Huolimatta tästä uudesta vähennyksestä ei voida kieltää, että on --
ainakin mitä tulee ihmisen monimutkaisempaan elämään -- kaiken sen
lisäksi, mitä olemme sanoneet, sattuman useinkin näkyvässä tahdossa
onnen tai onnettomuuden syy, johon selityksemme eivät vielä riitä. Me
tiedämme -- ja tämä muodostaa osan niistä elämän lakien muodottomista,
mutta samalla perustavista aatteista, jotka tuhatvuotinen kokemus on
muuttanut jonkinlaiseksi vaistoksi -- me tiedämme olevan ihmisiä,
joilla on "onnellinen" tai "onneton tähti". Minulla on ollut tilaisuus
seurata hyvin läheltä erään kovan onnen itsepintaisesti vainooman
ystävän elämää. En tarkoita tällä, että hänen elämänsä oli onneton.
Vieläpä on huomattava, että vastoinkäymiset kunnioittivat aina hänen
todellisen onnensa suuntaviivoja, luultavasti, koska ne olivat hyvin
puolustettuja. Sillä hänen olemuksellaan oli luja siveellinen pohja,
hänellä oli ajatuksia, toiveita, syviä tunteita, varmuutta. Hän tiesi
varsin hyvin, että nämä hyveet olivat suojattuja kohtalon iskuilta ja
ettei mikään olisi voinut niitä hävittää ilman hänen apuaan. Kohtalo ei
ole voittamaton; se on: olemuksemme keskiväylä, tuo suuri sisäkanava,
on suunnattavissa onneen tai onnettomuuteen päin, vaikkakaan sen
tuhannet sivuhaarat, jotka siihen kuljettavat ulkomaailman sattumia,
eivät ole tahdostamme riippuvaisia. Samaten kaunis jokikin, joka on
syöksynyt alas kukkuloilta ja joka vielä loistaa jäätiköiden ylvästä
kirkkautta, virtaa vihdoin tasankojen ja kaupunkien läpi, joista se saa
enää vain saastutettua vettä. Se sekoittuu hetkiseksi; ja me pelkäämme
sen kadottavan ainaiseksi vuorilähteiltä saamansa puhtaan taivaan
kuvan, joka näytti olevan sen sielu ja sen voiman syvä ja selvä ilmaus.
Mutta tarkastapas sitä etempänä, kun sitä reunustavat suuret puut: se
unohtaa siellä jo rännien ja ojien tahrat. Se saa jälleen taivaansinen
kuultaviin aaltoihinsa ja vie sen meren helmaan yhtä kirkkaana kuin se
oli hymyillessään vielä vuorten lähteillä.
Niinpä ystäväkin, josta puhun. Vaikka hän on itkenyt useamman kuin
yhden kerran, ei hän ole koskaan itkevä niitä kyyneleitä, joita
vuodatetaan oman itsensä kuoleman johdosta ja jotka eivät enää haihdu
mielestämme. Niinpä jokainen pettymys, välttämättömän herpautumisen
ohimentyä, vain auttoi häntä yleensä lähentymään salaista onneaan,
keskittämään sitä, antamaan sille tummemman reunustan saadakseen sen
näyttämään kallisarvoisemmalta, hehkuvammalta ja varmemmalta. Mutta
heti kun hän jätti tämän lumotun piirin, vihamieliset tapahtumat
hyökkäsivät kilvan hänen kimppuunsa. Hän oli esimerkiksi hyvin hyvä
miekkailija, hän joutui kolme kertaa kaksintaisteluun ja haavoittui
kolme kertaa, vaikka vastustajat eivät olleet niin taitavia. Hänen
merimatkansa olivat harvoin onnellisia. Jos hän sijoitti rahaa johonkin
liikeyritykseen, niin tämä meni huonosti. Eräs juriidinen hairahdus,
johon hänet kietoi joukko merkillisen pahansuopia asianhaaroja, tuotti
hänelle pitkiä ja vakavia ikävyyksiä. Sitäpaitsi, vaikka hänellä oli
miellyttävät kasvot ja avomielisyyttä ja hyvyyttä ilmaiseva katse, hän
ei ollut sitä, mitä kutsutaan "sympaattiseksi". Hän ei aluksi ollenkaan
herättänyt tuota ensimmäistä äkillistä mieltymystä, jota usein
aiheutamme, tietämättä miksi, ohikulkevassa tuntemattomassa, vieläpä
vihollisessakin. Hänen tunne-elämäänsä onni suosi tuskin sen paremmin
kuin muutakaan. Itse rakastaen ja ansaiten verrattoman paljon enemmän
rakkautta kuin useimmat niistä, joille häilähtelevä naissydän sitä
uhraa, hän tässäkin tapasi vain petosta, surua ja pettymystä. Näin hän
kulki kulkuaan, koettaen parhaansa mukaan selviytyä ansoista, joita
hänen nurjamielinen onnensa asetti hänen tielleen joka askelella,
menettämättä rohkeuttaan tai sisäisesti masentumatta, mutta hieman
hämmästyneenä niin itsepintaisesta vastahangasta, kunnes hän vihdoin
löysi ainoan ja suuren elämänsä onnen: rakkauden, joka oli hänessä
odottavan rakkauden arvoinen, ehdoton, intohimoinen, täydellinen,
muuttumaton. Tästä hetkestä lähtien hän tunsi ikäänkuin uuden tähden
hyväätekevästä vaikutuksesta ilkeiden tapahtumien vähitellen hajoavan,
häipyvän, poistuvan ja kulkevan toista tietä. Olisi voinut sanoa, että
niiden oli ikävä luopua häntä seuraamasta. Hän näki todellakin onnen
kääntyvän. Ja nyt, jouduttuaan taas sattuman välinpitämättömään ja
puolueettomaan ilmapiiriin, joka on yhteistä useimmille ihmisille, hän
muistelee hymähtäen aikaa, jolloin jokainen hänen liikkeensä, jota
näkymätön vihollinen näytti vaanivan, tuotti vaaraa.