Mielivaltaisesti me sijoitamme jonkun tietyn luvun tapahtumia
taaksemme. Me karkoitamme ne muistojemme äärille ja kerran ne sinne
saatuamme me kuvittelemme, että ne kuuluvat maailmaan, missä kaikkien
ihmisten yhteiset ponnistukset eivät saa puhkeamaan kukkaa eikä
kuivamaan kyyneltä. Mutta mikä merkillinen ristiriita! Vaikka me
uskomme, ettei meillä ole mitään vaikutusta niihin, olemme silti
vakuutetut, että ne vaikuttavat meihin. Totuus on se, että ne
vaikuttavat meihin vain, mikäli me olemme vaikuttamatta niihin. Vain
niille, joissa siveellinen elämä on pysähtynyt, on menneisyys
jotakin. Vasta tuosta pysähtymisestä lähtien se saa peloittavan
muotonsa, meillä on takanamme todellakin sellaista, mikä ei ole
korjattavissa, ja tekojemme paino laskeutuu hartioillemme. Mutta niin
kauan kuin me emme syrjäytä elämästämme henkeä ja luonnetta, tuo paino
jää riippumaan päämme päälle; ja niiden hauskojen pilvien tavoin, joita
Hamlet näyttää Poloniukseile, se odottaa, että katseemme antaa sille
toivon tai pelon, hämmennyksen tai ylevän tyyneyden muodon, aina sen
mukaan, millaiseksi sen laadimme sisimmässämme.