Mutta tämä kohtalon tai kohtalonoikeuden uusi muoto on vielä vähemmän
puolustettava, vähemmän hyväksyttävä kuin antiikin puhdas ja
yksinkertainen kohtalo, joka pysyi yleisenä ja epämääräisenä,
joka ei pyrkinyt selittämään mitään liian tarkasti ja siis sopi
useimpiin tilanteisiin. Mahdollista on, että Ibsenin esittämässä
erikoistapauksessa esiintyy jonkinlainen satunnainen oikeus, kuten on
mahdollista, että sokean väkijoukkoon ampuma nuoli osuu sattumalta
isänmurhaajaan. Mutta yleisen lain laatiminen tästä satunnaisesta
oikeudesta on samaa kuin käyttää jälleen väärin mysteeriota ja saattaa
inhimilliseen moraaliin aineksia, joita siinä ei pitäisi olla,
aineksia, jotka ehkä ovat toivottavia ja jotka olisivat hyödyllisiä,
jos ne edustaisivat erinäisiä totuuksia, mutta jotka täytyy poistaa,
koska ne eivät niitä edusta ja koska ne ovat vieraita todelliselle
elämällemme. Tiedämme tosiaankin, että kokemuksemme nykyisellä asteella
on mahdotonta keksiä perinnöllisyyden ilmiössä pienintäkään oikeuden
jälkeä, s.o. hauraintakaan moraalista sidettä syyn, s.o. isän teon, ja
seurauksen, s.o. lapsen palkitsemisen tai rankaisemisen välillä.
Runoilijoiden etuoikeutena on tehdä hypoteeseja ja kulkea jossakin
määrin todellisuuden edellä. Mutta usein tapahtuu, että kun he
luulevat kulkevansa sen edellä, he sen vain kääntävät, että kun he
luulevat olevansa jonkun uuden totuuden edelläkävijöitä, he vain
yksinkertaisesti löytävät vanhan harhaluulon jäljet. Kulkeakseen
kokemuksen edellä tässä ehkä täytyisi mennä vielä pitemmälle oikeuden
kieltämisessä. Mutta mitä me tästä ajatellemmekaan -- pysyäkseen
oikeutettuna ja pätevänä ei runollinen hypoteesi saa avoimesti sotia
jokapäiväistä kokemusta vastaan, muutoin se on kovin hyödytön, kovin
vaarallinen, ja jollei erehdys ole aivan epätahallinen, on se tuskin
rehellinen.