VII

Tämä johtaa meidät onneen, jonka olisi oltava ja joka tulee aikaa

voittaen todennäköisesti olemaan varsinainen ihmisonni. On

otaksuttavaa, että jos me olisimme ottaneet osaa tämän maailman

luomiseen, niin me olisimme antaneet sille, mikä on parasta,

epäaineellisinta, selvimmin inhimillistä ihmisessä: tuntuvamman ja

tehokkaamman voiman. Rakkauden ajatus, älyn välähdys, oikeamielinen

sana, säälintyö, yksinkertainen uhrautumis- ja anteeksiannon halu,

myötätunnon synnyttämä liikutus, olentomme kauneuden, hyvyyden tai

totuuden jano olisivat voineet synnyttää -- jos ne olisivat

maailmankaikkeuden silmissä sitä, mitä ne todella ovat sen ihmisen

silmissä, joka ne tuntee -- ihmeellisiä kukkia, valon, jollaista ei ole

ennen nähty, käsittämättömän sopusoinnun, ne olisivat voineet poistaa

yön, loihtia esille kevään ja auringon, estää kurjuuden, sairauden,

tuskan ja myrskyn, vapauttaa ajatuksen, tehdä tunteet kuolemattomiksi,

pidentää nuoruutta, päästää ilon valloilleen, ikuistuttaa elämän. Olisi

voinut tapahtua, että ne olisivat vastustamattomia, että ne

palkittaisiin kaikkien nähden, kuten työntekijän vaivannäkö, mehiläisen

uurastus, satakielen laulu. Mutta nyt me jo tiedämme, että moraalinen

maailma on maailma, jossa me olemme ehdottomasti yksin, että se on

aivan kokonaan meihin itseemme sisältyvä maailma, joka ei niin

sanoaksemme ole missään yhteydessä aineen kanssa ja vaikuttaa siihen

vain sattumalta ja kuin poikkeustapauksissa. Siitä huolimatta se on

todellinen ja loppumaton, ja jos sanat eivät siitä puhu kuten pitäisi,

niin on se siksi, että sanat ovat kokonaisuudessaan pieniä aineen osia,

jotka tahtoisivat tunkeutua piiriin, missä aine ei hallitse. Ne

hämmentävät aina enemmän tai vähemmän ajatusta herättämiensä kuvien

kautta. Ilmaistakseen hennointa ja henkevintä hekumaa, jalointa

henkistä huumausta, täydellisintä, järkkymättömintä rakkautta sen

täytyy verrata niitä mitä raaimpaan hekumaan ja huumaukseen, mitä

aistillisimpaan lihalliseen omistamiseen ja haluun. Eikä siinä

kylliksi, että ne täten alentavat alkuperäisten luonnonilmiöiden

tasalle kaiken sen, mitä ihmishenki on hankkinut parasta, vaan vastoin

tahtoamme pakottavat meidät uskomaan, että vertailtu esine tai tunne on

vähemmän todellinen, vähemmän kiinteä kuin se, mihin sitä verrataan.

Siinä kaiken sen heikkous ja epäoikeudenmukaisuus, millä koetetaan

ilmaista ihmisen salaisuudet. Me kuitenkin tekisimme väärin

kiinnittäessämme vain hiukkasen ohimenevää huomiota tuon sisäisen

maailman tapahtumiin, joiden täyttä arvoa sanat eivät kykene

ilmaisemaan; ne ovat ainoat todellisesti ja puhtaasti inhimilliset,

mitä meidän on ollut tähän saakka mahdollista tavata.

Älkäämme pitäkö niitä hyödyttöminä, vaikkakin ne häviävät kuten kaste

haihtuu kalpean aamukukan terältä aineellisten voimien äärettömään

virtaan. Me elämme maailmassa, joka, vaikkakin se on rajaton, on yhtä

tiiviisti suljettu kuin teräskuula. Mitään ei joudu ulkopuolelle, koska

ei ole mitään ulkopuolta. On ilmeistä, ettei yhtään atomia joudu

hukkaan. Silloinkin, kun sukumme häviäisi kokonaan, jäisi kuitenkin,

huolimatta ulkonaisista muutoksista, jäljelle siitä tilasta, johon se

on sijoittanut tiettyjä ainemääriä, häviämätön periaate ja kuolematon

syy. Primäärikauden jättiläismäistä ja tilapäistä kasvullisuutta,

sekundäärikauden kaaosmaisia ja tuskin elinkykyisiä hirviöitä:

plesiosaureja, ichtyosaureja, pterodaktylejä voisi myöskin pitää vielä

lapsellisen luonnon turhina ja ohimenevinä yrittelyinä, naurettavina

kokeiluina, jotka eivät tulisi jättämään mitään jälkeä paremmin

järjestetyllä maapallolla. Ja kuitenkaan ei mitään niiden

ponnistuksista ole joutunut avaruudessa hukkaan. Ne ovat puhdistaneet

ilman, hävittäneet hapon hengitettäväksi mahdottoman liekin,

järjestäneet sopusointuisemman elämän jälkeläisilleen. Meidän on

kiittäminen käsittämättömän villejä sananjalkametsiä siitä, että

keuhkomme saavat ilmasta ravintoa, jota ne tarvitsevat, kauhistuttavia

lentäviä tai uivia reptiilijoukkoja siitä, että meillä on nykyiset

hermomme ja aivomme. Ne ovat tehneet, mitä niiden tuli tehdä.

Ne ovat muunnelleet ainetta niille määrätyllä tavalla. Samaten

mekin: tuodessamme samaisen aineen murusia siihen korkeimpaan

valkohehkumäärään, joka on ominaista ihmisajatukselle, me ilmeisesti

kiinnitämme tulevaisuuteen jotakin, joka ei enää häviä.