I
Eräissä suhteissa on aivan käsittämätöntä, ettemme tunne tulevaisuutta.
Riittäisi luultavasti aivan vähäpätöinen seikka, esim. paikoiltaan
liikahtanut aivonsiru, Brocan poimukkeen siirtyminen, ohut hermoverkko
niiden lisäksi, mitkä nyt muodostavat tietoisuutemme, jotta
tulevaisuutemme vierisi editsemme yhtä selvänä, yhtä majesteetillisen
ja muuttumattoman laajana kuin menneisyys, ei ainoastaan yksityisen
elämämme, vaan sen lajin näköpiiristä, johon me kuulumme. Ymmärryksemme
merkillinen heikkous ja ihmeellinen ahtaus on syynä siihen, ettemme
tiedä, mitä meille tulee tapahtumaan, vaikka jo tapahtunut meille on
tuttua. Siltä absoluuttiselta näkökannalta katsoen, johon meidän
mielikuvituksemme onnistuu kohota, vaikkeikaan se voi siinä elää, ei ole
olemassa mitään järkisyytä siihen, ettemme näe sitä, mitä ei vielä ole,
koskapa sen, mikä ei meihin nähden ole vielä olemassa, täytyy
väkisinkin olla olemassa ja ilmetä jossakin. Jollei niin olisi, niin
täytyisi sanoa, että me aikaan nähden muodostamme maailman keskustan,
että me olemme ainoita todistajia, joita tapahtumat odottavat
saadakseen oikeuden esiintyä ja päästä mukaan syiden ja seurausten
ikuiseen historiaan. Yhtä typerää kuin olisi vakuuttaa sitä, kun on
kysymys ajasta, yhtä typerää se olisi ulottuvaisuuteenkin nähden, joka
on loppumattoman kaksoismysteerion toinen, hieman käsitettävämpi muoto,
mysteerion, joka käsittää koko elämämme.
Ulottuvaisuus on meille tutunomaisempi, koska elimistömme sattumat
saattavat meidät suoranaisempaan suhteeseen sen kanssa ja tekevät sen
konkreettisemmaksi. Me voimme liikkua siinä jokseenkin vapaasti
muutamiin määrättyihin suuntiin, sekä taakse- että eteenpäin. Niinpä ei
yksikään matkustaja tosissaan väitä, että kaupungit, joissa hän ei ole
vielä ollut, tulisivat todellisiksi vasta sinä hetkenä, jona hän
saapuisi niiden muurien sisälle. Mutta tätä me kuitenkin melkein teemme
vakuuttaessamme itsellemme, että se, mikä ei vielä ole tapahtunut, ei
ole vielä olemassa.