Me elämme vuosisadalla, joka ei näytä rakastavan muuta kuin materiaa,
mutta rakastaessaan sitä se kesyttää sitä samalla ja kesyttää sitä
kiihkeämmin kuin mikään muu vuosisata. On kuin sillä olisi kiire oppia
se tuntemaan, läpitunkea se, alistaa se valtansa alle, omistaa se
kokonaan, nauttia siitä kyllääntymiseen asti, ikäänkuin vapauttaakseen
tulevaisuuden sellaisen onnen levottomasta etsinnästä, jota voi hyvin
järkevästi toivoa löytävänsä siitä, niin kauan kuin ei ole vielä
tyhjentänyt kaikkia sen antimia eikä keksinyt kaikkia sen salaisuuksia.
Tämä on välttämätöntä, kuten on välttämätöntä sekin, että koettelee
lihallista rakkautta tullakseen tuntemaan rakkauden todellisen luonnon
koko sen syvässä ja muuttumattomassa puhtaudessa.
Luultavaa on, että jonakin päivänä tulee hyvin voimakas vastavaikutus
tuota aineellisten nautintojen intohimoa vastaan. Ei niin, että ihminen
koskaan vapautuisi niistä; hän erehtyisi koettaessaan sitä. Me olemme
loppujen lopuksi elävän aineen palasia, eikä ole hyvä olla välittämättä
olemuksemme lähtökohdasta. Mutta se ei saa olla syynä siihen, että
suljemme kaiken onnemme, kaikki toiveemme tuon lähtökohdan ahtaaseen
piiriin. Melkein kaikki ne, joita tapaamme elon tiellä, koettavat
jonkinlaisella ajattelemattomalla itsepäisyydellä ylläpitää itsessään
aineen ylivaltaa. Astu johonkin seuraan, jossa on olemassaolon
masentavammilta huolilta turvattuja miehiä ja naisia, valioseuraan, jos
niin haluat, lausu siinä sanat ilo, onni, autuus, ihanne, ja otaksu
enkelin samalla hetkellä kokoavan taikapeiliin tai jonkinlaiseen
yliluonnolliseen koriin ja niissä säilyttävän ne kuvat, mitä nuo sanat
ovat herättäneet niissä sieluissa, jotka ne ovat kuulleet. Mitä näet
tuossa peilissä tai korissa? Kauniita yhteenkietoutuneita ruumiita,
kultaa, jalokiviä, palatsin, suuren puiston, terveyttätuottavan
taikajuoman, eriskummallisia koristeita, jotka edustavat turhamaisuuden
unelmia ja, mikä muodostaa tärkeimmän osan, se täytyy tunnustaa, hyviä
ruokia, hyviä viinejä, hienoja päivällisiä, uhkeita asuntoja. Onko
ihmiskunta vielä liian lähellä alkuperäänsä käsittääkseen jotain muuta?
Eikö hetki ole vielä tullut, jolloin korista löydettäisiin voimakas ja
epäitsekäs äly, rauhallinen omatunto, oikeamielinen ja rakastava
sydän, katse ja valppaus, jotka olisivat oppineet käsittämään ja
hyväkseenkäyttämään kaiken kauneuden, yhtä hyvin iltojen, kaupunkien,
merien ja metsien kuin kasvojen, hymyn, sanan, teon tai sielunliikkeen
kauneuden? Milloin me näemme tuon taikapeilin etualalla kauniiden
alastomien naisten asemesta suuren ja syvän rakkauden kahden olennon
välillä, jotka ovat oppineet, että lihalliset nautinnot menettävät
levottomuuden ja katkeruuden synnyttämän jälkimakunsa vasta sitten, kun
ajatukset, tunteet ja se, mikä on vielä parempaa, korkeampaa ja
mystillisempää kuin ajatukset ja tunteet, yhtyvät päivä päivältä yhä
läheisemmin? Milloin me näemme siinä keinotekoisen ja sairaalloisen
kiihtymyksen asemesta, minkä synnyttävät liian runsas ja liian raskas
ravinto tai kiihoitusaineet, nuo itsensä sen vihollisen vaarallisimmat
lähetit, jonka me pyrimme voittamaan -- milloin löydämme sen asemesta
sellaisen mielen ylevää ja vakavaa iloa, joka on aina innostunut, koska
se pyrkii aina ymmärtämään ja rakastamaan?... Nämä asiat tiedetään jo
aikoja sitten, niin että näyttää hyödyttömältä sanoa niitä uudelleen.
Mutta tarvitsee vain olla pari kolme kertaa niiden seurassa, jotka
edustavat sitä, mikä ihmisyydessä on parasta, eniten älyltään ja
tunne-elämältään inhimillistä, saadakseen nähdä missä määrin he vielä
hapuilevat etsiessään olemassaolon onnellisia hetkiä, missä määrin
itsetiedoton onni, jota he odottavat, on vielä sen ihmisen onnen
kaltainen, jolla ei ole henkistä elämää, ja miten työlästä heidän on
tunkeutua sen pilven läpi, joka erottaa sen, mikä kuuluu ylöspäin
pyrkivälle olennolle, siitä, mikä kuuluu alaspäin kulkevalle olennolle.
Hetki ei ole vielä tullut, saattaa joku sanoa, jolloin ihminen voisi
nähdä, mikä osuus on tunnustettava ruumiille, mikä sielulle. Mutta
milloin se sitten tulisi, jos ne, joille sen olisi pitänyt koittaa jo
aikoja sitten, antavat onnen valinnassaan välinpitämättömästi johtaa
itseään hämärien ennakkoluulojen suuren joukon? Kun he hankkivat
rikkautta ja kunniaa, kun he löytävät rakkautta, he poistavat niistä
yksinkertaisesti jonkun verran halpamaista turhamaisuuden
tyydyttämistä, karkeaa kohtuuttomuutta, mutta he menevät tuskin
pitemmälle henkisemmän, puhtaammin inhimillisen onnen tavoittelussaan,
he tuskin käyttävät etuisuuksiaan hyväkseen laventaakseen hieman
aineellisuuden vähimmin oikeutettujen vaatimusten piiriä. Heille
tapahtuu elämännautinnoissa sama henkinen pienentyminen, joka
tulee esimerkiksi valistuneen katselijan osaksi, kun hän on
eksynyt teatteriin, missä esitetään näytelmää, joka ei kuulu
maailmankirjallisuuden viiteen tai kuuteen mestariteokseen. Hän tietää,
että melkein kaikki se, mikä ihastuttaa niitä, jotka osoittavat
suosiotaan hänen ympärillään, johtuu kunniaan, maineeseen, rakkauteen,
isänmaahan, itseuhrautumiseen, oikeuteen, uskontoon ja vapauteen
kohdistuvista, enemmän tai vähemmän turmiollisista ennakkoluuloista tai
runouden imelimmistä ja herpaisevimmista jokapäiväisyyksistä. Siitä
huolimatta häneenkin tarttuu yleinen ihastus ja hänen täytyy joka hetki
tutkia vakavasti itseään ja hämmästyneenä vedota kaikkeen siihen, mitä
hän tietää varmimmaksi, tullakseen vakuutetuksi siitä, etteivät ne,
jotka ovat pysyneet uskollisina kaikista vanhimmille erehdyksille, ole
oikeassa, vaikkakin hän on yksin toista mieltä.