IX

Niin, silloinkin kun menneisyydessämme olisi rikoksia, joita parempi

tahtomme ei voi enää tehdä ja joiden seurauksia sen on enää mahdoton

estää: jos ottaa huomioon, aika- ja palkkasuhteista riippumatta,

jokaisen inhimillisen olennon laajan liikunta-alan, niin nuo rikokset

häviävät itse asiassa elämästämme siitä hetkestä lähtien, jolloin

tunnemme, ettei mikään houkutus, mikään voima maailmassa saattaisi

meitä enää tekemään samanlaisia rikoksia. Ulkomaailma ei niitä anna

anteeksi, sillä harvoin siellä unohdetaan ja annetaan anteeksi; niiden

aineelliset seuraukset jatkuvat, sillä syiden ja seurausten lait ovat

vieraita omantuntomme laeille. Mutta oman oikeustajuntamme

tuomioistuimen edessä, ainoan, jolla on ratkaiseva vaikutus omaan

suljettuun elämäämme, ainoan, joka tuomitsee meitä tehokkaasti aina

sisimpiä aivoituksiamme myöten ja jonka päätöksiä me emme voi tehdä

olemattomiksi -- tuon tuomioistuimen edessä pahateko, jota me

katselemme korkeammalta tasolta kuin millä se suoritettiin, on enää

olemassa vain vaikeuttaakseen paluumatkaamme, ja sillä on tästä lähtien

oikeus asettua tiellemme vain silloin, kun kallistumme uudelleen sitä

kuilua kohti, jota se vartioi.

Syvimpiä inhimillisiä suruja tuottaa varmasti se, että menneisyydessä

on vääryyksiä, joihin kaikki tiet, niin sanoaksemme, ovat takanamme

suljetut, joiden uhreja on enää mahdotonta löytää, nostaa tai

lohduttaa. Myöhemmin unohtuviin tuskiin kuuluu se, että on

väärinkäyttänyt voimaansa ryöstääkseen heikon tämän tuhouduttua, että

on väärin tai kuolettavasti haavoittanut rakastavan sydämen tai on

yksinkertaisesti palkinnut kiittämättömyydellä liikuttavan hellyyden,

joka oli tarjolla. Tämä painaa ehdottomasti raskaana koko

olemassaoloamme. Mutta nykyisen omantuntomme kehitysasteen mukaan

riippuu meistä, saako tuo paino laskemaan vai nousemaan koko meidän

siveellisen kohtalomme. Ei voi välttää -- sillä siitä, mitä olemme

tehneet, voi tehdä tuskin mitään olemattomaksi -- ei voi välttää, että

useat tehdyt vääryydet sukeltavat jälleen esille jonakin päivänä

vaatimaan niille tulevaa osaansa ja alkamaan oikeudenmukaiset

kostotoimenpiteensä. Ne kohdistuvat silloin ulkonaiseen elämäämme.

Mutta ennenkuin ne voivat koskea sisäiseen olentoomme, joka on tämän

elämän keskus, ne ovat pakotettuja alistumaan siihen tuomioon, jonka me

olemme jo itse langettaneet itsestämme; ja tämän tuomion laatu määrää

näiden salaperäisten lähettien käytöksen, lähettien, jotka tulevat

syvyyksistä, missä säädetään ikuinen syiden ja seurausten tasapaino.

Jos me olemme rehellisesti tutkistelleet ja tuominneet itsemme uuden

omantuntomme korkeudesta, niin ne eivät ole suinkaan odottamattomia ja

uhkaavia kostottaria, joiden me näemme ilmaantuvan joka puolelta, vaan

hyväntahtoisia vieraita, melkein odotettuja ystäviä, jotka lähestyvät

hiljaisuudessa. Ne tietävät ennakolta tapaavansa ihmisen, joka ei ole

enää heidän etsimänsä syyllinen, ja kapinan, epätoivon, vihan tunteiden

ja alentavien ja tappavien rangaistusten asemesta ne tuovat sydämiimme

ajatuksia ja kärsimyksiä, jotka jalostavat, puhdistavat ja lohduttavat.

X

Monen muun seikan ohella, joista melkein kaikki johtuvat samasta

luottamuksen ja innon perusprinsiipistä, erottaa onnelliset ja

voimakkaat niistä, jotka itkevät ja ovat masentuneita, vähemmän se,

mitä he ovat tehneet ja kärsineet, kuin se tapa, jolla he osaavat

muistaa, mitä he ovat tehneet ja kärsineet. Sellaisenaan ei kenelläkään

ole onnellista menneisyyttä. Ja jos kohtalon etuoikeutetut

tarkastelevat sitä, mitä on jäljellä suurimmassa onnessa vietetyistä

vuosista, on heillä ehkä enemmän syytä suruun kuin noilla osattomilla,

jotka taivaltavat onnetonta elämää. Kaikella, mikä on ollutta ja

mennyttä, on surumielisyyden leima, etupäässä sillä, mikä oli hyvin

kaunista ja hyvin onnellista. Kaipauksen esine -- kohdistuipa tuo

kaipaus sitten siihen, mikä on ollut, tai siihen, mikä olisi voinut

olla -- on siis melkein sama kaikilla ihmisillä ja heidän surunsa

pitäisi siis olla sama. Sitä se ei kuitenkaan ollenkaan ole. Toisilla

se vallitsee lakkaamatta, toisilla se taas esiintyy pitkien väliaikojen

kuluttua. Sen täytyy siis riippua muusta kun tehdyistä teoista. Se

riippuu tavasta, jolla ihminen vaikuttaa niihin. Tämän maailman

voittajat, ne, jotka eivät hukkaa aikaansa sulkemalla näköpiiriään

luulotelmilla siitä, mikä on muuttumatonta ja korjaamatonta, ne, jotka

näyttävät joka aamu syntyvän lakkaamatta uudistuvaan maailmaan -- ne

tietävät vaistomaisesti, että se, mikä ei näytä enää olevan olemassa,

jatkaa yhä olemassaoloaan uutena ja tuoreena, että se, minkä luullaan

olleen ja menneen, taivaltaa vielä loppumatkaansa. He tietävät, että

vuodet, jotka aika on heiltä riistänyt, ovat vielä vaikuttamassa ja

uuden herran aikana he tottelevat vain vanhaa. He tietävät, että heidän

menneisyytensä on aina liikkeellä, että eilispäivä, joka oli synkkä,

surkea tai hyvin rikollinen, palaa vielä iloisena, viattomana,

nuortuneena, huomispäivän tietä. He tietävät, että heidän kuvansa ei

ole vielä syöpynyt kuluneisiin päiviin, että yksi ratkaiseva ajatus tai

teko riittää mullistamaan koko työn. He tietävät, että niin vanha, niin

tiheä ja tiivis kuin heidän takanaan leviävä varjo lieneekin, heidän

tarvitsee vain tehdä hilpeä tai toivehikas liike, niin varjo heti

jäljittelee sitä ja jatkaa sitä aina heidän lapsuusvuosiensa vähäisille

raunioille saakka ja vetää noista jäännöksistä esille odottamattomia

aarteita. He tietävät, että kaikki voi taannehtivasti kaunistua ja

tulla paremmaksi ja että kuolleetkin hautojensa pohjilla kumoavat

tuomionsa arvioidakseen uudelleen menneisyyttä, jonka kuluva hetki on

juuri saattanut jälleen eloon ja muunnellut.

Onnellisia ovat ne, jotka saavat tämän vaiston jo kehdossaan. Mutta

eivätkö ne, joilla sitä ei ole, voi jäljitellä sitä, ja eikö

ihmisviisauden tehtäviin kuulu opettaa meitä hankkimaan nuo

terveelliset vaistot, jotka luonto on meiltä kieltänyt?