I
Oli kerran kaksi veljestä, kertoo vanha serbialainen taru. Toinen oli
toimelias ja onneton, toinen laiska ja onnen suosikki. Kovan onnen
kolhima veli tapasi eräänä päivänä kauniin, nuoren tytön, joka kaitsi
lampaita kehräten kultalankaa. -- "Kenen nuo lampaat ovat?" hän kysyy.
-- "Ne ovat sen, jolle minäkin kuulun." -- "Kenelle sinä sitten
kuulut?" -- "Veljellesi, olen hänen onnensa." -- "Ja missäs minun
onneni sitten on?" -- "Hyvin kaukana sinusta." -- "Voinko sen löytää?"
-- "Voit kyllä, jos etsit."
Ja hän lähtee etsimään onneaan. Eräänä iltana hän huomaa synkässä
metsässä puun alla köyhännäköisen harmaahapsisen vaimon nukkuvan. Hän
herättää tämän ja kysyy, kuka hän on. -- "Etkö tunne minua?" vaimo
vastaa. "Totta on, ettet ole nähnyt minua koskaan: minä olen sinun
onnesi." -- "Ja kuka minulle on antanut sitten niin viheliäisen onnen?"
-- "Kohtalo."
-- "Voinko minä löytää Kohtalon?" -- "Ehkä, kovasti etsimällä."
Hän lähtee etsimään Kohtaloa. Kuljettuaan pitkät matkat hänelle
näytetään, missä se on. Se elää suunnattoman palatsin loistossa; mutta
sen rikkaudet vähenevät päivä päivältä ja sen asunnon ovet, ikkunat ja
seinät kutistuvat. Se selittää hänelle, että se näin vuorotellen
siirtyy kurjuudesta ylellisyyteen; ja että se tila, jossa se jonakin
määrättynä hetkenä on, määrää kaikkien tuona hetkenä syntyvien lasten
tulevaisuuden.
-- "Sinä tulit maailmaan hetkellä, jolloin varallisuuteni oli
vähenemässä, siitä johtuvat kaikki onnettomuutesi." -- Se neuvoo häntä
lepyttämään tai pettämään kovan kohtalon vaihtamalla onnea
veljentyttärensä Militzan kanssa, joka on syntynyt suotuisana hetkenä.
Tätä vaihdosta varten riittäisi se, että hän ottaisi luokseen tuon
veljentyttären ja selittäisi kaikille, jotka sitä kysyvät, että kaikki,
mitä hän omistaa, kuuluu Militzalle.
Hän seuraa neuvoa, ja hänen asiansa kääntyvät toiselle tolalle. Hänen
karjansa vaurastuvat ja lisääntyvät, hänen puunsa ovat murtua hedelmien
painosta, hän saa odottamatta perintöjä, hänen peltonsa tuottavat
uhkuvia satoja-. Mutta eräänä aamuna, hänen katsellessaan onnellisen
tyytyväisenä ihanaa viljapeltoa, eräs vieras ohikulkiessaan kysyy
häneltä, kenelle kuuluvat nuo aamukasteessa uhkuvat tähkäpäät, jotka
ovat kaksi kertaa niin korkeita ja raskaita kuin naapuripellossa.
Silloin hän unohtaakin ja vastaa: -- "Ne ovat minun." -- Heti syttyy
pellon toinen pää tuleen ja tuli alkaa hävityksensä. Hän muistaa
silloin unohtamansa neuvon, juoksee vieraan jäljestä ja huutaa hänelle:
"Minä erehdyn! En ole puhunut sinulle totta; pysähdy, tule takaisin;
tämä pelto ei ole minun, vaan veljentyttäreni Militzan!" Ja heti
sammuvat liekit ja tähkäpäät kasvavat jälleen.