Kaikki me olemme kautta elämämme enemmän tai vähemmän seuranneet
muutamien olentojen kohtaloa, joiden osaksi, aivan riippumatta heidän
toimistaan, tuli onnea ja onnettomuutta, mikä näytti äkkiä kasvavan
maasta tai putoavan tähdistä, aivan valmiina, ilman mitään syytä,
järkähtämättömästi. Joku, joka ei edes uneksinut itselleen tointa,
johon ansiokkaampi kilpailija sulki häneltä pääsyn, näkee tuon
kilpailijan poistuvan ratkaisevalla hetkellä; joku toinen, joka luotti
vaikutusvaltaisen ystävän suojelukseen, näkee tuon ystävän kuolevan
hetkellä, jolloin tämä ojentaa hänelle auttavan kätensä. Toinen, joka
ei ole lahjakas eikä kaunis ja jolta puuttuu ennakoltanäkemiskykyä,
pääsee joka aamu Onnettaren, Kunnian ja Rakkauden palatsiin juuri sinä
lyhyenä silmänräpäyksenä, jolloin kaikki ovet ovat avoinna; joku toinen
taas, jolla on erinomaiset ansiot ja joka on kauan harkinnut täysin
rehellistä toimenpidettään, ilmaantuu sinne hetkellä, jolloin kovaonni
sulkee sen puoleksi vuosisadaksi. Toinen saattaa parikymmentä kertaa
terveytensä vaaraan mielettömissä yrityksissä ja pääsee niistä ehjin
nahoin, joku toinen uskaltaa panna sen varovaisesti alttiiksi jossakin
kunniallisessa yrityksessä ja menettää sen auttamattomasti. Tuhannet
tuntemattomat auttavat tietämättään toista näkemättä häntä koskaan;
tuhannet tuntemattomat ovat haittana toisen työlle tietämättä edes,
että hän on olemassa. Kummatkaan eivät tiedä, mitä he tekevät; merten
erottamina he tottelevat samaa yli maailman levinnyttä, mutta samalla
tarkkaa käskyä; sitten, ennakolta määrätyllä hetkellä tuon suunnattoman
koneen irtonaiset osat liittyvät toisiinsa, ja siten on syntynyt kaksi
täydellistä ja erilaista kohtaloa, jotka aika panee liikkeelle.
V
Tohtori Froissac luettelee merkillisessä kirjassaan _La Chance et la
Destinée_, Sattuma ja Kohtalo, lukemattomia ihmeellisiä esimerkkejä
siitä ennakoltasäädetystä, järkähtämättömästä, muuttumattomasta
perusepäoikeudenmukaisuudesta, jota useimmat ihmisolennot saavat
osakseen. Tuota kirjaa lukiessaan voisi luulla joutuneensa jonkin
toisen maailman meitä ällistyttävään laboratorioon, josta ei löydä
onnen ja onnettomuuden punnitsemista ja jakelua varten mitään, mikä
muistuttaa oikeudelle ja ihmisjärjelle välttämättömiä välineitä.
Tällaisen esimerkin tarjoo muiden muassa ihailtavan Vauvenargues'in,
tuon suurista viisaista onnettomimman elämä, miehen, joka huolimatta
nerostaan, moraalisesta suuruudestaan, urheudestaan, ponnistuksistaan
kauheiden tautien murtamana ja runtelemana joutuu hetkinä, joina hänen
onnettarensa on kahden vaiheilla, joka päivä ansaitsemattomasta
pettymyksestä ja kohtuuttomasta vääryydestä toiseen ja kuolee
kolmenkymmenen kahden vuotiaana, juuri kun hänen työnsä alkaa saada
tunnustusta. Samoin Lesurques'in kauhea tarina, missä tuhannet
sattumat, joita voisi sanoa helvetin juoniksi, yhtyvät saattamaan
turmioon viattoman, ilman että kohtalon kahlehtima totuus, joka
vaikeroi hiljaa sitä etsivien erehdysten ylivoiman alla, kuten
vaikeroidaan hiljaa painajaisten käsissä -- ilman että tuo totuus voisi
sormeakaan liikauttaa haihduttaakseen yön. Esitämme tässä tuon tarinan
tohtori Froissac'in mukaan:
"Floréalkuun 8 p:nä vuonna IV hyökättiin Paris-Lyonin postin kimppuun
ja postinkuljettajat surmattiin kello 9 illalla Sénartin metsässä.
Murhaajat olivat Couriol, joka matkusti postin mukana, Durochal, Rossi,
Vidal ja Dubosq, jotka olivat ratsastaneet vuokrahevosilla sitä
vastaan, sekä vihdoin Bernard, joka oli hankkinut hevoset ja otti osaa
saaliin jakoon. Tästä rikoksesta, johon otti osaa viisi murhaajaa ja
yksi kanssarikollinen, joutui seitsemän henkeä neljän vuoden kuluessa
mestauslavalle. Oikeus siis tuomitsi yhden miehen liikaa, yhden
viattoman. Se ei voinut olla kukaan niistä kuudesta, jotka kaikki
olivat tunnustaneet rikoksensa. Se viaton oli Lesurques, joka oli
lakkaamatta vakuuttanut syyttömyyttään ja jonka jokainen hänen
luulotelluista kanssarikollisistaan kielsi tuntevansa. Ja miten tuo
onneton sekaantui tähän juttuun, joka oli antava hänen nimelleen niin
surullisen kuolemattomuuden? Kovaonni satutti, että Lesurques, joka oli
muuttanut Douaista Parisiin antaakseen siellä, hyvissä varoissa kun
oli, lapsilleen paremman kasvatuksen, neljä päivää ennen rikosta oli
aamiaisilla erään kotiseutulaisensa Guesnon luona, juuri kun sattumalta
paikalle osuva Couriol kutsuttiin mukaan aterialle. Koska epäluulot
heti kohdistuivat Courioliin, niin tuo aamiainen oli riittävänä syynä
Guesnon vangitsemiseen. Mutta koska hän saattoi todistaa olleensa
ryöstön tapahtuessa muualla, niin tuomari laski hänet heti vapaaksi.
Myöhäisen ajan vuoksi hän oli käskenyt Guesnon tulla seuraavana päivänä
hakemaan pois papereitaan.
"Floréalkuun 11 päivän aamuna tapasi Guesno, mennessään tässä
tarkoituksessa poliisiprefektuuriin, Lesurques'in, jota hän pyysi
seurakseen. Tämä suostuikin siihen aikansa kuluksi. Heidän odottaessaan
eteisessä tuotiin sinne kaksi todistajiksi kutsuttua naista, jotka
Lesurques'in ja pakoon päässeen Dubosqin yhdennäköisyyden pettäminä
väittivät häntä yhdeksi murhamiehistä ja pysyivät kovaksi onneksi
jyrkästi tässä väitteessään. Lesurques'in entisyys puhui hänen
puolestaan ja muiden seikkojen lisäksi, joita hän mainitsi
todistaakseen, ettei hän ollut poistunut Parisista Floréalkuun 8 p:nä,
hän ilmoitti olleensa läsnä erään jalokivikauppiaan luona Legrandin ja
Aldenoffin välisessä kaupanteossa. Tämä oli todellakin tapahtunut 8
p:nä. Mutta Legrand, jota vaadittiin esittämään kirjansa, huomasi, että
hän oli erehdyksessä merkinnyt nuo kaupat tehdyiksi 9 p:nä. Hän luuli
tekevänsä parhaiten raaputtamalla 9 ja tekemällä siitä 8; hän tahtoi
täten pelastaa kotiseutulaisensa Lesurques'in, jonka hän tiesi
syyttömäksi, mutta saattoikin hänet sen kautta turmioon. Tämän
lisäsyytöksen ilmitultua eivät yleiset syyttäjät ja valamiehet
kiinnittäneet enää minkäänlaista huomiota niiden syytetyn esittämän
kahdeksankymmenen todistajan lausuntoon, jotka todistivat hänen
syyttömyytensä: hänet tuomittiin ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin.
Tuomion ja sen toimeenpanon välillä kului kahdeksankymmentä seitsemän
päivää, mikä oli siihen aikaan tavaton aika. Syynä tähän oli se, että
oli noussut voimakkaita epäilyksiä hänen syyllisyydestään.
"Direktoriolla ei ollut armahdusoikeutta; se luuli olevansa pakotettu
vetoamaan Viidensadan Neuvostoon kysyen siltä, 'onko Lesurques'in
kuoltava, koska hän on jonkun rikollisen näköinen'. Neuvosto siirtyi
päiväjärjestykseen Simeonin esityksestä, ja Lesurques, joka antoi
tuomareilleen anteeksi, teloitettiin. Eikä sillä hyvä, että hän oli
lakkaamatta vakuuttanut syyttömyyttään, myöskin Couriol, kuullessaan
Lesurques'in vangitsemismääräyksen, oli huudahtanut lujalla
äänellä: Lesurques on viaton! Saman vakuutuksen hän toisti vielä
mestauslavallakin. Kaikki toisetkin tuomitut, tunnustaen oman
syyllisyytensä, samoin selittivät, että Lesurques oli viaton. Vasta
vuonna IX Dubosq, hänen yhdennäköinen haamunsa, vangittiin ja
tuomittiin.
"Kova kohtalo, joka oli kohdannut perheen päätä, ei säästänyt
ainoatakaan sen jäsentä. Lesurques'in äiti kuoli tuskasta, hänen
vaimonsa tuli hulluksi, hänen kolme lastaan riutuivat avuttomuudessa ja
kurjuudessa. Noin julman kohtalon hellyttämänä hallitus kuitenkin
kaksi eri kertaa palautti Lesurques'in perheelle ne viisi- tai
kuusisataatuhatta frangia, jotka väärä takavarikointi oli siltä
riistänyt, mutta suurimman osan tästä omaisuudesta kavalsi eräs roisto.
Oli kulunut 60 vuotta; Lesurques'in kolmesta lapsesta oli kaksi
kuollut, yksi ainoa oli vielä jäänyt eloon. Se oli Virginie Lesurques.
Jo aikoja sitten yleinen mielipide oli julistanut hänen onnettoman
isänsä syyttömäksi ja vaati hyvitystä. Heti kun oli julaistu vuoden
1867 kesäkuun 29 päivän laki, joka salli tuomioiden tarkistuksen
rikosasioissa, hän toivoi, että vihdoinkin oli päivä koittanut, jolloin
hän saattoi esittää hyvitysvaatimuksensa oikeuden pyhäkössä. Mutta
viimeisen kovan onnen kolahduksesta korkein oikeus, vedoten erinäisiin
muodollisiin seikkoihin, selitti 17 p:nä syyskuuta 1868 antamallaan
päätöksellä, ettei asiaa enää voinut ottaa tarkistettavaksi ja ettei
Virginie Lesurques'in tarkistusanomus antanut aihetta mihinkään
toimenpiteisiin."
On kuin näkisi kauheata unta, jossa joku onneton on Eumenidien,
kostotarten, uhrina. Aina tuosta aamiaisesta lähtien Guesnon luona,
melkein yhtä traagillisesta kuin Thyesteen ateria [Kreikkalaisen tarun
mukaan tarjoo Mykenain kuningas Atreus veljelleen Thyesteelle
syötäviksi tämän omat pojat, koska Thyestes on viekoitellut hänen
puolisonsa. Kauhusta kääntyy aurinkokin radallaan. Suom.], tuo onneton
häilyy lakkaamatta sen kuilun partaalla, joka vetää häntä puoleensa,
kun taas hänen kohtalonsa, joka liitelee hänen päänsä päällä kuin
suunnaton vaakalintu, sammuttaa kaikkien niiden valon, jotka häntä
lähestyvät. Ja piirit ylhäältä ja alhaalta syöksyvät esille,
supistuvat, tapaavat toisensa ikäänkuin taikavoiman avulla, kunnes
niiden pyörteet yhtyvät ja laskeutuvat samalle ruumiille.
Kaameiden kovanonnen kolahdusten yhteensattuminen näyttää tosin tässä
jutussa varmaankin yliluonnolliselta; ja tuo tapaus on tyypillinen,
kauhea ja symboolinen kuin jumalaistaru. Mutta varmaa on, että
samantapaisia tapahtumasikermiä toistuu pienoiskoossa joka päivä
sellaisten elämäntarinoiden tuhansissa vähäpätöisissä tai naurettavissa
vastahakoisuuksissa, jotka ovat turmiotatuottavan tai pahansuovan
tähden alaisia.
Yhtä traagillinen oli Aimar de Ranconnet'in, Parisin oikeushovin
presidentin, kohtalo. Hän, joka oli kunnollisimpia ihmisiä, mitä olla
voi, erotetaan väärin virastaan, hän näkee tyttärensä kuolevan
kurjuudessa, poikansa saavan surmansa pyövelin kädestä, ja
hänen vaimonsa surmaa salama, kun taas häntä itseään syytetään
kerettiläisyydestä, ja Bastiljiin suljettuna hän kuolee suruun ennen
tuomiotaan.
Atrideen ja Oidipoon onnettomuudet tuntuvat meistä tarumaisilta ja
epätodenmukaisilta, ja kuitenkin me näemme uudenajan historiassakin
kovan onnen persoonallisella vihalla vainoovan muutamia viattomia ja
onnettomia uhreja, kuten Englannin Henrietteä, Henrik IV:n tytärtä,
Louise Bourbon'ia, Joosef II:ta ja Maria Antoinettea, tai purkavan
samalla itsepäisyydellä kiukkuaan muutamiin sukuihin, kuten
Coligny'ihin, Stuart'eihin j.n.e.
Stuart'ien onnettomuudet ovat yleensä tunnetut, Coligny'den vähemmän.
Esitämme ne tässä sellaisina kuin Froissac ne kuvaa.
"Frans I:n aikuinen Ranskan marsalkka Gaspard de Coligny oli mennyt
naimisiin armeijan ylipäällikön sisaren Anna de Montmorencyn kanssa.
Häntä moitittiin siitä, että hän viivyttämällä puoli päivää
hyökkäystään Kaarlo V:n kimppuun oli menettänyt melkein varman voiton
tilaisuuden. Yksi hänen pojistaan, arkkipiispa ja kardinaali, kääntyi
protestanttisuuteen ja meni naimisiin. Hän taisteli Saint-Denis'in
taistelussa kuningasta vastaan, pakeni Englantiin, jossa eräs hänen
palvelijansa yritti hänet myrkyttää v. 1571. Tästä hän kuitenkin toipui
ja tahtoi palata Ranskaan. Mutta jouduttuaan la Rochellessa
[Hugenottien lujimpia turvapaikkoja. Suom.] vangiksi hänet tuomittiin
kuolemaan ja teloitettiin.
"Amiraali de Coligny, kardinaalin veli, luettiin aikansa suurimpiin
sotapäällikköihin; hän teki ihmeitä Saint-Quentin'in puolustuksessa.
Kun paikka kuitenkin väkirynnäköllä valloitettiin, joutui hän
sotavangiksi. Tultuaan prinssi Condén aikana hugenottien todelliseksi
päälliköksi hän osoitti rohkeutta kaikissa yrityksissä, henkistä
joustavuutta ja suurta neuvokkuutta, eikä kukaan epäillyt hänen
ansioitaan eikä taitavuuttaan sotapäällikkönä. Ja kuitenkin hän oli
aina onneton yrityksissään. V. 1562 hän joutui tappiolle taistellessaan
Dreux'ssä Guisen herttuaa vastaan, Saint-Denis'ssä Montmorency'tä
vastaan ja vihdoin Jarnac'in taistelu samaten tuli onnettomaksi hänen
puolueelleen. Hän kärsi vielä tappion Moncontourissa Poitoussa, mutta
hänen rohkeutensa ei kuitenkaan koskaan järkkynyt. Hän osasi
taitavuudellaan korjata onnen petokset ja näytti tappioittensa jälkeen
pelättävämmältä kuin hänen vihollisensa keskellä voittojaan. Usein
haavoittuneena, mutta koskaan tuntematta pelkoa, hän eräänä päivänä
rauhallisesti sanoi ystävilleen, jotka itkivät nähdessään hänen verensä
virtoina vuotavan: _'Eikö toimen, jota harjoitamme, tule meitä totuttaa
kuolemaan kuten elämäänkin?'_ Muutamia päiviä ennen Pärttylin yötä
ampui Maurevert häneen luodin, joka haavoitti häntä vaarallisesti
oikeaan käteen ja vasempaan käsivarteen. Tunnettua on, että Pärttylin
verilöylyn aattona Besme tunkeutui palkatun salamurhaajajoukon
etupäässä amiraalin asuntoon, lävisti hänet usealla iskulla ja heitti
hänet ikkunasta hänen talonsa pihalle, jossa hänen sanotaan heittäneen
henkensä Guisen herttuan jalkojen juuressa. Oltuaan kolme päivää
roskaväen häväistävänä hänen ruumiinsa vihdoin hirtettiin jaloistaan
Montfaucon'in hirsipuuhun.
"Täten amiraali Coligny oli aina onneton, aina häviön puolella, vaikka
häntä pidettiin aikansa suurimpana sotapäällikkönä, kun taas hänen
kilpailijansa Guisen herttua, joka oli vähemmän järkevä, mutta
rohkeampi, ja joka ennen kaikkea luotti enemmän onneensa, osasi
hämmästyttää vihollisiaan ja asettua tapausten herraksi. 'Coligny
oli kunnon mies', sanoi l'abbé de Mably; 'Guise osasi näyttää
hyveellisemmältä. Coligny oli kansajoukon vihaama, Guisen herttua oli
sen epäjumala.' Colignyn kerrotaan jättäneen jälkeensä päiväkirjan,
jota Kaarlo IX luki mielenkiinnolla, mutta jonka marsalkka de Retz
poltatti. Onneton kohtalo, joka seurasi kaikkia Coligny-nimisiä,
määräsi vihdoin, että viimeinen tämän suvun jälkeläinen sai surmansa
kaksintaistelussa ritari Guisen kanssa."
Ja, siirtyäksemme hieman toiselle alalle, mitä sanoa siitä
käsittämättömästä, mutta melkein itsetietoisesta, järjestelmällisestä
kohtalon vääryydestä, joka sisältyy uhkapeleihin, kaksintaisteluihin,
taisteluihin, myrskyihin, haaksirikkoihin, tulipaloihin, salaman
tuhoihin? Mitä sanoa sellaisen ihmisen kuin Chastenet de Puységurin
uskomattomasta onnesta, hänen, joka neljänkymmenen vuoden
sotapalveluksensa aikana otti osaa kolmeenkymmeneen taisteluun ja
sataan kahteenkymmeneen piiritykseen, taistellen aina ensi rivissä ja
osoittaen tarumaista uhkarohkeutta, eikä koskaan saanut naarmuakaan,
kun taas marsalkka Oudinot haavoittui kolmekymmentä viisi kertaa ja
kenraali Trézel sai itseensä kuulan joka taistelussa? Mitä sanoa vielä
jonkun Lauzun'in, Chamillart'in, Casanovan, Chesterfieldin y.m.
erinomaisesta onnesta, tuosta käsittämättömästä ja itsepintaisesta
onnesta, mikä seurasi Sullan, Mariuksen, Dionysius Vanhemman rikoksia,
joka viimeksimainittu päästyään hyvin korkeaan ikään ja vietettyään
inhoittavaa ja kohtalon siunaamaa elämää kuoli ilosta kuultuaan, että
ateenalaiset olivat palkinneet yhden hänen murhenäytelmänsä? Mitä
vihdoin sanoa sellaisesta kohtalosta, kuin Herodes n.k. Suuren, joka ui
veressä, surmautti yhden vaimonsa, viisi lastaan, kaikki ne hyveelliset
ihmiset, jotka olivat hänen tiellään, ja joka kuitenkin oli onnellinen
kaikissa yrityksissään?