Myönnän, että on hyvin vaikeaa vapautua tavanmukaisesta tulkinnasta ja
että siihen turvautuu yhä uudelleen vastoin tahtoaan silloinkin, kun
koettaa päästä siitä irti. Niinpä Ibsen etsiessään uutta ja niin
sanoaksemme tieteellistä kohtalon muotoa on sijoittanut keskeiseksi
erääseen parhaimpaan draamaansa perinnöllisyyden verhotun, suurenmoisen
ja tyrannimaisen hahmon. Mutta hänen teoksessaan ei meissä
pohjimmaisena herätä erikoista inhimillistä pelkoa, syvempää kuin
animaalinen pelkomme, perinnöllisyyden tieteellinen mysteerio, jos se
olisi siinä yksin, niin se herättäisi tuota pelkoa yhtä vähän kuin sen
ja sen peloittavan taudin, sen ja sen ilmasto- ja meri-ilmiön
tieteellinen mysteerio. Ei; se, mikä herättää siinä toisenlaista kauhua
kuin sitä, mitä synnyttää uhkaava, mutta luonnollinen vaara, se on se
hämärä oikeuden aate, jota siinä edustaa perinnöllisyys, se on sen
väitteen rohkea vahvistus, että isän pahat teot lankeavat lasten
päälle, se on vihjaus siihen, että ylin tuomari, jonkinlainen
ihmissuvun herra pitää silmällä toimiamme, kirjoittaa ne vaskitauluun
ja punnitsee ikuisissa käsissään kauan aikaa lykätyt palkitsemiset ja
loppumattomat rangaistukset. Sanalla sanoen se on Jumala, joka, siitä
huolimatta, että hänet kielletään, näyttää jälleen kasvonsa, ja hyvin
vanha helvetin liekki, joka räiskyy vielä vasta sinetöidyn paaden alla.