Minne kulkee ihmiskunta? Tämä päämäärästä ja loppukohdasta
huolehtiminen on puhtaasti inhimillistä, jonkinlaista mielemme
yksinkertaisuutta tai heikkoutta eikä sillä ole mitään yhteistä
universaalisen todellisuuden kanssa. Onko asioilla päämäärää? Miksi
niillä olisi ja mitä olisi päämäärä ja loppu elimistössä, jolla ei ole
loppua?
Mutta joskin on luultavaa, ettei meillä ole muuta tehtävää ja
tarkoitusta kuin hetken ajan pitää hallussamme pientä paikkaa, joka
voisi olla yhtä hyvin heinäsirkkojen tai orvokkien hallussa, ilman että
maailmankaikkeuden ihanuus tai talous kärsisi siitä, ilman että maan
kohtalot jatkuisivat tai lyhenisivät hetkeäkään, jos me kulkisimme vain
kulkeaksemme, menemättä minnekään, niin me siitä huolimatta voimme
osoittaa mielenkiintoa muuhunkin kuin tuohon hyödyttömään kulkemiseen,
ja tämä on sitäpaitsi täysin järkevää ja viisainta ja parasta, mihin
voimme ryhtyä. Jos muurahainen kykenisi tutkimaan taivaankappaleiden
lakeja, ilman että sillä muuten olisi pienintäkään toivoa siitä, että
se koskaan voisi vähääkään vaikuttaa niihin, ja saisi päähänsä, ettei
enää kannata välittää pesän asioista eikä tulevaisuudesta, niin eikö se
meidän mielestämme olisi väärässä? Olisiko meistä, jotka tuomitsemme
tai hallitsemme sitä yhtä varmasti ja helposti kuin mitä oletamme
suurten jumaliemme tekevän meihin nähden, tuo liian universaalinen
muurahainen hyvä ja moraalinen muurahainen?
Järki loistossaan on hedelmätön eikä opeta meille muuta kuin
liikkumattomuutta, jollei se, huomattuaan intohimojemme, toiveittemme,
koko olentomme ja oman itsensä pienuuden ja mitättömyyden, palaa
jäljilleen osoittaakseen harrastustaan tätä pientä ja mitätöntä
kohtaan, ikäänkuin tämä olisi kaikki, missä se voisi olla hyödyksi
täällä maan päällä.
Jollemme tiedäkään, minne olemme menossa, niin iloitkaamme yhtä kaikki
kulustamme ja, helpottaaksemme ja edistääksemme sitä, koettakaamme
arvata, millainen seuraava päivämatka tulee olemaan. Niin, millainen se
tulee olemaan? Meidän on nähtävästi kuljettava kauhean vuorisolan läpi.
Mutta huolimatta tuosta uhkaavasta solasta levenevät ja tasaantuvat
tiet, pyöristyvät ja latvoissaan vähitellen kukkaan puhkeavat puut,
nämä ja juoksussaan hiljenevien ja laajenevien virtojen tyyneys, kaikki
ilmaisee, että lähenemme laajinta tasankoa, mitä ihmiskunta on tähän
saakka saanut tervehtiä niiltä mutkittelevilta poluilta, joita se on
kiipeillyt syntymästään saakka. Tullaanko sitä nimittämään "lepohetkien
ensimmäiseksi tasangoksi?" Vaikkakin saamme olla varuillamme
tulevaisuuden yllätyksiä vastaan, ja minkälaiset vaivat ja huolet
odottanevatkaan solan tuolla puolen, niin näyttää melkein varmalta,
että ihmisten suuri joukko saa nähdä päiviä, jolloin todellisemman
tasa-arvon, koneiden, maanviljelyskemian, ehkä lääketaidon tai jonkin
muun syntyvän tieteen vaikutuksesta työ tulee olemaan vähemmän
raskasta, vähemmän yhtämittaista, vähemmän aineellista, vähemmän
tyrannimaista, vähemmän säälimätöntä. Miten ihmiskunta tulee viettämään
joutohetkensä? Kuka tietää, eikö sen kohtalo riipu niiden käytöstä? Sen
neuvonantajien ensimmäisiä tehtäviä olisi totuttaa sitä tästä hetkestä
lähtien nauttimaan niistä vähemmän halpamaisella ja vähemmän
turmiollisella tavalla. Se enemmän tai vähemmän arvokas, kunniallinen,
harkittu, viehkeä ja ylevä tapa, jolla yksilö tai kansa nauttii
joutohetkistään, määrää yleensä yhtä paljon kuin työ ja sota sen
siveellisen arvon. Se se sitä myöskin heikontaa ja vahvistaa, alentaa
tai jalostaa. Nykyään kolme vapaapäivää kokoo suurten kaupunkien
sairaaloihin vaarallisemmin vahingoittuneita uhreja kuin kolme
työkuukautta.