Kaikkien näiden valmiiden käsitysten joukossa ovat ne, jotka
muodostavat käsityksemme menneisyydestä, erikoisen järkkymättömiä.
Niiden ansiota on, että menneisyys näyttää meistä yhtä tärkeältä, yhtä
järkähtämättömältä voimalta kuin kohtalokin. Menneisyys on se kohtalo,
joka toimii takanamme ja ojentaa kätensä sille, joka toimii edessämme.
Se antaa tuolle kohtalolle kahleittemme viimeisen renkaan. Se työntää
meitä yhtä vastustamattoman kovakouraisesti kuin tuo toinen meitä
vetää. Sen häikäilemättömyys on ehkä vielä kauheampi. Kohtaloa voi
epäillä. Se on Jumala, joka ei etsiskele kaikkia. Mutta kukaan ei
ajattelekaan asettua vastustamaan menneisyyden voimaa. Näyttää
mahdottomalta, että ennemmin tai myöhemmin pääsisi kokemasta sen
vaikutuksia. Nekin, jotka hyväksyvät vain sen, mikä on käsin
kosketeltavaa, siirtävät tuolle menneisyydelle, jota he voivat
koskettaa sormellaan, kaiken vaikutuksen, kaikki ne mysteerion ja
ylimmän kaitselmuksen ajatukset, jotka he riistävät siltä, minkä he
kieltävät, tehdäkseen siitä aution Olympoksensa melkein ainoan ja siis
sitäkin pelättävämmän jumalan.