Eräs ystävä, jolle koskettelin näitä kysymyksiä, sanoi minulle
äskettäin: "Elämä, joka antaa meille enemmän ajattelemista kuin
filosoofit, pakottaa minut juuri tänään lisäämään yhden jokseenkin
merkillisen kysymyksen sinun kysymyksiisi. Mitä tapahtuu, kun kaksi
onnea, se on kaksi vastakkaista itsetiedotonta sielunelämää, toinen
onnellinen ja taitava, toinen onneton ja taitamaton, yhtyy ja sekaantuu
jollakin tavoin samassa tapahtumassa, samassa yrityksessä? Kumpiko
voittaa? Voin sen sanoa heti. Aion tänään iltapäivällä ottaa tärkeän
askelen, josta melkein kokonaan riippuu minulle rakkaimman olennon
tulevaisuus, mahdollisuus elää luontonsa ja oikeuksiensa mukaan,
menestys ja ulkonainen onni. Kysyessäni neuvoa menneisyydeltäni, joka
oli aina lempeä ja jossa sattuma oli minulle viisas ja uskollinen
ystävä, kääntyessäni katsomaan jälleen niitä viittä tai kuutta hetkeä,
jotka jokaisen elämässä ovat kuin kultanapoja, joilla suotuisa onni on
pyörinyt, minä uskon tähteeni ja olen sisimmässäni varma siitä, että
yritys onnistuisi vaivatta, jos se tarkoittaisi vain minua, sillä
minulla on onnea." Mutta sitä ei ole ollut koskaan henkilöllä, jonka
hyväksi minä siihen ryhdyn. Vaikka hänellä on mitä terävin ja laajin
äly, tuhat kertaa varovaisempi ja lujempi tahto kuin minulla, niin
joutuu uskomaan, että hänen itsetiedoton sielunelämänsä on typerä ja
pahansuopa ja pakottaa hänet hellittämättä kulkemaan vääryyksien,
kohtuuttomuuksien, ilkeiden sattumien, vastoinkäymisten ja pettymysten
kivikkoista tietä päähän asti. Ei ole epäilemistäkään, etteikö hän
olisi väk'väkisin astunut laivaan, josta puhuitte. Kysyn siis
itseltäni, millä tavoin valpas ja viisas itsetiedottomuuteni
käyttäytyisi tuota välinpitämätöntä ja kovaonnista veljeä kohtaan,
jonka nimessä sen on toimittava ja jonka paikalle se niin sanoakseni on
asettuva. Miten ja missä tehdään tänä hetkenä se niin tärkeä päätös,
jota minä kohta tulen tiedustelemaan? Ja mikä on juuri nyt puhuessani
se mahti, joka pitää tasapainossa vastakohdat, se on: sen henkilön
onnen ja onnettomuuden, jota minä edustan. Ja mistä ilmapiiristä, mistä
ehkä muistintakaisesta hyveestä, mistä salatusta hengestä tai mistä
näkymättömästä tähdestä putoo se paino, joka kallistaa vaa'an varjon
tai valon puolelle? Näköjään ovat ratkaisevia järki, tahto,
riitapuolien etu; syvemmässä todellisuudessa asia on usein toisin. Kun
täten joutuu katselemaan kysymystä vasten kasvoja ja kun rakkaus niitä
kohtaan, joita kysymys koskee, avaa hieman meidän silmiämme, niin se ei
näytä enää yhtä yksinkertaiselta, ja me luomme kummastuneen,
hätääntyneen ja melkein kainon katseen kaikkeen tuntemattomaan, joka
meitä johtaa ja jota me tottelemme.
Minä siis ryhdyn tuohon yritykseen suuremmalla mielenliikutuksella,
voimalla ja innolla kuin jos oma elämäni ja onneni olisi vaarassa. Hän,
jonka puolesta minä sen teen, on itse asiassa enemmän oma minäni kuin
konsanaan minä itse ja hänen onnensa on jo aikoja sitten ollut minun
onneni lähde. Järkeni ja sydämeni ovat siitä kyllin vakuutetut; mutta
tietääkö siitä se, mikä minussa on itsetiedotonta? Järkeni ja sydämeni,
jotka muodostavat tajuntani, ovat tuskin kolmenkymmenen vuoden
vanhoja, mutta itsetiedottomalla sielullani, joka vielä muistaa
alkusalaisuuksia, on takanaan ehkä vuosisatoja. Se kehittyy
kiirehtimättä. Se on hidas kuin maailma, joka pyörii loppumattomassa
ajassa. Niinpä se ei luultavastikaan vielä tiedä, että toinen olento on
yhtynyt minun olentooni ja ottaa sen kokonaan valtaansa. Miten monta
vuotta mahtaneekaan kulua, ennenkuin tuo suuri uutinen ennättää sen
yksinäiseen olopaikkaan? Tässäkin se on moninainen ja erilainen.
Toisella se saa heti tietää, mitä sydämessä tapahtuu; toisella se ottaa
hyvin vitkastellen osaa järjen ilmiöihin. Sitäpaitsi löytyy rakkautta,
jossa se käy sydämen ja järjen edellä: esimerkiksi äidinrakkaus.
Äidin itsetiedoton sielu eroaa vasta ajan pitkään hänen lastensa
itsetiedottomasta sielusta ja se valvoo aluksi niitä paljon suuremmalla
innolla ja huolella kuin äitiä itseään. Mutta sellaisessa tapauksessa
kuin minun rakkauteni on mahdotonta sanoa, tietääkö se, vai eikö, että
tuo rakkaus on minulle välttämättömämpi kuin elämä. Minä puolestani
luulen sen pysyvän vakuutettuna siitä, että yritys, johon ryhdyn tuon
rakkauden nimessä, ei koske minua vähääkään. Se ei tule esille eikä
ollenkaan sekaannu siihen. Silloin kun minä jännitän kaiken tarmoni,
kaikki toiveeni enemmän kuin jos olisi kysymyksessä oma pelastukseni,
se häärii salaperäisissä hommissaan pimeän asuntonsa perällä. Jos
menisin pyytämään oikeutta itselleni, niin se kyllä olisi hereillä.
Ehkä se tietäisi, ettei minun sovi tänään toimia. Luullakseni en
mitenkään huomaisi sen väliintuloa, mutta se loihtisi esiin jonkun
odottamattoman esteen. Minä sairastuisin, loukkaantuisin, minua
pidättäisi jokin toisarvoinen tapahtuma, joka estäisi minua saapumasta
epäsuotuisalla hetkellä. Jouduttuani sitten sen eteen, jonka käsissä
kohtaloni on, tuo mahtava ystävättäreni peittäisi minut siivillään,
puhaltaisi minuun henkensä, valaisisi minua valollaan. Se panisi
suuhuni sanat, jotka olisivat sanottavat ja jotka yksin vastaisivat
kohtaloni herran salaisiin vastaväitteisiin. Se määräisi minun
käytöstapani, vaikenemiseni, liikkeeni; se antaisi minulle luottamusta,
se levittäisi minuun nimetöntä vaikutusta, jotka kaikki useinkin
määräävät ihmisten valinnan paljon enemmän kuin järkisyyt ja
persoonallisen mielenkiinnon kaunopuheisuus. Pelkään pahoin, että se
jättää kaiken tämän tekemättä. Se ei häiritse rauhaansa eikä näyttäydy
totutulla kynnyksellä. Tylsänä ja voimatta käsittää sitä ajatusta, että
minun elämäni ei ole enää kokonaan minussa itsessäni, se on toimiva
monivuosisataisen vakaumuksensa mukaan, ja luullen tekevänsä minulle
palveluksen jättämällä sikseen sen, mikä sen luulon mukaan ei koske
minua, se aiheuttaa minulle enemmän pahaa ja syvempää tuskaa kuin jos
se pettäisi minut kuoleman lähetessä. Minä siis tuon koko tuohon
juttuun vain hyvin kalpean heijastuksen, jonkinlaisen varjon onnestani
ja minä kysyn pelolla itseltäni, onko se riittävä pitämään tasapainossa
omaksumani ja edustamani vastahakoisen onnen huonoa tahtoa.