Kysykäämme itseltämme, eikö ole tullut hetki tarkistaa toden teolla
niitä kauneuksia, kuvia, symbooleja, tunteita, joita me vielä käytämme
avartaaksemme itsessämme maailman kuvaa.
Varmaa on, että useimmat niistä ovat vain häilyvässä suhteessa
todellisen olemassaolomme ilmiöihin, ajatuksiin, vieläpä unelmiinkin;
ja jos ne vetävät vielä huomiomme puoleensa, niin tapahtuu se siksi,
että ne esiintyvät silloin pikemminkin viattomina ja sopusointuisina
muistoina herkkäuskoisemmasta ja ihmisen lapsuusaikaa läheisemmästä
menneisyydestä. Eikö olisi toivottavaa, että ne, joiden tehtävänä on
saattaa meidät huomaamaan sen maailman kauneuksia ja sopusointua, jossa
me elämme, astuisivat vielä yhden askelen tämän maailman nykyistä
totuutta kohti? Eikö olisi toivottavaa, että he, riistämättä
käsitykseltään maailmankaikkeudesta ainoaakaan koristusta, eivät niin
usein etsisi noita koristuksia viehättävien tai kauheiden muistojen
joukosta, vaan useammin ajatuksien todelliselta perustalta, ajatuksien,
joille he itse asiassa rakentavat ja järjestävät älyyn ja tunteeseen
perustuvan olemassaolonsa? Ei ole samantekevää, elämmekö väärien kuvien
keskellä, ei edes silloinkaan, kun tiedämme, että ne ovat vääriä.
Petolliset kuvat anastavat lopulta niiden oikeiden aatteiden paikan,
joita ne esittävät. Ja käyttämällä toisia kuvia, turvautumalla
todellisempiin käsityksiin ei silti vähennettäisi mysteerion ja
loppumattoman osaa. Vaikka tahtoisikin, niin olisi tuskin mahdollista
vähentää tuota osaa. Sen tapaisi yhä uudelleen moraalisten probleemien
ja ihmissydämen pohjalta ja kaikkialta maailmankaikkeudessa. Ei
merkitse mitään, että mysteerion ja loputtoman asema ja olemus eivät
ole enää aivan samat, niiden mahti ja laajuus pysyvät kuitenkin melkein
samanlaisina. Ottaaksemme esimerkiksi yhden noita mysteerioita -- eikö
sillä ilmiöllä, että ihmisten kesken on olemassa jonkinlainen ylin ja
kokonaan henkinen oikeus, ilman minkäänlaisia laitoksia, ilman aseita
ja työvälineitä, usein hyvin vitkallinen, mutta melkein aina varma,
joka säilyy niin sanoaksemme muuttumattomana maailmassa, missä kaikki
näyttää edistävän vääryyttä, eikö tuolla ilmiöllä ole yhtä
syvällekäypiä, yhtä ehtymättömiä syitä ja seurauksia, eikö se ole yhtä
yllättävä ja yhtä ihailtava kuin kaikkialla läsnäolevan ja ikuisen
tuomarin olemassaolo ja viisaus? Onko tämä houkutteleva meitä enemmän
siksi, että se on käsittämättömämpi? Onko siinä, minkä ainakin toivoo
olevan mahdollinen selittää, vähemmän kauneuslähteitä ja nerolle
vähemmän tilaisuutta harjoittaa mahtiaan ja teräväkatseisuuttaan kuin
siinä, mikä on a priori selittämätöntä? Eikö esimerkiksi onnellisessa,
mutta epäoikeudenmukaisessa sodassa -- voisin mainita roomalaiset,
Espanjan valloitukset Amerikassa, Napoleonin, nykyisen Englannin ja
monta muuta -- joka aina lopulta siveellisesti pilaa voittajan ja
syöksee hänet tapoihin ja vikoihin, jotka saavat hänen kalliisti
maksamaan voittonsa, eikö siinä tuon psykologisen oikeuden tarkka ja
järkkymätön toiminta ole yhtä sytyttävä ja yhtä laaja kuin
yliluonnollisen oikeuden väliintulo? Eikö samaa voisi sanoa siitä
oikeudesta, joka hallitsee meissä kussakin ja joka sen mukaan, ovatko
ponnistustemme päämääränä oikeus vaiko vääryys, lisää tai vähentää
mielessämme ja sydämessämme rauhalle, rakkaudelle ja sisäiselle onnelle
varattua tilaa?
"Pyydän sinun", sanoo Thomas Huxley eräässä ihailtavassa kirjeessä
ystävälle, joka koetti lohduttaa häntä hänen suuresti rakastetun
poikansa kuoleman johdosta käyttämällä vanhoja lausekuvia, "pyydän
sinun käsittämään, etten ennakolta esitä vastaväitettä kaikkeen tähän.
Ihmistä, joka on joka päivä kosketuksissa luonnon kanssa, eivät voi
hämmentää odotettavat vaikeudet. Anna minulle todiste, joka tekee
ihmeesi oikeutetuksi, niin minä uskon. Miksei? Se ei olisi läheskään
niin ihmeellistä kuin voiman säilyminen tai aineen häviämättömyys. Ken
selvästi tajuaa, mitä kaikkea sisältyy kiven putoamiseen, se ei voi
torjua yhtään opinkappaletta vain siitä syystä, että se on ihmeellinen.
"Mutta mitä kauemmin minä elän, sitä selvemmäksi minulle käy, että
ihmiselämän pyhin toimi on sanoa ja tuntea: 'luulen, että tämä tai tuo
on totta'. Kaikki suuret palkitsemiset tai kaikki vaikeat
rankaisutoimet, jotka tulevat jonkun olemassaolevan osalle, liittyvät
tähän toimintaan.
"Maailmankaikkeus on läpeensä yksi ja sama, ja jos minun onnistuu
selvittää pienet anatoomiset ja fysiologiset vaikeuteni vain
kieltäytymällä uskomasta sitä, mikä ei nojaudu riittäviin todistuksiin,
niin minä en voi uskoa, että olemassaolon suuri mysteerio selvenisi
minulle muissa oloissa."