Todellisuudessa menneisyyden voima on raskaimpia, mitä lepää ihmisten
yllä ja painaa heitä suruun. Mikään ei kuitenkaan olisi taipuvaisempi
eikä kulkisi mieluummin meidän sille määräämäämme suuntaa, jos me vain
osaisimme paremmin käyttää eduksemme sen taipuvaisuutta. Jos asiaa
oikein ajattelee, niin menneisyys kuuluu meille yhtä todellisesti kuin
nykyisyyskin ja se on taipuisampi kuin tulevaisuus. Se on yhtä paljon
kuin nykyisyys, paljon enemmän kuin tulevaisuus meidän ajatuksissamme
ja se on lakkaamatta kädessämme. Eikä tämä koske ainoastaan aineellisen
menneisyytemme piirejä, joissa meidän on vielä mahdollista panna
jälleen kuntoon se, minkä olemme saattaneet raunioksi, vaan myöskin
niitä menneisyyden osia, jotka liian myöhäiset hyvät aikeemme näyttävät
auttamattomasti tukahduttaneen, ja erityisesti meidän siveellistä
menneisyyttämme ja kaikkea sitä, minkä siinä katsotaan olevan
korjaamattominta.
V
"Mikä on mennyttä, se on mennyttä", sanomme. Mutta se ei ole totta.
Mikä on mennyttä, on aina nykyisyyttä. "Me kannamme menneisyytemme
taakkaa", vakuutamme vielä. Sekään ei ole totta. Menneisyys se kantaa
meidän taakkamme. "Ei mikään voi pyyhkiä pois menneisyyttä." Se ei ole
totta. Nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat, saatuaan tahdoltamme
pienenkin merkin, menneisyyden läpi ja pyyhkivät pois kaiken, minkä
käskemme niiden sieltä hävittämään. "Hävittämätön, korjaamaton,
muuttumaton menneisyys!" Ei sekään ole totta. Nykyisyys se
päinvastoin on muuttumaton ja korjaamaton niillä, jotka noin puhuvat.
"Menneisyyteni on huono, surullinen, tyhjä", sanomme vihdoin, "en löydä
siitä yhtään kauneuden, onnen tai rakkauden hetkeä; en näe siinä muuta
kuin raunioita, joilla ei ole minkäänlaista suuruutta." Kaikki tämä on
yhtä vähän totta, sillä siinä näkee juuri sitä, mitä tahtoo nähdä juuri
sillä hetkellä, jolloin sitä katselee.