en ole kuullutkaan?
-- Riissistä valmistettua juomaa... Saat sitten nähdä. Pidät siitä
varmasti, se sisältää alkoholiakin.
Ovi aukeni miltei kuulumattomasti, ja pieni mies pujahti sisään kuin
varjo. Hänen yllään oli sinisestä silkistä tehty laajahihainen viitta,
kimono, joka oli kiinnitetty silkkivyöllä miehustan kohdalta, mutta
siroissa jaloissa oli kiiltävät, pehmeät puolikengät. Hänen kasvonsa
olivat soikeat, keltaisen kalpeat, tukkansa tumma ja mustat silmänsä
hieman vinot. Suurehko ja intohimoinen, mutta silti kaunis suu ei ollut
sinertävä, kuten japanilaisilla yleensä, vaan päinvastoin
silmäänpistävän punainen, sillä Okuran isä oli europalainen.
Hän pysähtyi ovensuuhun, seisoi hetken aivan hiljaa, ja sekunnin ajan
mustat silmät tuijottivat tohtoriin. Sitten, äkkiä, hän koukisti
käsivartensa kohottaen suoristetut kämmenensä olkapäiden tasalle, teki
nopeasti syvän kumarruksen, viipyi hetkisen kumartuneessa asennossaan
ja suoristausi sitten, jääden odottamaan.
Tohtori hätkähti. Vaikka pienen miehen kasvot olivat kuin kiveen
veistetyt, niin mustissa silmissä oli hän nähnyt salaman välähtävän.
Uteliaana, kummallisen tunteen vallassa hän tarkasteli palvelijaa.
-- Okura, tuokaa meille sakeeta, määräsi Laura.
Jälleen sama syvä, äkkinäinen kumarrus. Ja pieni mies poistui yhtä
äänettömästi kuin oli tullutkin.
-- Kuinka omituinen mies, sanoi tohtori hämmästyneenä. -- Enpä tiedä
ovatko hänen kasvonsa kauniit, mutta voimakkaat ne ovat ja
mielenkiintoiset. Millaiset silmät! Hänen suunsahan on kuin veressä.
-- Minusta hän on hirveä. Olen häntä hieman pelännyt. Hänen kasvonsa
eivät koskaan ilmaise mitään, ainoastaan silmissä on eloa. En käsitä
minkätähden setä on häneen niin kiintynyt. Hän onkin enemmän setäni
toveri kuin palvelija. Ellei toinen palvelija olisi sedän mukana
matkalla, niin tuskin olisit saanut häntä nähdäkään.
Ovi aukeni jälleen. Pieni mies laski pöydälle tarjottimen, jolla
höyrysi kaksi japanilaista kuppia. Hän otti pienen, tulenkestävästä
savesta tehdyn, hehkuvia hiiliä sisältävän laatikon ja asetti sen
tohtorin viereen. Laatikon reunaa vasten hän pani pystyyn piipun, jonka
sormenvahvuinen pesä oli täytetty tupakalla. Hän toimi kuin aave. Ei
kuulunut pienintäkään kolahdusta, ei edes askelten ääntä. Kun kaikki
oli kunnossa, seisoi hän hetken suorana. Sitten hän taas teki tuon
nopean, syvän kumarruksensa ja poistui. -- Jälleen oli tohtori nähnyt
salaman mustissa silmissä.
-- Minä kyselen jotain hänen kotimaastaan, sanoi tohtori sytyttäessään
hiilellä piippua.
Laura vavahti aiheettomasti ja loi hätääntyneen katseen rakastettuunsa.
-- Älä... Ei hän pidä siitä... Sitäpaitsi ei hän tänne enää tulekaan.
Lauran ääni petti hiukan. Tohtori tuli aivan kalpeaksi, ymmärtämättä
ollenkaan minkä vuoksi.
Laura huomasi sen, mutta ei kysynyt mitään.
* * * * *
Laura saattoi tohtoria pitkin lehtikujaa, jonka alapäässä automobiili
odotti. He astelivat hitaasti, äänettöminä, käsi kädessä. Alakuloinen
tuntu oli jälleen heidät vallannut.
-- Sinä menet ja jätät minut tänne ikävään, sanoi Laura vihdoin.
-- Minun täytyy, rakkaani... Ja täällähän on niin kaunista. Elät kuin
satuprinsessa. Tokko minua muistatkaan.
Tohtori kiersi käsivartensa Lauran vyötäisille ja suuteli hänen
otsaansa viilein huulin.
-- Vielä jokunen viikko, Laura. Sitten ei meidän tarvitse enää erota...
Automobiili puhkui jo heidän edessään. Tohtori ojensi kätensä. Laura,
hengitti raskaasti, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja hän
kuiskasi:
-- Älä lähde... Minua niin ahdistaa...
Tohtori naurahti, mutta hänen huulensa nytkähtelivät eikä hän voinut
vastata. Hätäisesti puristi hän rakastettunsa kättä, heilautti
hattuaan, hyppäsi autoon ja oli tuossa tuokiossa kadonnut. Laura seisoi
liikkumattomana, silmät puoliummessa, ja kuunteli siksi kunnes koneen
humu tyyten vaimeni. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään kaipaus
mielessä.
Miten ihmeellinen yö; lehtikään ei liikahtanut. Keveä auer leijaili yli
järven, jonka tyynellä pinnalla kalat parveilivat. Etäältä yksinäinen
karjankellon kalahdus kiiri arastellen korvaan. Leukoijain, narsissien
ja hyasinttien tuoksu huumasi ja virkisti.
Laura poikkesi puutarhan käytävälle. Satainen joukko tulpaaneja uneksi
hänen ympärillään. Hän pysähtyi suuren poppelin juurelle, haaveisiin
vajonneena, katse kiintyneenä metsänreunaan. Pohjoisella taivaalla
viipyi vielä heikko, punertava kajastus.
Kuului kahinaa lumimarjapensastosta... Käytävän hiekka rasahti. Ja
yhtäkkiä seisoi Okura Lauran edessä, silmät palavina kuin hiilet,
kasvoilla outo kalpeus. Hän kumartui nopeasti, kohottaen kämmenensä
olkapäiden tasalle, ja jäi siihen asentoon kuin armonosotusta anoen.
Laura säikähti. Hänen sydämensä lakkasi tykyttämästä ja jalat tuntuivat
juurtuvan maahan. Turhaan hän hapuili sanoja. Epämääräinen pelko
puistatti häntä.
Okura heittäytyi polvilleen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä
kuin mielipuoli. Hänen huulensa polttivat kuin tulinen rauta.
-- Valtiatar, valtiatar, kuiskasi hän intohimosta vavahtelevin äänin.
Ja uudelleen sateli suudelmia Lauran kädelle.
Lauraa huumasi. Outo ahdistus piti häntä kahleissaan. Inho, suunnaton
kauhu lamauttivat kaikki hänen voimansa. Vihdoin tointui hän sen
verran, että sai temmatuksi pois kätensä. Silmät leimuavina, ääni
vihasta heikkona ja vavahtelevana, sanoi hän vaivoin:
-- Pois!... Pois!
Okura kimmahti jaloilleen, peräytyi pari askelta, väristen kuin jousi,
joka on viimeisilleen pingotettu. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat,
mutta liikkumattomat kuin veistokuvan. Vain silmät hehkuivat, uhmaten
ja anoen. Nopeasti hän kumarsi maahan saakka ja katosi äänettömästi
kuin varjo.
Huohottaen, käsin sykkivää sydäntään pusertaen, Laura nojautui
puunrunkoa vasten. Hänen voimansa olivat lopussa. Synkkä pelko patoutui
hänen mieleensä. Ponnistaen kaikkensa hän riensi sisään kuin pakeneva
ja väänsi ovensa lukkoon.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Lauran tuskallista olla. Häntä pelotti poistua
huoneestaan, eikä hän uskaltanut soittaa palvelijaa, kun jotakin
tarvitsi. Toisinaan oli hän vähällä lähteä kaupunkiin.
Mutta Okura ei edes näyttäytynyt; tuntui siltä, kuin hän olisi kadonnut
talosta. Vasta hämärissä kuului koton helinä hänen huoneestaan.
Kuitenkin illalla, kun Laura istui salissa kirja helmassa, Okura astui
sisään. Hän kumarsi ja jäi seisomaan liikkumattomana, katse maassa.
Laura kävi kalpeaksi ja värisi.
-- En tahdo mitään tänään, sai hän tuskin sanotuksi.
Okura kumarsi, kääntyi ja meni.
Eikä mitään tapahtunut seuraavinakaan päivinä. Laura rauhottui. Hän
odotti joka hetki setäänsä palaavaksi. Itsekseen oli hän jo päättänyt
olla ilmaisematta hänelle salaisuutta.
Mutta eräänä iltana, kun Laura nousi yläkertaan, makuukamariinsa, kuuli
hän outoa kuisketta. Vastapäätä hänen kammiotaan, leveän käytävän
toisella puolen, oli n.s. japanilainen huone, jonka hänen setänsä oli
Okuran avulla järjestänyt täysin japanilaiseen tapaan. Siellä ei ollut
mitään huonekaluja. Lattia oli tiiviiden kaislamattojen peittämä,
pöytiä ja tuoleja ei ollut laisinkaan, ja vuoteen tehtävää toimitti
paksu, vanulla sisustettu matto, jonka vieressä oli hiiliastia ja
kaunis japanilainen lamppu. Seinillä, jotka olivat tehdyt paperisista
shoji-levyistä, riippui pari taulua ja kuuluisan Sada Jakkon muotokuva.
Ulkokäytävästä erotti huoneen amado, siirrettävä puu-ovi.
Laura näki amadon olevan hiukan syrjässä ja heikon valon loistavan
rakosesta. Hän pysähtyi ovensa eteen, jäi kuuntelemaan sykkivin
sydämin... Jälleen, aivan selvästi, kuuli hän kuiskattavan nimeään,
monta kertaa. Hän vavahti, jäi seisomaan kuin maahan naulittuna. Ja
uudestaan, yhä uudestaan merkillinen, intohimoinen ääni kutsui häntä.
Sitten tuli hiljaista, aivan hiljaista. Hetkiä kului. Laura kuuli oman
sydämensä tiheän sykkeen, mutta oli kuin lumottuna, seisoen
voimattomana ja vavisten paikallaan. Kylmiä väreitä kiiri läpi hänen
ruumiinsa, mutta häntä pelotti niin, ettei hän uskaltanut avata oveaan
ja mennä huoneeseensa... Sitten taas, hiljemmin, kuiskattiin hänen
nimeään. Lauraa huumasi; outo voima otti hänet valtaansa, vangikseen.
Hän tuskin oli tietoinen teostaan hiipiessään yli käytävän. Hän
kurkisti sisään raosta... Lattialla, vanumatolla, makasi Okura,
nähtävästi nukuksissa. Hänen vieressään paloi japanilainen lamppu,
jonka kirjava varjostin loi kummallisia kuvioita hänen kasvoilleen.
Lampun lähellä oli pieni, taidokkaasti tehty rasia, kansi avattuna.
Jotain vihreätä oli rasiassa. Laura tiesi sen olevan hashista, jota
hänen setänsä käytti.
Valtiatar... Valtiatar, kuului taaskin käheä kuiskaus. Kuin
näkymättömän käden vetämänä Laura astui sisään pysähtyen vuoteen
viereen. Okura vääntelihe matolla kuin käärme. Hänen kimononsa oli
solahtanut alas, ja paidan raosta näkyi osa ruskeata rintaa. Hänen
kasvonsa olivat läpikuultavan kellertävät, verettömät huulet värisivät
kuin lehdet, musta tukka riippui hajanaisena hikiselle otsalle, silmät
olivat puoliummessa ja niissä kiilsi ääretön hekuma, tuska ja autuus.
Hän huohotti, kiristeli hampaitaan, kädet puristuivat nyrkkiin ja
vapisivat kuin kouristuksessa. Vääristynyt, hirveä hymy levisi yli
hänen kasvojensa. Koko maailman saasta, hekuma, ja intohimo ja
intohimon voima liikahti hänen ilmeessään...
Laura oli kalmankalpea. Hän ei voinut liikuttaa jäsentäkään, vaan luuli
joka hetki vaipuvansa maahan. Mutta vielä oli hänellä tahtoa. Hän
kokosi voimansa, riistäysi kuin väkivoimalla kauhean lumouksen vallasta
ja syöksyi huoneeseensa.
Miltei koko yön hän valvoi, sairaana, kummallisen tuskan vaivaamana.
Väliin hän itki kuin lapsi, toisinaan kauhu vei veren hänen
kasvoiltaan, ja kun hän hetkittäin vaipui horrokseen, oli äskeinen näky
jälleen hänen edessään. Vasta aamun sarastaessa hän nukahti, kyynelten
noruessa suljettujen luomien välistä.
* * * * *
-- Sinun setäsi on älykäs ja sangen omituinen mies, sanoi tohtori
kävellessään Lauran kanssa puistossa. -- Ensimältä tuntui hän minusta
hieman töykeältä, mutta ei nyt enää. Ymmärrän hyvin, että saatat häntä
niin rakastaa. Mutta tiedätkö, sinä voisit koettaa saada häntä luopumaa
opiumista. Hänen kasvoillaankin on jo turmeluksen leima.
-- Minä? vastasi Laura hiljaa, kohottaen kulmakarvojaan ja pudistaen
päätään. -- Ei häneen voi vaikuttaa. Minä kaikkein vähimmin.
-- Ehkä olet oikeassa, sanoi tohtori miettiväisenä. -- Mutta sivumennen
sanoen, näitkö Okuran? Luulenpa tosiaan, että hän on hieman kammottava.
Hänen silmänsä pistävät kuin tikarit.
Laura koetti hymyillä eikä vastannut. Syntyi äänettömyys.
He kävelivät edestakaisin tulpaanien reunustamaa käytävää. Tuli hämärä.
Joku kalpea tähti syttyi vielä valoisalle taivaalle. Tuuli oli
tyyntynyt. Kaste sirotteli helmiään kukkien lehdille.
Tohtori puhui paljon, mutta sai katkonaisia lauseita, usein vain
päännyökkäyksen vastaukseksi. Laura näytti uneksivan. Hänen kasvoillaan
oli hempeä, sielukas ilme.
-- Sinä olet muuttunut viime aikoina, Laura. Olet tullut niin
hiljaiseksi. Aina sinä uneksit.
Laura hymyili kaunista hymyään, ja hetkeksi hänen raukeat silmänsä
kiintyivät tohtoriin.
-- Vaikka osaanhan minä olla onnellinen siitä, ettet pakottaudu
puheluun, silloin kun ei se sinua haluta, etkä teeskentele iloisuutta.
Oletko lukenut Maeterlinckin ihmeellistä kirjotelmaa hiljaisuudesta?
Niin, hän on oikeassa. Vasta silloin kaksi ihmistä kuuluu täydellisesti
toisilleen, kun he uskaltavat olla vaiti, uskaltavat antaa sielunsa
puhua. Ja me uskallamme, Laura...
He kääntyivät lehtokujalle ja menivät alas rantaan. Veden tyynestä
kalvosta heijastuivat tuskin huomattavina tähtien kuvat. Laura nojausi
puuta vasten ja tuijotti ulapalle. Tohtori sytytti savukkeen...
Sivummalla pensastossa rasahti. Tumma varjo syöksyi esiin. Tikarin terä
välähti ilmassa... Tohtori vaipui ääntä päästämättä maahan...
Sekavasti Laura tajusi, että voimakkaat käsivarret tukivat häntä,
kiertyivät hänen uumilleen, kantoivat hänet pois... Sitten kulki
huulipari kuin hehkuva rauta yli hänen kasvojensa. Hänen suutaan
poltti. Tulinen läähätys kuumensi hänen kaulaansa, voimakas rinta
vavahteli hänen poveaan vasten...
Helvetin tuska ja outo, hirveä onnen tuntu riehuivat hänen rinnassaan.
Häntä inhotti, kauhistutti, mutta hänellä ei ollut voimaa huutaa,
liikahtaa tai edes avata silmiään. Hän luuli menehtyvänsä ahdistukseen,
hekuman hornamaiseen autuuteen, josta hän oli puolittain tietoinen ja
jonka valtaan hänen vasten tahtoaan täytyi antautua.
Kun hän tointui sen verran, että sai avatuksi silmäluomensa, niin
Okuran kalmankeltaiset kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen.
Japanilaisen verestävät silmät hehkuivat kuin kekäleet, julma piirre
oli hänen punaisten huultensa ympärillä, sieraimet laajenivat ja
supistuivat kuin pedon, ja rinta valtavasti kohosi ja laski...
Kimakka, vihlova huuto pääsi Lauralta. Okura hätkähti, vilkaisi
hätäisesti ympärilleen ja riensi pois. Ympäristö pimeni Lauran
silmissä. Hän pyörtyi.
* * * * *
Laura kumartui tohtorin vuoteen yli ja kuunteli. Sairaan hengitys oli
tasaista ja rauhallista. Kaikki vaara oli jo ohitse, niin oli lääkäri
vakuuttanut.
Laura istahti tuolille. Hän oli itsekin sairas ja valvomisesta väsynyt.
Järkyttävien tapahtumain jälkeen olisi hänkin kaivannut lepoa, mutta
hän ei ollut ummistanutkaan silmiään. Hämärä, salaperäinen tuska jäyti
hänen sydäntään. Hän ei tarkoin tiennyt mitä oli tapahtunut. Kaikki
todellisuuden tuntu oli paennut hänen elämästään, ja hetket kuluivat
kuin loputtomassa, kaameassa unessa. Hän ei jaksanut eikä
uskaltanutkaan pinnistää muistiaan, päinvastoin hän toivoi täydellistä
unhoa. Ainoa, mikä tuotti hänelle heikkoa lohdutusta, oli tieto siitä,
että japanilainen paholainen oli karannut.
Vielä kerran loi hän katseensa sairaaseen.
-- Jumalan kiitos, huokasi hän hiljaa, rauhottuneena.
Näiden päivien sekava jännitys laukesi. Häntä raukaisi. Vähitellen
kaikki hämärtyi hänen silmissään. Ympäristö muuttui oudoksi... Yhtäkkiä
hän tunsi, kuinka voimakkaat, vavahtelevat käsivarret tarttuivat
häneen, kantoivat hänet pois, jonnekin kauas, yön ja myrskyn läpi.
Aallot kohisivat, puut ryskyivät tuulen paineesta; häntä värisytti ja
pelotti, mutta hän ei voinut edes huutaa. Ja jälleen kulki hänen
kasvojensa yli kuin hehkuva laavavirta... Mustat silmät polttivat häntä
katseellaan... Määrätön ahdistus ja hekuman huuma olivat näännyttää
hänet... Kellankalpea, punahuulinen mies oli kumartuneena hänen
ylitseen, itki ja hymyili, suuteli, läähätti ja raastoi häntä kuin
mielipuoli...
Laura kiljahti ääneen ja heräsi. Tuskallinen katse harhaili ympäri
huonetta. Hiki peitti hänen valjun otsansa. Hän oli lopen väsynyt,
hengitti raskaasti. Hätäisesti hän vilkaisi sairasvuoteelle. Ei hän
jaksanut ajatella, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että jäätävä kauhu
asui hänen sisimmässään.
* * * * *
Laura ajoi setänsä kanssa kirkolle.
-- Sinä olet niin kalpea, Laura. Olet viime aikoina huomattavasti
heikontunut. Varsinkin tänään olet ihan sairaan näköinen.
-- Mutta onhan hetkikin juhlallinen, setä. Ajattelehan, sinun pienestä
tytöstäsi tehdään tänään aviovaimo.
-- Niinpä kyllä, niinpä kyllä, mutisi setä mietteissään. Mutta selitys
ei näyttänyt häntä tyydyttävän.
Ihmisiä parveili kirkon edustalla. Laura nojasi setänsä käsivarteen ja
katse maassa nousi kirkon portaita. Valkoisessa puvussaan hän oli ihana
kuin ilmestys; väkijoukossa syntyi hämmästyksen hiljaisuus. Eteisessä
hän vilkaisi vaistomaisesti sivulleen, vavahti, olipa vähällä pysähtyä
ja huudahtaa. Hämärässä nurkassa, pylvään varjossa, seisoi Okura. Hän
oli hirveän laiha. Silmät olivat painuneet syvälle päähän, ja niissä
paloi tuskan kiihkeä tuli. Posket olivat kuopallaan, ja huulista oli
väri kadonnut.
Lauran silmissä alkoivat ihmiset liikkua kuin varjot. Epämääräisesti
hän tajusi joutuneensa sulhonsa rinnalle, kulkevansa kohti alttaria.
Hänen ei ollut hyvä eikä paha, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi
liihotellut ilmassa, niin keveätä oli kävellä. Hän ikäänkuin etääntyi
kaikista, sulhasestaankin, yhä kauemmas ja kauemmas. Sumuvyöhyke kietoi
hänet syliinsä. Ja usvamerestä sukeltausivat esiin kelmeät, laihtuneet
kasvot, ja silmät, jotka hehkuivat intohimoa ja suurta tuskaa...
Pappi taisi puhua jotakin, kysyä jotakin? Ehkä hän hänelle vastasi.
Tohtori kenties suuteli hänen huuliaan. Mutta miten etäällä, miten
etäällä hän olikaan heistä. Kuin hyvin kaukaa kuului äänten sorinaa.
Jollakin lailla hän kai joutui vaunuihin, jotka lähtivät liikkeelle...