Tarkastelkaamme tätä yksinkertaisemmin ja katsokaamme ensin, eikö tämä
koske muita kuin ihmistä. Meillä on tällä jokseenkin käsittämättömällä
maapallollamme hiljaisia ja uskollisia elämänkumppaneita, joita on
useinkin hyödyllinen tarkastella, kun päätämme huimaa määrätyissä --
ehkä illusoorisissa -- korkeuksissa, joissa mielellämme kuvittelemme,
että taivaankappaleet, jumalat tai maailmankaikkeuden korkeimpien
lakien siivekkäät edustajat huolehtivat vain meistä. Luottavaisessa ja
tyynessä alistuvaisuudessaan nuo meidän animaalisen elämämme
puolettomat veljet näyttävät tietävän yhtä ja toista, jota me emme enää
tiedä. Mutta ne säilyttävät tyyninä salaisuuden, jota me ajamme niin
kiihkeästi takaa! Varmaa on, että eläimillä, erittäinkin kotieläimillä,
on jonkinlainen kohtalo. Ne tuntevat ansaitsemattoman, jatkuvan onnen
ja odottamattoman, hellittämättömän onnettomuuden; ne voisivat meidän
tavoin puhua tähdestä, hyvästä tai kovasta onnesta tai sattumasta.
Ajurinhevosen kohtalo, jonka päivät päättyvät teurastuslaitoksessa sen
kuljettua satojen tuntemattomien pyövelien käsien kautta, verrattuna
puhdasrotuisen hevosen kohtaloon, joka kuolee vanhuuttaan säälivän
isännän tallissa, on yhtä selittämätön oikeuden kannalta katsoen
(jollemme buddhalaisten tavoin siinä näe palkintoa ja rangaistusta
aikaisemman elämän teoista) kuin sattuman kautta köyhäksi tai
ansiottomasti rikkaaksi tulleen ihmisen kohtalo. Flaamilaisilla
seuduilla on eräs vetokoirarotu, jolle kohtalo osoittaa vuorotellen
suosiotaan ja vihaansa. Jos nuo koirat joutuvat teurastajalle, on
niillä erinomainen elämä. Työ ei niiden hartioita halkaise: aamulla ne
nelivaljakkona vetävät teurastuslaitokseen kevyet vaunut ja tuovat ne
sieltä illalla täynnä lihaa nelistäen iloisina ja voitonriemuisina
vanhojen kaupunkien mutkittelevia katuja valaistujen talonpäätyjen
välitse. Koko väliajan ne ovat joutilaina -- mikä ihana joutoaika
rottien ja teurastuslaitoksen jätteiden parissa! Niillä on
yltäkylläinen ruoka, ne ovat lihavia, kiiltäviä kuin hylkeet ja
nauttivat täysin määrin sitä ainoaa onnea, josta varmaankin uneksii
hyvän koiran naiivi ja vaaniva sielu. Mutta niiden onnettomat veljet
samasta pesuudesta, jotka joutuvat talousjätteitä keräilevälle
vanhukselle tai melkein aina ontuvalle hiekkakauppiaalle taikka
köyhälle talonpojalle ja jotka kytkettyinä raskaitten ja muodottomien
vankkurien eteen juoksevat ruokkoamattomina, karvattomina, rupisina,
nälkäisinä, laihoina kuin luurangot kuolemaansa saakka sen helvetin
piiriä, johon muutamat känsäiseen käteen pistetyt lantit ne syöksivät.
Ja vähemmänkin suorasti ihmisestä riippuvaisessa maailmassa tavataan
ilmeisesti peltopyitä, fasaaneja, hirviä, jäniksiä, joilla tuskin on
onnea ja jotka haavoittuvat aina, kun tapaavat metsästäjän, kun taas on
toisia, jotka selviytyvät kaikista ajojahdeista -- mene ja tiedä, miten
ja millä etuoikeudella.
Ne ovat siis, kuten mekin, eittämättömien vääryyksien alaisia. Mutta
näiden vääryyksien takia emme me uneksikaan panna taivasta ja maata
ylösalaisin tai kysyä neuvoa salatuilta voimilta. Ja se, mitä niille
tapahtuu, ei ehkä ole mitään muuta kuin naiivisti yksinkertaistunut
kuva siitä, mitä meille tapahtuu. On totta, että me niihin nähden
edustamme juuri niitä salattuja voimia, joita me etsimme taivaastamme.
Mutta onko meillä silloin oikeutta odottaa näiltä voimilta enemmän
tunnollisuutta ja ymmärtävää oikeutta kuin mitä me osoitamme eläimiä
kohtaan? Oli miten oli, vaikkakaan tämä esimerkki ei olisi aikaansaanut
mitään muuta kuin riistänyt sattumalta hieman sen tarpeetonta
tenhovoimaa vahvistaakseen sitä enemmän aloitekykyämme ja
taisteluhaluamme, niin se jo olisi kunnioitettava voitto.