Tämä naiivi ja ikivanha taru näyttää, että onnen salaperäinen ongelma
on tuskin muuttunut siitä lähtien, jolloin ihminen alkoi sitä
mietiskellä. Se voisi vielä valaista, miten vähän me nykyhetkelläkin
tiedämme. Meillä on ajatuksemme ja nämä muodostelevat sisäisen onnemme
tai onnettomuutemme, joihin ulkonaiset tapahtumat vaikuttavat enemmän
tai vähemmän. Muutamilla nämä ajatukset ovat tulleet niin valtaviksi ja
voimakkaiksi, ettei heidän suostumuksettaan mikään voi tunkeutua siihen
kristalli- ja pronssirakennukseen, jonka he ovat osanneet rakentaa
odottamattomien tapahtumien tavallista tietä hallitsevalle kukkulalle.
Meillä on tahtomme, joka ajatustemme ravitsemana ja ylläpitämänä
kykenee karkoittamaan suuren joukon hyödyttömiä tai vahingollisia
tapahtumia. Näiden enemmän tai vähemmän turvallisten, enemmän tai
vähemmän valloittamattomien saarekkeiden ympärillä leviää kuitenkin
ulappa yhtä hillitön, yhtä laaja kuin valtameri, ulappa, jota yksin
sattuma näyttää hallitsevan kuten tuuli laineita. Ei mikään ajatus, ei
mikään tahto voi estää jotakin lainetta odottamatta syntymästä, meitä
yllättämästä, huumaamasta, vahingoittamasta. Niiden hyväätekevä
vaikutus alkaa vasta sitten, kun laine on vyörynyt pois. Silloin ne
nostavat meidät jälleen, sitovat haavamme, elvyttävät meidät ja
valvovat, ettei töytäyksen aiheuttama paha tunkeudu aina elämämme
syviin lähteisiin asti. Siihen niiden tehtävä rajoittuukin. Näköjään se
on hyvin vaatimaton. Todellisuudessa, jollei sattuma saa julman
sairauden tai kuoleman järkähtämätöntä muotoa, se saattaa tuon sattuman
melkein voimattomaksi ja riittää pitämään yllä sitä, mitä ihmisonnessa
on parasta ja ihmiselle ominaisinta.