Me olemme liian taipuvaisia maalaamaan elämää synkemmäksi kuin mitä se
on. Tämä on suuri vika, mutta anteeksiannettava siinä epävarmuuden
tilassa, missä 'me olemme. Ei ole vielä olemassa uskottavaa selitystä.
Ihmisen kohtalo on kuten ennenkin tuntemattomien voimien alainen,
joista muutamat ehkä ovat kadonneet, mutta vain antaakseen tilaa
toisille. Joka tapauksessa on todella mahtavien voimien luku tuskin
vähentynyt. Näiden voimien toimintaa ja väliintuloa on koetettu
selittää monella tavalla, ja kun on huomattu, ettei suurin osa näistä
selityksistä kestä todellisuutta, joka kaikesta huolimatta tulee
vähitellen ilmi, niin näkyy, laskeakseen jollakin tavoin yhteen sen,
mikä on selittämätöntä, tai ainakin sen aiheuttamat surut,
turvauduttavan jälleen kohtaloon. Pohjaltaan se ei ole mitään muuta
kuin tätä, mitä tavataan Ibsenillä, venäläisessä romaanissa,
aikakautemme täyspainoisessa kuvauksessa, Flaubertillä j.n.e. (esim.
teoksessa _Sota ja rauha, l'Education sentimentale_ y.m.).
Totta on, ettei se ole enää antiikin kohtalo, ainakin suuren joukon
silmissä täysin määrätty jumalatar tai pikemminkin jumala,
omavaltainen, taipumaton, leppymätön, sokea, mutta valpas, vaan se on
epämääräisempi, muodottomampi, hajamielisempi, välinpitämätön,
epäinhimillinen, persoonaton, universaalinen kohtalo. Se on yleensä
vain tilapäinen nimitys, joka on paremman puutteessa annettu ihmisen
yleiselle ja selittämättömälle kurjuudelle. Sen voi omaksua tässä
merkityksessä, vaikk'ei se selitä mitään ja vaikk'ei se ole muuta kuin
saman vanhan arvoituksen uusi nimi. Mutta on varottava liioittelemasta
sen merkitystä ja arvoa eikä saa kuvitella, että ihmisiä ja tapahtumia
katsellaan hyvin korkealta ja lopullisessa valossa ja ettei sen
toiselta puolen ole enää mitään etsittävää, koska jonakin määrättynä
hetkenä on syvä tunne kaiken olemassaolon pohjalla piilevästä kohtalon
kukistamattomasta ja hämärästä voimasta. On ilmeistä, että eräältä
näkökannalta katsoen ihmiset näyttävät aina onnettomilta, että
kohtalokas kuilu näyttää vetävän heitä puoleensa, koska he ovat aina
alttiina sairaudelle, aineen epävakaisuudelle, vanhuudelle ja
kuolemalle. Jos ottaa vain huomioon kaiken olemassaolon lopun, niin on
onnellisimmassa ja menestyksellisimmässäkin elämässä välttämättömästi
jotakin kohtalokasta ja kurjaa. Mutta älkäämme käyttäkö väärin näitä
sanoja ja ennen kaikkea älkäämme niitä käyttäkö huolimattomuudesta tai
mystillisen surun takia, supistaaksemme sen osuutta, minkä voisi
selittää, jos enemmän antautuisimme tutkimaan ihmistä ja asioiden
luonnetta. Meidän ei pitäisi turvautua mysteerioon eikä sulkeutua
siihen alistuneeseen hiljaisuuteen, joka on sen seuralainen, muulloin
kuin sellaisina hetkinä, jolloin sen väliintulo on todella
huomattavissa ja se on tuntuva, persoonallinen, älyllinen, moraalinen
ja epäämätön; ja täten rajoitettuna tämä väliintulo on harvinaisempi
kuin luullaan. Niin kauan kuin tuo mysteerio ei ollenkaan ilmaise
itseään, ei ole syytä pysähtyä, painaa alas katsettaan, alistua,
vaieta.