Olkoonpa kysymyksessä hyvä tai huono onni, luultavasti käy näin:
Suotuisa tai tuhoisa tapahtuma, joka on noussut ikuisten lakien
syvyyksistä, ilmaantuu tiellemme ja sulkee sen kokonaan. Siinä se
sitten on, liikkumatonna, turmiotatuottavana, rajattomana,
järkkymättömänä. Se ei välitä meistä; se ei ole olemassa meitä varten.
Sillä on olemassaolo-oikeus ainoastaan omassa itsessään ja omaa itseään
varten. Me olemme sille aivan yksinkertaisesti kuin tyhjää ilmaa. Me
juuri sitä lähestymme ja meidän on, päästyämme sen vaikutuspiiriin,
sitä joko paettava tai uhmattava, kierrettävä tai kuljettava sen yli.
Oletan, että tapahtuma on turmiotatuottava: haaksirikko, tulipalo,
salaman tuho; tai kuolema, sairaus, tapaturma, ahdinko hieman
tavallisesta poikkeavassa muodossa. Siinä se odottaa näkymättömänä,
sokeana, välinpitämättömänä, täydellisenä, muuttumattomana, mutta vielä
mahtina. Se on olemassa aivan kokonaan, mutta vain tulevaisuudessa.
Mutta meille, joiden aistimet älymme ja tietoisuutemme palveluksessa
ovat niin rakennetut, että ne tajuavat asioita vain peräkkäisesti,
meille se on vielä ikäänkuin olematon. Tarkistaaksemme edelleen
olettakaamme, että on kysymys haaksirikosta. Laiva, joka on hukkuva, ei
ole lähtenyt satamasta; salakari tai merenhylky, johon se on
murskautuva, lepää rauhassa aaltojen alla; ja myrsky, joka puhkeaa
vasta kuukauden lopulla, uinuu katseitten tuolla puolen, ilmojen
salaisuudessa. Jos kaikki olisi käynyt normaalisesti, jollei mitään
olisi ollut säädetty tähdissä, jos katastroofi olisi jo ollut
tulevaisuudessa, olisi laivaan astunut viisikymmentä matkustajaa
viidestä tai kuudesta eri maasta. Mutta laiva on selvästi kohtalon
merkitsemä. On varmaa, että sen on hukuttava. Niinpä kuukausia, ehkä
vuosiakin sitten on niiden matkustajien keskuudessa, joiden olisi
pitänyt lähteä samana päivänä, tapahtunut ihmeellinen valinta.
On mahdollista, että noista viidestäkymmenestä alkuperäisestä
matkustajasta vain kaksikymmentä astuu laivaan sillä hetkellä, jolloin
ankkuri nostetaan. Vieläpä on mahdollista, ettei yksikään noista
viidestäkymmenestä vastaa niiden olosuhteiden kehoitukseen, jotka
olisivat tehneet heidän lähtönsä välttämättömäksi, jollei olisi ollut
tuota tulevaa onnettomuutta, ja että heidän sijallaan on kaksi- tai
kolmekymmentä muuta joissa kohtalon ääni ei puhu yhtä voimakkaasti.
Tässä, jossa tunkeudutaan syvimmälle syvimpään ihmisarvoitukseen,
otaksuma pakostakin erehtyy. Mutta mitä tulee tuohon kuviteltuun
seikkaan, joka vain tuo julki sen, mitä niin usein esiintyy
jokapäiväisen elämän ahtaammissa oloissa, niin eikö etäisten ja
epäiltävien jumalien sijasta ole se otaksuma luonnollisempi, että
itsetiedoton sielunelämämme toimii ja ratkaisee. Se tuntee, sen tulee
tuntea, sen tulee nähdä onnettomuus, koska sille ei ole olemassa aikaa
eikä paikkaa, ja koska onnettomuus tapahtuu sen silmissä tuona hetkenä
kuten se tapahtuu ikuisten voimien silmissä. Tapa jolla se varoittaa
onnettomuudesta, merkitsee vähän. Kolmestakymmenestä kohtalolta
varoituksen saaneesta matkustajasta kahdella tai kolmella on kenties
ollut todellinen aavistus vaarasta; ne ovat niitä, joissa se, mikä on
itsetiedotonta, on vapaampaa ja tunkeutuu helpommin älyn ensimmäisiin,
vielä hämäriin piireihin. Toiset eivät aavista mitään, sadattelevat
selittämättömiä viivytyksiä ja esteitä, tekevät kaiken voitavansa
ennättääkseen ajoissa, mutta eivät kuitenkaan joudu mukaan. Muutamat
sairastuvat, erehtyvät tiestä, muuttavat suunnitelmiaan, heille sattuu
mitätön este, riita, rakkaussuhde, laiskuuden puuska tai he unohtavat
koko matkan ja siten jäävät pois vastoin tahtoaan. Toiset taas eivät
ole koskaan ajatelleetkaan astua tuohon tuhoon tuomittuun laivaan,
vaikka se oli ainoa, joka heidän loogillisella välttämättömyydellä
olisi pitänyt valita. Useimmilla nuo itsetiedottoman alitajunnan
ponnistukset heidän pelastamisekseen tapahtuvat niin syvällä, ettei
ajatus, että heidän on hengestään kiittäminen hyvää onneaan, johdu
heidän mieleensäkään, vaan he luulevat hyvässä uskossa, ettei heillä
ollut koskaan aikomustakaan astua tuohon laivaan, johon meren voimat
olivat iskeneet silmänsä.
[On todellakin huomattava ja tavallinen seikka, että suuret
onnettomuudet vaativat tavallisesti paljon vähemmän uhreja kuin mitä
kaiken järjen ja todennäköisyyden mukaan olisi voinut odottaa. Viime
hetkessä on jostakin satunnaisesta ja poikkeuksellisesta syystä
pelastunut puolet ja joskus kaksi kolmannestakin henkilöistä, joita
uhkasi vielä näkymätön vaara. Hukkuvassa matkustajalaivassa on yleensä
paljon vähemmän matkustajia kuin mitä siinä olisi ollut, jos sen
ei olisi pitänyt hukkua. Kahdessa yhteentörmäävässä junassa,
kiskoiltasuistuvassa pikajunassa j.n.e. on vähemmän matkustajia kuin
niinä päivinä, jolloin niille ei tapahdu mitään. Silta vajoaa
useimmiten ja vastoin kaikkia odotuksia hetkellä, jolloin ihmiset siltä
poistuvat. Näin ei valitettavasti ole asianlaita tulipalon sattuessa
teatterissa ja muissa yleisissä paikoissa. Mutta näissä ei suurinta
vaaraa aiheuta tuli, kuten tiedetään, vaan itse hätääntyneen ja
järkensä menettäneen ihmisjoukon läsnäolo. Toiselta puolen tapahtuu
kaivosräjähdys etupäässä silloin, kun kaivoksessa on tuntuvasti
vähemmän työmiehiä kuin mitä siellä säännöllisesti pitäisi olla. Samoin
räjähtää ruuti- tai patruunatehdas yleensä ilmaan hetkellä, jolloin
suurin osa työmiehiä, jotka kaikki olisivat joutuneet tuhon omiksi, oli
poistunut jonkin mitättömän, mutta sallimuksen määräämän syyn takia.
Tämä on niin totta, että tuo melkein väkinäinen huomio on muuttunut
jonkinlaiseksi seisovaksi sananparreksi, jonka me kaikki tunnemme. Me
luemme joka päivä sanomalehtiuutisista tämän tapaisia lauseita:
"onnettomuudella olisi voinut olla kauheat seuraukset, mutta sen ja sen
seikan vuoksi se onneksi rajoittui siihen ja siihen j. n, e." Tai:
"värisyttää ajatellessa, että jos sama tapaturma olisi sattunut
minuuttia aikaisemmin, kun kaikki työläiset, kaikki matkustajat
j.n.e."]
[Onko tämä kohtalon laupeutta? Me uskomme yhä vähemmän ja vähemmän
kohtalon henkilöllisyyteen, älyyn ja aikeisiin. Paljon luonnollisempaa
on otaksua, että ihmisessä on jotakin, joka on vainunnut onnettomuutta,
ja että hämärä, mutta useilla olennoilla hyvin varma vaisto on ajanut
heidät pois vaaran lähettyviltä hetkellä, jolloin se äkkiä kasvaen sai
välttämättömyyden uhkaavan ja valtaavan muodon. Se on silloin
jonkinlaista tiedottoman sielunelämän kuuroa ja salattua kauhua, joka
ulkonaisesti ilmenee vain tahtomispuuskana, oikkuna, sattumana, jotka
usein ovat lapsellisia ja epävakaisia, mutta vastustamattomia ja
pelastavia.]
Mitä niihin tulee, jotka uskollisesti ovat saapuneet tuhopaikalle, niin
he kuuluvat kovaosaisten heimoon. He muodostavat erikoisen onnettoman
rodun meidän rodussamme. Kaikkien muiden paetessa he yksin jäävät
paikalle. Toisten hajaantuessa he luottavaisesti lähenevät. He astuvat
välttämättömästi junaan, joka suistuu kiskoilta, kulkevat säädetyllä
hetkellä maahanlysähtävän tornin ohi, astuvat taloon, jossa tuli jo
kytee, kulkevat metsän läpi, johon salama iskee, vievät omaisuutensa
pankkiirille, joka luikkii tiehensä, astuvat askelen ja tekevät
liikkeen, jota ei saisi tehdä, rakastavat sitä ainoaa naista, jota
olisi pitänyt karttaa. Ja päinvastoin, jos on kysymyksessä onni, jonka
ulottuville toiset juoksevat hyväntahtoisten voimien kutsuvan äänen
houkuttelemina, he kulkevat ohi kuulematta sitä ja, koska heitä ei ole
koskaan varoitettu, vaan he ovat jätetyt älynsä, tuon vanhan, hyvin
viisaan, mutta melkein sokean oppaan varaan, joka tuntee vain pienet
vuoren juurella risteilevät polut, niin he eksyvät maailmassa, jota
ihmisjärki ei ole vielä käsittänyt. Heillä on todellakin syytä syyttää
kohtaloa, mutta ei niin kuin he sen ymmärtävät. Heillä on oikeus kysyä
siltä, miksi se ei ole pannut heihin tuota valpasta vartijaa, joka
suojelee heidän veljiään. Mutta tehtyään tämän moitteen, tämän suuren
syytteen vääryyksiä kohtaan, joille ei mitään mahda, heillä ei ole enää
valittamista. Maailmankaikkeus ei ole heille ollenkaan vihamielinen.
Onnettomuudet eivät vainoo heitä, he itse hakevat niitä. Ulkonaiset
seikat eivät tahdo heille pahaa; he antautuvat ikävyyksille. Heitä
kohtaava kovaonni ei ole vaaninut heitä; he itse ovat sen valinneet.
Kautta heidän, samoinkuin jokaisen ihmisen elinvuosien tapahtumat
odottavat, kuten kauppatavarat basaarissa odottavat ostajaa. Kukaan ei
petä heitä; he pettävät yksinkertaisesti itse itsensä. Ei mikään vainoo
heitä; mutta heidän itsetiedoton sielunsa ei täytä tehtäväänsä. Onko se
taitamattomampi vaiko vähemmän tarkkaavainen? Nukkuuko se toivottomana
huolellisemmin vartioidun vankilan komeroissa kuin toiset? Ja eikö
mikään tahto voi sitä herättää niin turmiollisesta unesta ja ravistella
noita peloittavia portteja, jotka vievät itsetiedottomasti
kaikkitietävästä elämästä sellaiseen elämään, joka ymmärtämisestään
huolimatta ei tiedä mitään.