Ja palataksemme tuohon mysteerioon, joka aiheuttaa Huxleyn kirjeen,
tuohon kuoleman mysteerioon, kaikista kauhistuttavimpaan -- olisiko
helppoa osoittaa, että herkkyys oikeudelle, kauneudelle, hyvyydelle,
älyn ja tunteen voimat, uteliaisuus kaikkeen, mikä on kosketuksissa
loppumattoman, kaikkivaltiaan, ikuisen kanssa ovat vähentyneet,
sittenkuin kuolema on lakannut olemasta meille suunnattomana ja
kaikkitäyttävänä elämämme painajaisena? Ei voi kieltää, että kuoleman
taakka kevenee sukupolvi sukupolvelta sitä mukaa kuin sen väkivaltaiset
muodot ja haudantakaiset kauhut vähenevät. Me ajattelemme ja pelkäämme
sitä paljon vähemmän kuin ennen. Eniten me siinä pohjaltaan pelkäämme
kipua, joka on sen seuralaisena, tai sairautta, joka käy sen edellä.
Mutta se ei ole enää vihastuneen ja tutkimattoman tuomarin hetki, ainoa
ja kauhistava päämäärä, pimeyden ja ikuisten rangaistusten kuilu. Siitä
tulee vähitellen loppuvan elämän kaivattu lepo ja hyvin usein se sitä
jo onkin. Se ei enää vaikuta tekoihimme, ja ennen kaikkea -- mikä on
erikoisen tärkeä kohta ja suuri muutos -- se ei enää sekaannu
moraaliimme. Onko moraalimme vähemmän korkea, vähemmän puhdas ja syvä
sen jälkeen kuin se on tullut epäitsekkääksi? Onko ihmistunto
kadottanut välttämättömän tai arvokkaan tunteen, kun siltä on hävinnyt
eräs kauhu? Ja kun kuolema on menettänyt suuren merkityksen, niin kuka
siitä voittaa? Luultavasti elämä. Meissä on käyttämättömien ja
käyttökelpoisten voimien varasto, ja jos meiltä otetaan jokin kauhu,
suru, mielenmasennus, niin sijaan tulee ihailu, luottamus, toivo.