Älkäämme ennen kaikkea kadehtiko kenenkään menneisyyttä! Oman
menneisyytemme me olemme itse luoneet ja ainoastaan itseämme varten. Se
on ainoa, mikä sopii meille, ainoa, minkä on opetettava meille totuus,
jota ei kukaan olisi voinut meille opettaa, ainoa, mikä antaa meille
voimaa, jota kukaan ei voisi meille antaa. Olkoonpa se hyvä tai huono,
loistava tai harmaa, se on meille kuin museo, joka sisältää
ainoalaatuisia mestariteoksia, sellaisia, jotka puhuvat vain meille;
sillä ei yksikään mestariteos voisi olla meidän suorittamamme teon
kaltainen, ei saamamme suudelman, ei tuntemamme kaameuden, ei osaksemme
tulleen kärsimyksen, ei ahdistuksen, ei rakkauden kaltainen, joka on
tuottanut meille hymyilyä ja kyyneleitä. Menneisyytemme olemme me itse,
se, mitä me olemme, ja se, miksi me tulemme. Ja tässä tuntemattomassa
maailmassa, missä me olemme ja elämme, ei kukaan, onnellisimmasta
osattomimpaan asti, osaa aavistaa, mitä hän kadottaisi korvatessaan
vierailla jäljillä ne jäljet, jotka hänen tuli jättää elämästään.
Menneisyytemme on meidän salaisuutemme, jonka vuodet ovat tuoneet
julki, se on olemuksemme salaperäisin kuva, ajan yllättämä ja
varjelema. Tuo kuva ei ole kuollut; pieninkin seikka rumentaa tai
kaunistaa sen; se saattaa myös kirkastua tai synkentyä, nauraa tai
itkeä, ilmaista vihaa tai rakkautta; mutta se pysyy aina tunnettavana
myrjaadien sitä ympäröivien kuvien keskellä. Se edustaa meitä
eletyssä ajassa, kuten pyrkimyksemme ja toiveemme edustavat meitä
tulevaisuudessa. Ja nuo molemmat kuvat sulautuvat yhteen opettaakseen
meille itsellemme, mitä me olemme.
Kadehdittavia eivät suinkaan ole menneisyyden tapahtumat, vaan se
henkinen kudos, jolla menneiden päivien muisto verhoo viisaan. Tuo
kudos voi olla yhtä kallisarvoinen, olkoonpa että se on tehty surusta
tai ilosta, että se on syntynyt tapahtumien runsaudesta tai
kurjuudesta. Ja kun sen näkee välkkyvän elämän yllä, jota se verhoo,
niin ei voisi sanoa, ovatko siinä säihkyvät tähdet ja jalokivikoristeet
löydetyt töllin halpa-arvoisesta tuhkaläjästä vaiko palatsin portaista.
Ei ole ensinkään olemassa tyhjää tai köyhää menneisyyttä, ei kurjia
tapahtumia, on vain kurjasti vastaanotettuja tapahtumia. Jos meille ei
todellakaan olisi mitään tapahtunut, niin se olisi ihmeellisintä, mitä
koskaan olisi kenellekään sattunut, ja siitä koituisi meille yhtä
ihmeellinen valo. Todellisuudessa samat tosiasiat, samat intohimot,
samat mahdollisuudet ja melkein yhtäläiset tilaisuudet odottavat ja
kannustavat useimpia ihmisiä. Olosuhteet ja niiden loisto vaihtelevat,
mutta paljon vähemmän kuin niiden herättämät sisäiset vastakaiut; ja
vähäpätöinen ja keskeneräinen tapahtuma, joka sattuu hedelmälliseen
mieleen ja sydämeen, saavuttaa helposti sellaisen korkeuden ja
moraaliset suuruussuhteet, että ne toisella alalla järkyttäisivät
kokonaisen kansan.
Sen, joka näkisi edessään jonkin ihmisryhmän eri menneisyydet, olisi
vaikea päättää, minkä noista menneisyyksistä hän haluaisi elää
edelleen, jollei hän samalla näkisi kaikkien noiden hajanaisten ja
erilaisten tekojen siveellisiä seurauksia. Ehkä hän erehtyisi kauheasti
valitessaan sellaisen elämän, josta suunnattomien kalleuksien tavoin
uhkuu onnea ja verratonta voitonriemua, hänen katseensa liukuessa
välinpitämättömänä toisen elämän yli, joka on näköjään autio ja
kuitenkin puhtaiden liikutusten ja ylevien, sovittavien ajatusten
täyttämä, mitkä tekevät sen onnelliseksi ennen muita, mutta eivät tule
esille. Sillä me tiedämme hyvin, että yksi ajatus riittää mullistamaan
yhtä perinpohjin kuin mitä tekisi suuri voitto tai tappio sen, mitä
kohtalo meille antoi ja mitä se meille varaa. Tuo ajatus ei pidä melua
itsestään, se ei liikauta pientä kiveäkään sillä pettävällä tiellä,
jonka näemme; mutta hiljaisuudessa se pystyttää häviämättömän
pyramiidin todellisemman tien käänteeseen, sen, jota salainen elämä
kulkee. Ja yht'äkkiä saa kaikki se, mitä meille tapahtuu, aina taivaan
ja maan ilmiöihin saakka, uuden suunnan. Tärkein hetki Siegfriedin
elämässä ei ole se, jona hän takoo ihmeellisen miekan, eikä se, jona
hän tappaa lohikäärmeen ja pakottaa jumalat väistymään tieltään, ei
liioin se häikäisevä minuutti, jolloin hän löytää rakkauden
liekehtivällä vuorella, vaan tuo lyhyt ikuisista säädöksistä irroitettu
sekunti, tuo pieni poikamainen kädenliike, jolloin hän vahingossa vie
huulilleen toisen, hänen salaperäisen uhrinsa veren punaaman kätensä.
Tuona sekuntina hänen silmänsä ja korvansa aukenevat, ja hän kuulee
kaiken sen salattua kieltä, mikä häntä ympäröi, saa yllättämällä
selville pahoja voimia edustavan kääpiön petoksen ja yht'äkkiä oppii
tekemään, mitä hänen on tehtävä.