Älkäämme unohtuko menneisyyteemme. Mitä onnellisempi tai kunniakkaampi
se on, sitä enemmän meidän on sitä epäiltävä, jos se pyrkii
kaareutumaan holviksi elämämme ylitse, jollei se lakkaamatta vaihdu
silmissämme, jos nykyisyys tottuu käymään sitä katsomassa ei enää
hyvänä työmiehenä, joka lähtee sinne suorittamaan nykyhetken vaatimaa
työtä, vaan toimetonna ja liian herkkäuskoisena pyhiinvaeltajana, joka
tyytyy katselemaan kauniita, elottomia raunioita.
Ja älkäämme osoittako sille sitä syvää kunnioitusta, johon vaisto ajaa
meidät, jos tuo kunnioitus saa meidät pelkäämään, että sotkemme sen
kauniin järjestyksen. Mieluummin tavallinen menneisyys, joka pysyy
vaatimattomassa asemassaan, kuin korskea menneisyys, joka tahtoo
hallita sitä, mikä sille ei kuulu. Mieluummin vaatimaton, mutta hyvin
vietetty nykyisyys, joka toimii ikäänkuin se olisi yksin maailmassa,
kuin nykyisyys, joka ylpeänä menehtyy ihmeellisen menneisyyden
kahleisiin. Yksi askel, jonka tällä hetkellä astumme epävarmaa
päämäärää kohti, on meille tärkeämpi kuin ne tuhat penikulmaa, jotka
olemme kulkeneet ennen vanhaan loistavaa, mutta laiminlyötyä voittoa
kohti. Meidän menneisyydellämme ei ollut muuta tehtävää kuin nostaa ja
jalostaa meitä tällä kuluvalla hetkellä ja hankkia meille siihen aseet:
kokemus, ajatus, ilo, joita me tarvitsemme. Olkoon, että se juuri tuona
hetkenä vetää puoleensa tai vaatii hitusen meidän tarmoamme: niin
kunniakas kuin se on ollutkin, se on vain ollut hyödytön, ja parempi
olisi ollut, ettei sitä olisi ollut olemassakaan. Kun me sallimme sen
ehkäistä kädenliikkeen, jonka olimme tekemäisillämme, silloin alkaa
meidän kuolemamme, ja tulevaisuuden rakennukset saavat äkkiä haudan
muodon.