Minusta on tuntunut mielenkiintoiselta tutkia, miten tuon
tulevaisuudenennustelutieteen laita on tätä nykyä. Sillä ei ole enää
entisaikojen loistoa eikä uskallusta. Se ei enää kuulu kansojen
julkiseen eikä uskonnolliseen elämään. Nykyisyys ja menneisyys
paljastavat meille niin paljon ihmeitä, että ne riittävät tyydyttämään
meidän ihmeiden janoamme. Koska se, mikä on ja mikä on ollut, on
vetänyt puoleensa mielenkiintomme, niin me olemme melkein luopuneet
kyselemästä sitä, mikä voisi olla tai tulee olemaan. Kuitenkaan ei ole
hylätty tuota vanhaa ja kunnianarvoista tiedettä, joka on niin syvään
juurtunut ihmisen pettämättömään vaistoon. Sitä ei enää harjoiteta
julkisesti kaikkien nähden. Se on paennut pimeimpiin nurkkiin,
alhaisimpiin, herkkäuskoisimpiin, tietämättömimpiin ja halveksituimpiin
piireihin. Se käyttää naiiveja ja lapsellisia keinoja. Siitä huolimatta
sekin on tietyssä määrässä kehittynyt. Se halveksuu suurinta osaa
alkuperäisistä ennustusmenettelyistä; se on löytänyt toisia, usein
eriskummallisia, joskus naurettavia, ja on osannut käyttää hyväkseen
muutamia keksintöjä, jotka eivät suinkaan olleet määrättyjä sitä
varten.
Näihin hämäriin pakopaikkoihin minä olen sitä seurannut. Olen tahtonut
nähdä sitä, en kirjoista, vaan käytännössä, todellisessa elämässä ja
niiden yksinkertaisten uskovaisten piirissä, jotka luottavat siihen ja
kysyvät siltä joka päivä neuvoa tai rohkaisua. Olen mennyt sinne
vilpittömässä mielessä, uskomattomana, mutta valmiina uskomaan,
puolueettomana, mutta jo ennakolta hymähtämättä, sillä jolleikaan saa
sokeasti uskoa mihinkään ihmeeseen, niin on vielä pahempi nauraa sille
umpimähkään. Ja jokaisessa itsepintaisessa erehdyksessä piilee
tavallisesti oivallinen totuus, joka odottaa syntymähetkeään.