I
Takanamme häipyy menneisyys etäisyyteen. Siellä se uinuu kuin sumuun
kietoutunut kaupunki, josta me olemme lähteneet. Muutamat kukkulat
rajoittavat ja hallitsevat sitä. Jotkut tapahtumat kohoavat siitä kuin
tornit, toiset vielä valaistuina, toiset puoleksi raunioina ja
vähitellen kallistuen unohduksen painon alla. Puut pudottavat lehtensä,
muurit murenevat ja suuria aloja joutuu hämärän peittoon. Kaikki
näyttää kuolleelta ja siinä ei tunnu olevan muuta liikettä kuin se,
jonka sille antaa pettävästi muistimme hidas haihtuminen. Mutta
lukuunottamatta tätä itse muistojemme kuoleman aiheuttamaa elämää,
näyttää siltä kuin kaikki olisi ehdottomasti liikkumatonta, ainiaaksi
muuttumatonta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta virran erottamaa, jonka
yli ei kukaan voi kulkea.
Todellisuudessa on siellä kuitenkin elämää, useammalle meistä
kiihkeämpää ja syvempää kuin mitä on nykyisyyden tai tulevaisuuden
elämä. Todellisuudessa tuo kuollut kaupunki on usein olemassaolomme
vilkkain tyyssija, ja sen hengen mukaan, joka heidät tuo sinne
takaisin, toiset ammentavat sieltä kaikki rikkautensa, toiset
kadottavat ne siellä.