I
Huolimatta ihmisen niin luonnollisesta halusta saada
maailmankaikkeudesta tunnustusta hyveilleen, meidän oli eräässä
aikaisemmassa tutkielmassa myönnettävä, etteivät taivas ja maa
hituistakaan välitä meidän siveellisestä elämästämme, ja että kaikki
sanoisi oikeuttanoudattavalle, että hän on houkkio, jollei hän omasta
itsestään löytäisi hyväksyvää ääntä, jolle me tuskin voisimme antaa
nimeä, ja niin vaikeasti määriteltävää palkintoa, että me jokseenkin
turhaan koettaisimme kuvata sen vähimmin epävarmoja etuja.
Tähän sanottaneen: tässäkö kaikki, mitä voimme odottaa suuresta
pyrkimyksestämme, alituisesta valvomisestamme, itsemme pakottamisesta,
vaistojemme ja mielihalujemme uhraamisesta, jotka näyttäisivät
oikeutetuilta ja välttämättömiltä ja saattaisivat meidät
siis onnellisemmiksi, jollei meissä olisi tuota pyrkimystä
oikeudenmukaisuuteen, josta ei tiedä, mistä se tulee, joka ehkä kuuluu
meidän luontoomme, mutta joka kaikesta päättäen sotii sen suuren
luonnon yleisiä lakeja vastaan, josta me olemme osa? Niinpä niin,
saattaa näyttää siltä, ettei tuo alituinen oikeus, joka tuottaa vain
epäselvää tyydytystä, mikä ei voi edes olla kovin itsetietoistakaan
tulematta vihattavaksi ja tuhoamatta itseään, ole suuriarvoinen. Mutta
siinä tapauksessa ja siltä näkökannalta katsoen, jolta tämä arvostelu
annetaan, ei mikään, mitä tapahtuu sisäisessä olennossamme, ole
suuriarvoista. Ei ole suuriarvoinen myöskään rakkaus lyhyen
ruumiillisen omistamishetken jälkeen, joka yksin on todellinen ja
turvaa suvun olemassaolon. Ja kuitenkin, sitä mukaa kuin ihminen
sivistyy, hän pitää yhä suurempiarvoisina niitä sulostettuja ja
kaunistettuja tunteja ja vuosia, jotka muodostavat sen vähän, mikä käy
omistamisen edellä, kulkee sen mukana ja seuraa sitä, kuin itse
omistamista ilman tuota vähää. Eivät ole suuriarvoisia myöskään kauniit
kasvot, kaunis ryhti, kaunis ruumis, kaunis näytelmä, soinnukas ääni,
ylevä kuvapatsas, auringonnousu merellä, metsän yllä tuikkavat tähdet,
puutarhan kukat, kuutamo joella, ihmeellinen runo, suuri ajatus,
sankarillinen uhraus, joka pysyy syvän ja herkän sielun salaisuutena.
Me ihailemme niitä hetkisen, ne antavat meille täydellisyyden tunteen,
jota emme tapaa missään muussa ilossa, mutta myöskin eräänlaisen
selittämättömän surumielisyyden ja levottomuuden, ja jos muuten olemme
onnettomia, niin ne eivät tuo meille sitä, mitä ihmisillä on tapana
kutsua onneksi. Ne eivät tuo mitään, mitä voisi punnita tai määritellä,
ei mitään, mitä toiset voivat tuntea tai mitä he ajattelevatkaan
kadehtia meiltä. Ja kuitenkin, kuka meistä, jolla on tuota
kauneudentajua, ei panisi mieluummin alttiiksi rikkauttaan, rauhaansa,
jopa terveyttäänkin ja useita elinvuosiaan kuin tätä näkymätöntä ja
melkein määrittelemätöntä kykyä, jos joku loitsija voisi sen riistää
häneltä yhdellä iskulla, ilman että siitä jäisi pienintäkään jälkeä,
ilman että voisi koskaan toivoa sen palaamista? Kosketukselle
tuntumatonta ja määrittelemätöntä on myöskin se, mikä on suloista
uskollisessa ystävyydessä, kunnioitetussa, rakastetussa tai
liikuttavassa muistossa ja tuhansissa muissa ajatuksissa, tuhansissa
muissa tunteissa, jotka eivät räjäytä vuoria, jotka eivät karkoita
pilveä, eivätkä edes liikauta hiekkajyvästä tiellä. Tämä kaikki on
kuitenkin parasta ja onnellisinta, mitä meissä on, koko me itse, kaikki
se, mitä niiden, joilla sitä ei ole, pitäisi kadehtia niiltä, joilla
sitä on. Mikäli me loittonemme elämästä lähetäksemme sitä, mikä näyttää
olevan lajimme pysyväisin ihanne, me näemme yhä paremmin, että tämä
kaikki ei ole mitään, jos me esimerkiksi vertaamme sitä aineen lakien
suunnattomaan laajuuteen, mutta me näemme samalla kertaa, että tuo "ei
mitään" on ainoa osamme ja että, mitä tapahtuneekaan, miten ajat
vaihtunevatkaan, näiden valontyyssijojen ympärille se juuri yhä enemmän
ja enemmän keskittyy ihmiselämä.